Törmäilyä valoon

Sanna Karlström: Päivänvalossa, Otava 2007

Alussa on pimeys. Pimeydessä on pieni tyttö ja pienessä tytössä selvänäkemisen lahja. Tästä teemasta alkaa Sanna Karlströmin odotettu, toinen runokokoelma. Päivänvalossa on tiivistynyt, kertomuksenomainen matka ja samalla metalyyrinen kasvuprosessi. Kielipelien sijaan Karlströmin runous syntyy kuvista, joiden kirkkaus korostaa tulkintojen monimutkaisuutta.

Kokoelman ensimmäisessä sikermässä toistuvat lapsuuden ja yliluonnollisen teemat. Karlströmin pikkutyttö ei elä auringonpaisteisessa nostalgiassa vaan keskellä turhauttavaa epävarmuutta, joka toisinaan yltyy toivottomuudeksi. Lapsi on ulkopuolinen, jonka viattomuutta tahrii selvänäön lahja; hän rukoilee ihmettä yhä uudelleen. Tietoisuus tulevasta häälyy tytön yllä varjona, joka toisinaan saa kuoleman, toisinaan hahmottomamman ahdistuksen muodon. Kysymyksessä on konflikti minän ja maailman välillä:

”Olen huijannut vain hiukan.

Joinakin päivinä voimia ei ole,
ei sitä kukaan usko,
on vain napitettava takki

ja mentävä ihmisten eteen,
näytettävä niille,
voit tehdä mitä ikinä tahdot,
ja kaiken ne tahtovat,

vähän ylimääräistä,
tuntematta häpeää,
tuoksua kukalta.”

Runo yhdistää hätkähdyttävällä tavalla itsensä paljastamisen ja voimattomuuden. Julkeus sekoittuu herkkyyteen. Tytöllä on tuskaisa kyky punnita itseään ulkopuolisen yhteiskunnan mitoin. Minuuden rajat ja kyvyt alkavat tuntua liian ahtailta: on mahdotonta olla tarpeeksi.

Vastaparit terävöityvät

Ihmeistä, kirouksista ja yliluonnollisista kyvyistä koostuva mystiikka asetetaan vastakkain tieteen kanssa: ”Miten ihmeitä tehdään / laboratorio-olosuhteissa / ja miksi”. Tämä vastakkainasettelu jatkuu seuraavassa sikermässä, jossa siirrytään lääkärin vastaanotolle. Puhuja on nyt kasvanut ja minän problematisointi vaihtunut tunteen ja tuntemisen kipuiluun. Karlström pyörittelee kokoelmassaan pseudopsykologisia teemoja, jotka ilmenevät pyrkimyksenä tutkia yliluonnollisia kykyjä tai yhtä mahdottomana yrityksenä rinnastaa tunne mekaniikkaan. ”Muilla on nuket, / tai että itse on / ei kenenkään nukke / jonka mekanismi rikki,”

Siinä missä lapsi kietoutuu pimeään, herää aikuisemman puhujan mielessä kaipuu valoon. Se terävöityy kolmannessa sikermässä: ”Kortit pöydällä, yläpuolellamme / lamppu leikkaa meidät / kirkkaasta valosta, kurkotan kohti / sitä minkä sydämen puoleinen käteni / on pimentävä.” Voimakas etäisyyden tunne nostaa selkeimmin esille Karlströmin esikoiskokoelmassa tutuksi tulleen tilallisuuden. Runon puhuja tunnustelee välimatkaa toiseen ihmiseen, elämänsä tarkoitukseen, tavoittelemiinsa päämääriin. Runojen minä on yhtä aikaa tilinpäätöstään harsiva vanhus, ihmissuhteen symbioosissa muotoutuva yksilö ja jälleen kerran lapsi. Ympyrä kiertyy yhteen, mutta muutos on ilmeinen; tarinan viimeisessä kuvassa lapsi näkyy vasten kirkasta taustaa, säteilevää valoa.

Tila piirtää esille puhujan profiilin. Runot ankkuroituvat kotiin, laboratorioon, lääkärin vastaanotolle, luonnontieteelliseen museoon tai lapsuuden pihakeinuun. Tunnetta ja tuntemista pelkistetysti käsittelevissä runoissa tila on puhtaimmillaan pelkkä huone, kliseenomainen abstraktio. Ulottuvuudet syntyvät ihmiseen tuntemisen, tavoittelemisen ja ajallisuuteen alistumisen myötä. Ihminen näyttäytyy kyselijänä, joka ei koskaan ole tässä vaan aina kohteiden välissä, prosessin aikana, ei niinkään sen lopputuloksena tiedostava olento.

Tarinankerrontaa

Kokoelmassa syntyy tarinan kaari. Matka kulkee lapsuudesta aikuisuuteen, pimeästä valoon, raikuvasta kapinoinnista hetkelliseen seestymiseen. Puhujan tahto ja ilmaukset näkyvät kautta kokoelman; lapsi törmää rajoihinsa ja kamppailee niitä vastaan, aikuinen tavoittaa valoa, toista ihmistä.

Tämän lisäksi kokoelmaa kehystää mielenkiintoinen kertomus, runon kirjoittajan puheenvuoro. Metalyyrisissä aloitus- ja lopetusrunoissa runon puhuja tunnustautuu myös kirjoittajaksi, ja matka saa kirjallisen prosessin muodon. Kokoelman viimeinen runo jo alleviivaa tarkoitusta: ”Kun laskee kädestään kynän ja paperin, / on piirtänyt sen minkä parhaaksi näkee, / ja tullut kumaraksi oman työnsä äärellä,”.

Päivänvalossa on kokonaisuutena tiivis ja suppea, jopa niukka. Karlström onnistuu teksteissään tavoittamaan aitoa herkkyyttä, joka syntyy ilmavasta ilmaisusta ja vaivattomista pelkistyksistä. Sanomattomuus virittää kokoelmaan jännitteen, joka tekee kivusta kirvelevää ja valosta häikäisevää, lukijallekin.

Sarianna Kankkunen
sarianna.kankkunen(at)helsinki.fi