Arundhati Roy puhuu romaanista sedimenttikivenä, jossa on päällekkäisiä merkityskerroksia tai kaupunkina, jossa voi liikkua.

Kuuntelen häntä Youtuben haastattelussa. Hän epäröi, hänen äänensä tunnustelee kiinnekohtaa, hän on sofistikoitu, monimutkainen, älykäs, ambivalentti. Roy kuuluu kirjailijoihin, jotka todella osallistuvat poliittisesti.  Hän on kirjoittanut poliittisesti räjähdysvoimaisia esseitä, vieraillut Edgar Snowdenin luona Moskovassa ja arvostellut kapitalismia.

Äärioikeistossa ollaan brutaaleja ja karkeita, hyökätään kaikkea sitä vastaan, mikä voi tehdä todellisuudesta moniulotteisen.

Hän puhuu kirjallisuudesta ainoana tietämänään, joka voi yhdistää ja järjestää kaikki hänen tietonsa, joka saa ilman, jota hengitämme ja elämän intiimeimmät asiat vuorovaikutukseen politiikan ja myötätunnon kanssa.

”Mitä ikinä teemme, on se vähän väärin ja vähän oikein” kirjoittaa hän päätöksestään osallistua Göteborgin kirjamessuille.

Käsitteleekö Päivä Ivan Denisovitsin elämästä Neuvostoliiton rangaistusleirejä 1950-luvulla? Toki.  Mutta pienoisromaani tuo esiin myös 1900-luvun suuria eksistentiaalisia kysymyksiä: Voiko ihmisyytensä menettää? Mikä on yksilön arvo? Mitä on aika? Denisovitsin hahmo lähestyy nöyryytyksessään Hamsunin sankaria Nälässä. Kuitenkin he ovat poliittisesti aivan erilaisissa tilanteissa.

Hamsunin sankari on epäsympaattinen, rienaava ja itseään korostava häirikkö. Koko teksti tärisee ja riuhtoo kuumeen kouristuksissa, inho paisuu kuin pilaantuneet ruoantähteet, kaikki, mitä tavallisesti rakastan maailmassa, on syövytetty, vääristetty ja tehty epäilyksen alaiseksi. Eikä ole mitään turvallista kirjailijahahmoa, joka hellästi tuudittaa lukijan satamaan.  Ei mitään korkeampaa näköalaa, joka katsoo alas luomaansa maailmaan kulmakarvat rypyssä.  Hamsunin natsi-Saksasympatiat tunnetaan hyvin, ja Nälän implisiittinen kirjailija menee sisään ja ulos minäkertojastaan luomatta mainittavaa etäisyyttä.

Käsitteleekö Nälkä nälän näkemistä? Jumalan kuolemaa? Fasismia, taiteilijoiden vaikeita olosuhteita, ihmiskunnan vaikeita olosuhteita? Riemuvoittoa tai nöyryytystä? Vasta kun alamme lukea ja muotoilla ajatuksiamme tosissamme, voimme antaa vastauksen.

Skandinaavisesta näkökulmastani voin nähdä, että kirjallisuuden suhde yhteiskuntaan on jälleen muuttumassa. Postmoderni taidekäsitys, joka on pitkään leimannut ruotsinkielistä avantgardea, on liukunut uuteen vaiheeseen, jota määrittää aktivismi, ja se kytketään usein hieman huolimattomasti sateenvarjokäsitteen ”identitettipolitiikka” alle. Nuori tanskalainen runoilijasukupolvi on raivannut tietä muutokselle, joka leviää kuin renkaat vedessä. Ja kirjallisuutta suuremman paineen alla on lukeminen, tapamme suhtautua kirjallisuuteen.

Mielenkiintoisessa podcastissa ruotsalaisella runoussivustolla ”Örnen och Kråkan” keskustelevat Elisabeth Hjorth, Elias Hillström ja Magnus William-Olsson äskettäin ilmestyneestä väitöskirjasta, Evelina Stenbeckin Runous politiikkana: Johannes Anyurun ja Athena Farrokhzadin aktvistinen runousoppi. Heidän keskustelunsa, jota voi kuunnella täällä, koskee lukemista poliittisena tekona.

Stenbeckin väitöskirja kyseenalaistaa jaon ”taidetta taiteen vuoksi” ja ”taide politiikan palveluksessa”.  Tämä dikotomia ei enää toimi tai toimii huonosti suuressa osassa uutta runoutta, Stenbeck väittää. Sen sijaan hän esittää taidekäsityksen, joka kieltäytyy jakamasta sanoja ja tekoja.  Avainkäsitteeksi muodostuu ”aktivistinen runousoppi” termi, joka Stenbeckin mukaan käsittelee kirjallisuuden ”vaikutusvoimaa” yhteiskunnassa.

Kun esteettistä puolta ei ole eroteltu muusta todellisuudesta, muuttuu hermeneuttinen kysymys runon merkityksestä vähemmän relevantiksi, sanoo Hjorth.  Silloin ”ei ole kyse siitä, että istuu analysoimassa runon rivejä kammiossaan, vaan kyse on lukijan tehtävästä asettaa runo suhteeseen eri elinten ja politiikan kanssa, taloudellisiin ja materiaalisiin ehtoihin” (lainaan podcastia).

Magnus William Olsson ehdottaa väliin ”uutta kohdetta kirjallisuustieteelle”, ja Elisabeth vastaa ”Kyllä, pedagoginen näkemys, mitä runous voi opettaa meille historiallisten prosessien ymmärtämisestä”.

Elisabeth Hjorth on korkeakoulutettu kirjailija ja kriitikko, jonka tekstejä luen mitä suurimmalla mielenkiinnolla.  Hän on yksi Göteborgin vaihtoehtoisen kirjamessun pääjärjestäjistä nyt syyskuussa.

Mitä ihminen todellisuudessa tekee, kun hän ”istuu ja analysoi runoja kammiossaan”? Tämän kammion ajatellaan usein sijaitsevan norsunluutornissa, joka huolettomassa eristyksessä nousee maailman savun ja kärsimysten yläpuolelle.

Miksi aikamme kääntyy kaikilta tahoiltaan käytännön lukemista vastaan?

Äärioikeistossa ollaan brutaaleja ja karkeita, hyökätään kaikkea sitä vastaan, mikä voi tehdä todellisuudesta moniulotteisen.  On olemassa kertomus, luunkova narratiivi, ja kaikki, mikä uhkaa sitä, häädetään pois karkeiden valheiden, väkivallan, uhkien, solvausten ja hörönaurun avulla. Islamistit ovat samoilla linjoilla: henkilökohtainen tulkitseva suhde pyhiin teksteihin tulisi poistaa ja korvata kuuliaisuudella ja dogmaattisilla viesteillä.

Haluan puolustaa tulkitsevan, lukevan ihmisen paikkaa yhteiskunnassa. En poliittisen näkemyksen kustannuksella tai puutteellisena sitoutumisena – vaan päinvastoin tapana tehdä vastarintaa.

Radikalisoitunut ihminen on kirjaimellinen, kun taas lukeva ihminen käsittelee olemassaolon moninaista, muuttuvaa ja kaksipiippuista luonnetta. Lukija tankkaa ja mutisee ja sählää yksittäisen runon säkeen merkitysspektrin edessä, samoin hän tekee jokaisen ihmisen valtavan syvyyden ja monimutkaisuuden, tummien pohjavirtojen ja symbolisten rakenteiden edessä.

Lukukokemuksen ohittaminen, tuon tankkaavan yrityksen, on mielestäni traagista, se muodostaa ajatuksensa jostakin vieraasta ja saavuttamattomasta, ja se ohjaa suoraan pedagogiikkaan tai sanaan tekona. Se tarkoittaa pohjimmiltaan taiteen kieltämistä ja kaikkien toteamusten käsittämistä iskulauseina.

Tietoon ja ymmärrykseen ei ole oikoteitä tai valmista kaavaa. Vastaukset jo etukäteen tietävä aktivisti käyttää runoutta opetusvälineenä ponnistelematta kohdatakseen tekstin sellaisenaan. Siksi hän päätyy hitaasti suhtautumaan ulkomaailmaan kyseenalaistamatta sitä.

Vaikeassa poliittisessa tilanteessa olevalla ihmisellä on yhtä paljon oikeutta sielunelämäänsä, eksistentiaalisiin ja emotionaalisiin ristiriitoihin, synkkyyteen ja vihaan ja halujen yhdistelmiin, kuin henkilöllä, joka istuu riippumatossa Edenissä ja kirjoittaa ilkosen alasti. Tekstin lukeminen suoraviivaisen poliittisesti merkitsee sielusta luopumista ja keskittymistä olosuhteisiin.

Lukukokemuksen ohittaminen tarkoittaa pohjimmiltaan taiteen kieltämistä ja kaikkien toteamusten käsittämistä iskulauseina.

Kun aikamme tummuu ympärillämme, fasismi ja väkivalta voimistuvat ja kapitalismi loistaa, ja on helppo epätoivoisena sanoa, että meidän on luovuttava siitä, mitä olemme tekemässä, että lähtökohtamme ovat virheellisiä, että meidän on muutettava itseämme.

Uskon, että lukevan ja mietiskelevän ihmisen on hitaissa kömpelöissä ja syvän henkilökohtaisissa käytänteissään enemmän kuin milloinkaan pysyttävä lukevana ja kestettävä. Se ei tarkoita, että meiltä riistettäisiin poliittinen vastuu ja että aktivismi ja ovelat poliittiset strategiat olisivat pahasta – tietenkään ei, päinvastoin!  Mutta lukemisen alasajo hyvän eduksi on tragedia, itsetuho, joka ei ymmärrä oman kykynsä syvyyttä.

Kuuntelen usein Mahalia Jacksonia Youtubessa ja erityisesti kesäisin joululauluja, joihin useimmiten olen jo täysin kyllästynyt joulukuussa. Hänen fraseerauksissaan voi kuulla apartheidlakien sorron laajuuden: hänen kurjista hampaistaan ja oppimattomasta englannistaan.  En kuitenkaan kuuntele häntä oppiakseni ymmärtämään, että apartheid on helvetistä.  Tai edes kunnioittaakseni hänen työtään ihmisoikeusaktivistina.  Kuuntelen taiteilijaa, joka tulkitsee yhteistä kulttuuriperintöämme musikaalisella eläytymisellä ja henkilökohtaisesti läpivalaisten, ja se vaikuttaa minuun kuin ilmestys.  Tunne muistuttaa samaa, jonka koen kuunnellessani Matteus-passiota. Jacksonin ääni vapautuu rajoistaan, ei voiton tai riemujuhlan tavoin (sankarikertomukset vain sitovat sankarin ongelmaan) – vaan persoonallisena, ainutlaatuisena, täysin korvaamattomana äänenä.

”Mitä ikinä teemme, on se vähän väärin ja vähän oikein”, kirjoittaa Roy.

Olen ajatellut mennä Göteborgin kirjamessuille ja puhua esseekirjastani siitä vaarallisesta ja päättömästä päätöksestä huolimatta, että paikalla ovat äärioikeistolaiset voimat ja tuhoamisen kiistäjät. Tunnen sympatiaa vaihtoehtoisia messuja kohtaan, mutta en heidän poetiikkaansa. Minun päätökseni mennä on vähän väärin ja vähän oikein, mutta se tuntuu paremmalta tavalta vastata Ivan Denisovitsin äänen laajuuteen kuin aktivismi.  Meillä on kaikki tarvittava taistellaksemme fasismia vastaan, vastustus on ammattimme käytännöissä, kyvyssämme lukea ja kirjoittaa. En aio peilata sitä mitä torjun tai suhtautua kirjallisuuteen välineellisesti. Yksikään fasisti ei saa minua lopettamaan sitä, mikä on vahvuuteni ydin: henkilökohtainen, halkinainen, sekava ja taitamaton lukemiseni.

Tatjana Brandt
Kirjoittaja on kirjallisuustieteen tohtori, joka toimii kriitikkona ja esseistinä ja pohjoismaisen kriitikkoverkoston Fria seminariet i Litterär kritik puheenjohtaja.