Elävää sanaa etsimässä

Jussi Hyvärinen: Kurkistan kaivoon, Tammi 2006

J. H. Erkon runokilpailun vuonna 2003 voittanut Jussi Hyvärinen tarkastelee esikoiskokoelmassaan Kurkistan kaivoon kieltä ja maailmaa konkreettisen kuvaston kautta. Haalistuvien merkkien verkostoissa kahlaava runoilija hakee kieltä, joka on ”kuuro huudoille, herkkä kuiskauksille”.

Kurkistan kaivoon muodostuu viidestä selkeän erillisestä, omateemaisesta osiosta. Avaavassa osiossa keskeisenä elementtinä on kivi ja siihen kaivertuva ajatus. Konkreettisena kuvana kivi alleviivaa ajatusta käsin kosketeltavasta todellisuudesta ideoiden takana ja kielen toiminnallisesta luonteesta. Jollain tapaa osion runoissa on havaitsevinaan akmeistisia teemoja joissa runo vertautuu katedraalin rakentamiseen ja käsityöläisyyteen.

Kahdeksannessa runossa puhuja tuntuu kuin kavahtavan sanojen voimaa: ”Anna meille vain / sanojen varjot, / murrettu valo.” Yhtenä kokoelman läpivirtaavana teemana onkin rosoisuutensa säilyttävän mutta herkkyyteen yltävän kielen löytäminen rajapintoja tunnustelemalla. Puhuja kertoo kuuntelevansa mieluiten toisiaan vastaan iskevien sanojen kaikua. Sanat löytyvät kokeilemalla.

Kokoelman toisen osion runot esikoisen odotuksesta, syntymästä ja ensikosketuksesta sanojen ja käsitteiden maailmaan ovat miellyttävällä tavalla intiimejä ja arkisia, vailla teoreettista pakottamista. Osion runoissa käsitellään suuria teemoja herkällä ja hieman karheallakin otteella.

Hyvärinen kääntää tavallaan nurinpäin lausuman kielen rajoista maailman rajoina: kielen oppiminen sitoo sanat käsitteiden verkkoon ja typistää kokemuksen, rajat sulkeutuvat. Elävä sana vallitsee vain kielen ja tajunnan rajaseuduilla: ”Ja vain iltaisin, ennen tajunnan liukenemista / hetken odotat sanansaattajaa, hetken / leijuvaa sanaa / eläväksi tekevää”.

Kolmas osio puhuu sanoista, merkeistä ja kielen ulottuvuuksista ja ulottumattomuuksista edellistä osiota teoreettisemmalla tasolla. Osion avaavien, Derridan ajatuksia tapailevien säkeiden siivittämänä päädytään Wittgensteinin kautta vaikenemiseen, kielen ylijäämään, siihen, josta ei voi puhua muttei vaietakaan. Kuolleet merkit tulevat lihaksi nuoteissa ja niiden vieressä.

Koko teoksen läpäisevä ajatus merkkien haalistumisesta ja elävän sanan etsinnästä esitetään osion aluksi melkoisen suorana lainana Derridalta:

patriarkan hämärät kasvot /
ja sanat mahtia täynnä.

Minun sanani ei ole teko, ei maailma, /
ei sitä puhuta ääneen: /
se vain nähdään, mutta lausuja pakenee.”

Runon lopussa viitataan myös merkkiin painaumana, derridalaisittain jälkenä tai oireena jostain epämääräisestä, jota se kantaa muassaan. Hyvärisen runossa elävä kieli kuitenkin lopulta palautuu puhuntaan, merkki elää vain lausuttuna.

Neljännen ja viidennen osion runoissa palataan konkreettiseen kuvastoon. Biologia, geologia ja luonto astuvat kielen sijaan tai kielen rinnalle. Kokoelman toiseksi viimeisessä runossa jätetään symboliikka syrjään ja löydetään onnellisuuden hetki tyhjentyvän maaseudun arjesta: ”Löydät viikatteen ja hiot, / lähdet niitylle. Navetan ikkunassa / vilahtaa viikatemies. / Ei se ole kuolema. Ei se ole symboli. Sinä vain kannat viikatetta, / onnellinen.”

Useammassakin runossa Hyvärinen vertaa kieltä lankaan. Lanka kuvastaa metalyyrisesti runojen ketjuuntuvaa kuvastoa. Klassisessa mielessä epälyyrinen kuvasto luo ketjuuntuessaan vahvan retorisen vaikutelman ja usein hyvinkin konkreettisesta aineksesta kehittyy kasautuessaan voimakas läsnäolon tuntu. Kielen voimaa etsiessään Hyvärinen vaeltaa kohti juuria, mutta edes ”Germaanisen aamun pimeydestä” ei löydy ydintä, selkeää mieltä:

”Saksa on kieli joka kerii maailman auki /
kuin lankakerän, kiertää ydintä /
koskaan perille pääsemättä.”

Runo heijastelee ilmeisellä tavalla alkuperän etsintää kielessä ja heideggerilaiset teemat nousevat esiin paitsi viittauksenomaisessa puheessa peltotiestä myös olemisen asemointina, seuraavassa suoraan Todnaubergin mökkeilijää lainaten: ”Ruhrin savusumun katveessakin / kieli on ihmisen koti”.

Lanka, joka vertautuu myös muistiin, on katkeileva ja tarpeetonkin kielen ollessa vailla ydintä: ”Mihin lankakerää tarvitsisit / labyrintissa vailla Minotaurosta”. Kieli on paikka, josta ei pääse pois, ja lankakin on siksi hyödytön. Platonin analogia labyrintin ja dialektiikan välillä luhistuu ”arkipäivän niellessä langan”, toiminnan voittaessa diskurssin.

Hyvärisen kokoelmaa leimaa temaattisesti etsintä ja tunnustelu, mutta runojen kieli itsessään on vakuuttavaa. Teologiaa, filosofiaa ja Mandelstamia lukenut runoilija antaa teoksessaan aavistuksen näistä kaikista, mutta puhuu lopulta omiaan ja pääosin omillaan pärjätenkin. Teoreettiset elementit, joita ei suinkaan mitenkään edes alleviivata, eivät ole painolasti vaan ainoastaan mielenkiintoinen lisäulottuvuus teoksen toimivaan kieleen. Kurkistan kaivoon onkin kaikkiaan odotuksia herättävä avaus kielen ja mielen ulottuvuuksiin.

Tommi Kotonen
tomkoto(at)cc.jyu.fi