Historiaa kirjoittamassa

Jarkko Tontti: Vuosikirja, Otava 2006

Jarkko Tontin (s. 1971) runsaassa esikoisrunoteoksessa aika ja historia näyttäytyvät mielentiloina ja paikkoina, joihin on mahdollista matkata kielen keinoin. Kirjansa alkurunossa ”Synopsis” Tontti kirjoittaa: ”Muistetaan mitä muistetaan, kirjataan se ylös. / Tulkitaan miten sattuu, kerrotaan muillekin. / Odotellaan. / Vaihdetaan kertojaa.” Vuosikirjassa mennyttä ei kohdatakaan autenttisena tai yksiselitteisen totena: historia ymmärretään tulkinnanvaraiseksi, kerrotuksi ja siksi alati muuttuvaksi.

Vuosikirja on moneen suuntaan avautuva, lukuisia ääniä, sävyjä ja tyylejä yhdistävä teos. Tontin kirjoittajanlahjat tulevat todistetuksi, kun hän yhtäällä kirjoittaa pistämättömän hauskasti ja sarkastiseen sävyyn, toisaalla miltei pateettisesti, häpeämättömästi tunteisiin vedoten. Moninaisuus voisi merkitä heikomman runoilijan käsissä rikkinäisyyttä, mutta Vuosikirja on kokonaisuus sanan parhaassa merkityksessä.

Kokoelmasta olisi tullut eheämpi mutta samalla vaisumpi, jos Tontti olisi keskittynyt yksinomaan Jacasser D’hontin surullisensympaattiseen hahmoon, runoilijan parodiseen alter egoon, joka on kolmannen ja neljännen osaston toimija ja päähenkilö. Tontti kuvaa Jacasseria kirjansa kolmannen osaston alussa näin: ”laajalti / oppinut alle keskimitan ja hiuksensa menettänyt kuin / munkki vaikka ja pysyköön tämä salassa olikin pakana ja / uskoi vain kieleen joka on yksi ja ainoa jakamaton ilman / poikaa P. Hengestä puhumattakaan [---]”.

Neljännessä osastossa ”Jacasserin kesä” Jacasser ei ole enää 1500-luvulla elävä kuningattaren neuvonantaja vaan kasvoton virkamies, joka ”kirjoittaa lyhyitä lauseita / on palaverin ryhdikkäin / katsoo silmiin /---/ kirjoittaa muistion lukee kirjoittaa / kuusituhatta sähköpostia päivässä [---]”. On kiinnostavaa pohtia, mikä yhdistää näitä kahta vallan palveluksessa olevaa Jacasseria. Onko heillä ajan ja paikan vaihtuessa muuta yhteistä kuin nimi?

Tontti kirjoittaa muutamassa kokoelman kokonaisuuteen hyvin istuvassa tekstissään vuosista, joita pidetään historiankirjoituksessa tavalla tai toisella tärkeinä ja ratkaisevina. Osa vuosiluvuin otsikoiduista runoista sijoittuu suurten sotien tai vallankumousten alkamisvuosiin, osa vuosiin, jolloin rohkeat keksinnöt saivat alkusysäyksensä.

Esimerkiksi runossa ”1877” Tontti kirjoittaa Gustave Eiffelistä, Eiffel-tornin luojasta, joka otsikon vuonna vasta unelmoi sinirautaisesta tornista, ”joka taittaa taivaan / puhkaisee pilvet / antaa toivon ja tulevaisuuden”. Runon tilanne lienee monelle miehelle tuttu: hullunrohkea Gustave yrittää vakuuttaa realistista Marie-vaimoaan siitä, että tornin rakentaminen on vielä mahdollista.

Tapa, jolla Tontti palaa vakiintuneisiin historian tarinoihin ja pyrkii tuomaan niihin uutta näkökulmaa, tuo jossain määrin mieleen Jouni Inkalan teoksen Kirjoittamaton (WSOY 2002). Kirjoittamattoman roolirunoissa legendaariset kirjallisuuden ja historian hahmot esitetään viallisina, heikkoina ja inhimillisinä; toisenlaisina, kuin mihin olemme tottuneet. Tontti ei kuitenkaan pureudu yksittäisiin ihmiskohtaloihin yhtä yllättävästi ja sykähdyttävästi kuin Inkala vaan pysyttelee kunnioittavan välimatkan päässä kohteistaan. Tämä ei merkitse kuitenkaan sitä, etteikö hän saisi hahmoihin tarttumapintaa ja koskettavuutta.

Kirjan viides ja kuudes osasto – ”Unet merestä” ja ”Maat ja lehdet” – ovat Tonttia vakavimmillaan ja lyyrisimmillään. Osastojen runoja yhdistää huoli luonnosta; teema, jota sivutaan yhä useammin nykyrunoudessa. ”Unet merestä” -osastossa Tontti kirjoittaa: ”Katso pohjaa, mustan öljyn peittämää / katso tahmeaa rantaa / kiiltävässä morsiuspuvussa kuolevaa merimetsoa / katso putken jättämää vanaa.” ”Maat ja lehdet” -osastossa hän runoilee: ”Metsässä kuuluu tapettavan / puun huuto /---/ sytytän lehdellä tulen savu / on skandaali.”

Oikeustieteen tohtorin koulutuksen hankkinut Tontti toimii parhaillaan Vihreän eduskuntaryhmän eduskuntasihteerinä, ja siksi runojen luonto-tematiikka ei tule yllätyksenä. Vaikka runojen taustalla oleva huoli onkin taatusti aitoa, eivät nämä runot viehätä ja tarjoa oivalluksia samaan tapaan kuin Tontin ironisemmalla otteella kirjoitetut tekstit. Toisaalta keskeinen osa Vuosikirjan kiinnostavuutta on juuri sen äänien ja sävyjen runsaus, ja siksi myös näillä runoilla on kokoelmassa perusteltu paikkansa.

Niina Holm
niina.holm(at)gmail.com