Pieni viisirivinen runo seuraa toistaan Jussi Ruskon seitsemännessä runokokoelmassa Ruskon lyhytsanaista ja helposti käsitettävää runoutta on ilo lukea. Tai ilo on kyseenalainen sana – Tinnitusta, tykytystä ja muita nyrjähdyksiä ei vajoa tyytyväisyyteen, vaan kriittinen suhtautuminen nykymaailmaan antaa sen säkeille kirpeyttä. Runous alkaa vaikuttaa paikalta, jossa voi puhua kulttuurin viihteellistymisestä, kaupallistumisesta ja päivittäisen uutisvirran aiheuttamista tunteista ja johdatella niitä toisiin suuntiin. Nimenomaan toisista suunnista purskahtaa esiin myös lyyristä kauneutta ja näkemyksellisyyttä.
Huutomerkki taivaalle
Ruskon kokoelman huolena on tärkeiden ja suurten asioiden lipeäminen viihteen vaatteisiin: “Jossakin joku puhaltaa väärää säveltä / missä suuret yhteiskunnalliset / muutokset ovat muuttuneet hilpeäksi visailuksi”. Todellisuudesta, luonnosta ja totisesta kirjoituksesta vieraantumisen huoli punookin piilotetun punaisen langan runojen välille. Kokoelman alkupuolella läsnä on kulttuuri, museoineen ja kaupunkeineen, joka “luo itsestään ryhdikästä kuvaa”. Yhteiskunnalliset runot heijastelevat pettymystä, pelkoakin: “Nyt kun ne ovat turvallisuudella / aikaansaaneet minun turvattomuuteni”. Luonto rakentuu kulttuurin toiseksi puoleksi, ja runojen kieli toimii maailmojen välittäjänä. Luonto on kuitenkin käsittämätön: “Pitkän tovin vaellan luonnossa / enkä vieläkään tiedä mistä tässä on kysymys”, ja kirjoituksen tunkeutuminen luontoon merkitsee suorastaan vaaraa. Taivaalle on vaarassa roihahtaa huutomerkki, kun savuke sytytetään kuivassa metsässä.
Ruskon runot näkevät yhteiskunnan rappion alaisena. Asioiden lipuminen talouden ja kilpailun piiriin, kyseenalaistamisen puute, viihteellistyminen, toisto ja eskapismi ovat esille nousevia tärkeitä ongelmia. Keinot alkavat tuntua vähäisiltä ja “vaihtoehtojen samankaltaisuus kouristaa vatsaa”. Sosiaaliset vaivat ja kulttuurin tila jomottavat ruumiissakin, jopa kaupungin ruumiissa, koska sen on esiinnyttävä ryhdikkäänä: “Pian sen selkää alkaa särkeä”. Näkemisen ja ilon hetket koetaan luonnossa ja välähdyksinä jostain menneisyydestä. Vain tämäntyyppiset hetket kykenevät murtamaan virallisuuden, ohjeistukset ja kalenterit, joiden puristuksessa puhuja elää. Näitä haasteita vasten runous asettuu ja vääntää vastaan.
Tankamaisia oivalluksia
Tinnitusta, tykytystä ja muita nyrjähdyksiä käyttää paljon olla-verbiä, ja myös jättää sen usein pois yhteyksistä, joissa sen läsnäolo on ilmeinen. Myös alistuskonjunktio “kuin”, vanha vertauksen merkki, toistuu taajaan. Nämä kielen yksinkertaiset piirteet pelkistävät ajatuksenjuoksua ja asettavat kieleen selviä yhteyksiä tienviitoiksi. Tietysti kieli, ja runouden kieli, käyttävät näitä aina ja paljon, mutta Ruskon runoissa viittaukset vaikuttavat paljailta, kiinnostavilta sellaisinaan.
Ylipäänsä Ruskon runojen luonnon, tunnetilan ja kulttuurin väliset rinnastukset muistuttavat tankarunojen tapaa rakentaa viisirivisiä maailmoja. Yksi runo, “Kahvi väkevää”, viittaa selvimmin tankaan, muissa viisirivisissä tavuluvut eivät osu kovinkaan lähelle. Kuitenkin lauseiden vaihtelu ja ajattelun tapa muistuttavat hyvin paljon tankarunoihin usein sisältyvää tapaa ajatella ensin yhtä, sitten toista ja niihin liittyvää kolmatta asiaa, joka nostaa kahden ensimmäisen ajatuksen välisen analogian jollekin arvaamattomalle tasolle.
Vaimoni ratkoo tyynesti ristisanoja /
minä luen nuorena vanhentuneen säkeitä. /
Kirjaimet tanssivat quick steppiä, päässäni ruuhka. /
Sutjakasti suljen kirjan, vaihdan paikkaa /
sinne missä taivas ja meri kohtaavat.
Vaimon ristisanat ja puhujan lukemat säkeet asettuvat samaan kuvaan ja vastakkaiseen liikkeeseen: vaimo kokoaa sanoja kirjainten avulla, puhujan sanat puolestaan hajoavat kirjaimiksi. Sanojen maailmasta puhuja siirtyy maiseman eteen, katsomaan horisonttia. Kokoelman mediakriittinen painotus yltää jopa runouteen itseensä, kun puhujan on hylättävä säkeet ja siirryttävä taivaan ja meren kohtauspaikalle, horisonttiin, jonne ei koskaan voi saapua.
Eikö mikään muutu?
Viisirivisen, niukkasanaisen ja tankaa muistuttavan runon voi ymmärtää myös suomalaisen runouden jatkumossa. Esimerkiksi Tuomas Anhavan ja Eila Kivikk'ahon modernismeille puhtaan kuvan japonismi oli esteettisesti keskeistä ainesta. Luonto oli näille runoilijoille erityisen tärkeä viitekohta, idyllinen, kaunis, mystinen ja paradoksaalinen. Ruskon luontokuvat noudattavat monesti saman tyyppistä estetisointia, mutta olennainen ero kulkee muotopuhtaudessa. Siitä Rusko poikkeaa, ikään kuin tankalla ei loppujen lopuksi olisikaan mitään merkitystä; sen verran liikaa tavuja on sen riveille kylvetty, että siitä ei oikeastaan voi puhua ilman ylitulkinnan riskiä. Voikin pohtia, kuka puhaltaa Ruskon luonnehtimaa väärää ääntä.
Ruskon lyriikka asettuu selvästi aforistiseen ja satiiriseen suuntaan. Se hyödyntää satiirin epäsoinnuttelua, se rinnastaa julkisen ja yksityisen ja tekee teräviä huomioita lyhyesti ja selkosanaisesti, leikkiä ja kielen mahdollisuuksia unohtamatta. Tinnitusta, tykytystä ja muita nyrjähdyksiä on helposti avautuva kokoelma. Tämä ei kuitenkaan ole tarkoitettu moitteeksi vaan kiitokseksi: Ruskon runous päästää tykönsä, ei pähkäilemään arvoituksia vaan oivaltamaan ja tunnistamaan runouden lähtökohdat maailmassa ja ajassa.
Ruskon säkeet huojuvat taistelun ja lannistumisen välillä. Usein ne ratkeavat tyynnyttävään oivallukseen, mutta tinnitukset ja tykytykset ovat läsnä arkisena rytminä, joka ei laske puhujaa lepäämään. Kokoelman viimeinen rivi torjuu mahdollisuuden muutokseen: “Kun täältä lähden, ei mikään muutu”. Ikään kuin vieras olisi käynyt puhumassa pitopöydässä ja poistuisi juhlasta vähin äänin syvenevään pimeyteen. Eikä maailman menoa muutama viisirivinen runo muuta. Eikö?
Maaria Pääjärvi
maaria.paajarvi(at)helsinki.fi