Tunnelmien ja hetkien hidasta oivaltamista

Rita Dahl: Kun luulet olevasi yksin, Loki-Kirjat 2004

Monipuolisen kulttuuritoimijan Rita Dahlin (s. 1971) esikoisrunokokoelma Kun luulet olevasi yksin sisältää runoja etsimisen, löytämisen, yksinäisyyden ja kohtaamisen teemoista. Kokoelmassa on seitsemän nimettyä osastoa, joiden runoille ei ole annettu otsikkoja. Säemuotoon aseteltuja runoja ja proosarunoja on suurin piirtein saman verran: yhteistä niille on lyhyys. Esimerkiksi viimeisen osaston runoissa on korkeintaan viisi säettä kussakin. Runoja yhdistää toisiinsa myös toistuva kuvasto. Dahlin käyttämät keskeiset symbolit ovat lähes poikkeuksetta lyriikan kestosymboleita: peili, talo, aurinko, kivi ja omenapuu toistuvat monissa runoissa.

Dahl pyrkii usein kuvaamaan joitakin merkityksellisiä pieniä hetkiä ja niiden herättämiä tunnelmia. Silloin kun ihminen luulee olevansa yksin, jokin (ajatus tai ihminen) ”astuu kynnyksen yli” ja häiritsee, liikauttaa, eikä yksilön kokemus maailmasta ole enää täysin samanlainen. Esimerkki tällaisen pienen merkityksellisen hetken kuvaamisesta olkoon ”Puisto kulkee kaupungissa” -osaston kolmas runo: ”Kehäkukkien kierto korvissa, kevään esiin tulevat askeleet. Seuraan / jälkiä ruohikossa, korsi huokaa. Vahva humala. // Aurinko heittää leveän hymyn täriseville varpaille. Päivä on täysi / vihreä.” Runossa on kyse moniaistisesta kevään kokemisesta: kehäkukat aistitaan paitsi visuaalisesti myös auditiivisesti. Moniselitteisyyttä runoon lisää esimerkiksi ilmaisu ”vahva humala”: minä on humaltunut joko keväästä tai alkoholista – tai molemmista. Kevään aistiminen on niin voimakasta, että kevät on personoitu: sillä sanotaan olevan askeleet.

Dahlin runojen kuvat ovat hyvin usein erittäin staattisia – modernistiselle lyriikalle ominaiseen tapaan. Vähäeleisyydessään ne poikkeavat monen muun suomenkielisen nykylyyrikon tuotannon kuvallisuudesta, jossa suositaan kiivaita siirtymiä aihepiiristä toiseen. Kun luulet olevasi yksin ei ainakaan ole mennyt mukaan siihen kuvatulvaan, johon Helena Sinervo viittaa Nuoren voiman artikkelissaan ”Voiko runoutta uudistaa?” (2002). Dahlin runojen kuvissa ei suosita mainoselokuville ominaisia nopeita leikkauksia. Pienet liikahdukset tilassa, ajassa ja tunteissa esitetään verkkaisesti. Välillä tuntuu, että Dahlin runot ovat jopa liian sisäänpäin kietoutuneita. Joskus vaikuttaa siltä, että runokokoelman kuvasto on niin yleispätevää, että kuvatuista kokemuksista ja tunnetiloista on vaikea saada otetta.

Dahlin kokoelmassa on jonkin verran runoja, jotka eivät anna lukijalle tarpeeksi tarttumapintoja. Vaikka lukija pystyisi runoa lukiessaan saavuttamaan havainnon jostakin tunnetilasta, se jää turhan usein kovin vieraaksi ja abstraktiksi. Esimerkiksi näin käy viimeisen osaston runossa: ”Liikenneympyrä aukeaa moneen suuntaan. / Yksikään ei ole väärä. / Kuuntele tuulen vapinaa. / Maa on sinun.” Runo kyllä herättää ajatuksia siitä, että ihminen joutuu valitsemaan oman elämän tiensä, identiteettinsä. Toinen säe on myös mahdollista nähdä monitulkintaisesti: yksikään valittu tie tai yksilö ei ole väärä. Vaikka lukija pystyy helposti löytämään erilaisia tulkintavaihtoehtoja, tämänkaltainen runo jää ainakin minulle turhan abstraktiksi ja liian paperinmakuiseksi – siitäkin huolimatta, että Dahl pyrkii usein liikauttamaan kuvaamaansa ilmiötä ikään kuin pois paikaltaan esimerkiksi paradoksien tai synestesioiden avulla. Enemmän särmiä kuitenkin kaivattaisiin.

Mielestäni parhaimmiksi Dahlin kokoelmasta nousivat kolmannen osaston ”Käteni ovat pienet niihin tuskin mahtuu tämä huone” runot. Osaston neljä runoa kytkeytyvät kokoelmalle ominaiseen tapaan talon, kiven ja omenapuun symboliikkaan. Toistuvat kuvat myös ohjaavat lukijan muodostamaan runojen välille selvän kerronnallisen jatkumon. Osaston runoissa kuvataan ensin, kuinka minä istuu pitkään talossa, jonka ulkopuolelle alkaa kasvaa omenapuu. Vihdoin se on niin suuri, että se ”tavoittelee taivaan käsiä”. Puu ja sen hedelmät himoittavat minää niin, että hän laskeutuu pois talostaan. Lopputuloksena on, ettei minä pysty pääsemään enää lähtötilaansa, taloon, sillä sen portaat ”jatkavat kasvamistaan kuin Jaakon pavunvarsi”. Tässä runosikermässä on pystytty luomaan sellaisia kuvia, joihin ainakin minä lukijana saatoin liimautua. Tämänkaltaisia runoja voisi lukea enemmänkin.

Outi Oja
outoja(at)campus.jyu.fi