Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Erään vallankumouksen diminuendo

Pasi Salminen, 21.5.2017
Alejo Carpentier: Eroica 152 s., Aviador 2016 Kääntäjä(t): Jyrki Lappi-Seppälä

Kuubalaisen kirjailijan, toimittajan ja musikologin Alejo Carpentierin (1904–1980) teoksia on suomennettu melko rauhalliseen tahtiin. Aiemmin on ilmestynyt kolme teosta: Kadotetut askeleet (1958), Valaistujen vuosisata (1985) ja Barokkikonsertto (1995).  Parin vuosikymmenen tauon jälkeen tuore kustantamo Aviador on julkaissut suomennoksen pienoisromaanista El acoso (1956).

Carpentier ei liene suomalaisen lukijakunnan keskuudessa yhtä tunnettu nimi kuin vaikkapa Gabriel Garcia Marguez ja Jorge Luis Borges. Kuubalainen on kuitenkin yksi Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden keskeisistä hahmoista, ja hänet mainitaan usein yhtenä ensimmäisistä maagisen realismin edustajista.  Hänen tuotantonsa on vaikuttanut moniin muihin kirjailijoihin, vaikka hän ei itse tiettävästi välittänyt ”maagisen realismin” luokituksesta.

Carpentier on yksi Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden keskeisistä hahmoista.

Jyrki Lappi-Seppälän uuden suomennoksen titteliksi on valittu Eroica Beethovenin kolmannen sinfonian mukaan. Englanniksi teos tunnetaan nimellä The Chase, joka ehkä suoremmin viittaa teoksen sisältöön. Eroica on kuitenkin perusteltu valinta, koska sävellys ja sen esittäminen toimivat eräänlaisena kehyskertomuksena kirjan tapahtumille. Musiikintuntija Carpentier on muissakin yhteyksissä hyödyntänyt musiikkitietämystään.

Lappi-Seppälä on ansioitunut useasti aiemmin espanjankielisen kirjallisuuden suomentajana. Hänet palkittiin esimerkiksi vuonna 2013 kääntäjien valtionpalkinnolla uudesta Don Quijoten käännöksestään. Carpentier ei sinällään ehkä ole ainakaan isommille kustantajille kaikkein ilmeisin kustannuskohde, joten arvailla sopii, onko Eroican taustalla kääntäjän omaa mielenkiintoa. Kuubalainen on varsin mielenkiintoinen hahmo, jonka tuotanto on edelleen tutustumisen arvoista. Käännöksen suomen kieli on hyvää, vaikka Carpentierin paikoin rönsyilevä virke on asettanut todennäköisesti haasteita.

Vallankumouksen lumo

Eroica kertoo virkavaltaa pakoilevasta nimettömästä miehestä, joka piilottelee pienessä huoneistossa, tapaa muutamia ihmisiä ja päätyy lopulta konserttisaliin. Tapahtumat lähtevät liikkeelle miehen rynnistäessä konserttisaliin ja päättyy muusikoiden lopettaessa soittonsa. Alun ja lopun välillä käydään takaumin läpi miehen historiaa.

Kirjan ensimmäisen aikatason tapahtumat ovat niin niukat, että tuntuu melkein liioittelulta puhua kertomuksesta. Tästä huolimatta teos avautuu ajallisesti syvyyssuunnassa, ja lukija hahmottaa tapahtumaketjuja takaa-ajetun miehen kohtalon takaa.

Vallankumouksen lumo laimenee väljähtyneeksi retoriikaksi, joka ei enää jaksa miestä innostaa.

Tarinan historiallinen konteksti on presidentti Machadon diktatuuri Kuubassa (1925–1933). Varsinaisessa kertomuksessa ei mainita suoraan maata eikä valtaapitävien nimiä, mutta jälkisanoissa konteksti paljastetaan. Pari vuosikymmentä Machadon hallituskauden päättymisen jälkeen kirjoitetusta teoksesta välittyy eräänlainen pettymys mennyttä kohtaan.

Teoksessa ei käsitellä vallankumousta aivan suoraan, vaan sitä lähestytään henkilön kautta, joka on jo vetäytynyt pois aktiivisesta toiminnasta. Päähenkilön kerrotaan olleen vallankumouksen aatteista ja suorasta toiminnasta innostunut arkkitehtiopiskelija. Nyt entinen opiskelija suhtautuu vallankumouksen ihanteisiin melko kyynisesti.

Kuvaavaa on, että takaa-ajetun kerrotaan kätkeneen pommiattentaatissa räjähteen kirjan väliin, joka käsittelee maailmanhistorian suuria puhujia. Räjähdys tekee miehestä lainsuojattoman karkulaisen. Vallankumouksen lumo laimenee väljähtyneeksi retoriikaksi, joka ei enää jaksa miestä innostaa. Tai kuten päähenkilö-kertoja teoksessa toteaa: ”Alkuaikojen kiihko – – muuttui vähitellen nopeita voittoja tarjoavaksi, korkeiden tahojen suojelemaksi liiketoiminnaksi.”

Teoksen muista henkilöhahmoista mainitsemisen arvoinen on prostituoitu Estrella, jonka luona päähenkilö vierailee. Estrellessa yhdistyy niin pragmaattinen oman edun tavoittelu kuin vallankäytön kohteena oleminen. Teksti vilisee muutenkin viitteitä erilaisiin yhteiskunnallisen vallankäytön muotoihin, jotka ilmenevät niin rahan liikkeenä kuin kirkon valtana. Toistuvan vietteihin, vallankäyttöön ja uskontoon liittyvän kuvaston perkaaminen vaatisi enemmän tilaa kuin tässä yhteydessä on mahdollista.

Dantonin haamu?

Carpentier avaa teoksen jälkisanoissa muutamalla virkkeellä kertomuksen suhdetta nimikkosävellykseen. Romaanin nykyhetki kestää 46 minuuttia eli yhtä kauan kuin Eroican orkesteriesitys kestää. Carpentier vertaa teoksen rakennetta kolmiosaiseen konserttoon, jossa varioidaan kolmea eri teemaa. Teemat hän rinnastaa teoksen harvoihin henkilöhahmoihin.

Musiikillisten sävelkulkujen tai melodiateemojen rinnastaminen sanojen avulla luotuihin henkilöhahmoihin on tietysti vertaus, joka ei ole käsitteellisesti aivan ongelmaton. Vertaus on ehkä turvallisinta ottaa melko viitteellisesti ja ajatella musiikin innoittaneen kirjailijaa. Musiikintuntijaa yhteyksien etsiminen kertomuksen ja sonaattimuodon välillä saattaa ilahduttaa.

Beethovenin kolmas tunnetaan Eroican lisäksi nimellä ”herooinen” eli sankarillinen sinfonia. Säveltäjä sisällytti teoksen toiseksi osaksi hautajaismarssin, jonka merkityksestä – samoin kuin koko sinfonian – on kirjoitettu paljon. Beethoven omisti teoksen alun perin Ranskan vallankumouksen sankarina pidetylle Napoleonille. Hän kuitenkin koki ranskalaisen pettäneen vallankumoukselliset ihanteet tämän julistettua itsensä keisariksi ja pyyhki nimen teoksesta pois.

Kiihdytykset pianissimosta fortissimoon ovat jo takana ja tapahtuvat asettuvat pikku hiljaa diminuendoon.

Eräänlainen hautajaismarssi Carpentierinkin teos on. Teos kaartuu lopussa takaisin siihen mistä alkoi: konserttisaliin ja takaa-ajettuun mieheen. Loppu on aavistettavissa jo alusta, kuten kertoja toteaa: ”Osat on nyt jaettu tässä teatterissa, ja näytelmän ratkaisu, sen huippukohta, sijoittuu tulevaisuuteen – ”. Mitään järin herooista ei ole jäljellä miehestä, jota nuorempana innoitti idealistinen ajatus vallankumouksen oikeudenmukaisuudesta.

Musiikkitermein tämän teoksen päähenkilön kohdalla jyrkät kiihdytykset pianissimosta fortissimoon ovat jo takana ja tapahtuvat asettuvat pikku hiljaa diminuendoon.

Teoksen tematiikka voi johdattaa ajatukset Beethovenin lisäksi toiseen 1800-luvun alun saksalaiseen, nimittäin Georg Büchneriin. Büchneriä ei teoksessa mainita, mutta hänen Ranskan vallankumouksen jälkimaininkeja kriittisesti käsittelevästä klassikkonäytelmästään Dantonin kuolema löytyy tunnettu sitaatti: ”Vallankumous on kuin Saturnus, joka syö omat lapsensa.” Lausahdus sopisi tähänkin kirjaan,

Niin Büchnerin Dantoniin kuin Carpentierin nimettömään takaa-ajettuun liitetään petturuus, ja kummassakin teoksessa sivutaan kysymystä väkivallan oikeutuksesta tavoiteltaessa yhteiskunnallista muutosta. Edellä mainitun sitaatin voi siis katsoa sopivan kuvaamaan myös Eroican päähenkilön suhdetta vallankumoukseen. Carpentierin teoksen juonen ja tapahtumien yhteys Dantonin kuolemaan on kuitenkin mielleyhtymien varassa, joten mistään vahvasta intertekstistä ei ole kysymys.

Hillittyä uusbarokkia

Carpentierilla oli omakohtaisia kokemuksia Machadon hallinnosta. Hän julkaisi lehtimiehenä toimiessaan presidentin hallintoa kritisoivia kirjoituksia ja päätyi joksikin aikaa vankilaan vuonna 1927. Ystävänsä avustuksella hän lähti maanpakoon Ranskaan, jossa hän majaili melkein koko 1930-luvun. Hän vietti myöhemmin aikaa muissa Väli-Amerikan maissa ja palasi Kuubaan varsinaisesti vasta vuoden 1959 Castron vallankumouksen jälkeen. Venezuelan vuosien aikaan kirjoitettu Eroica ei kuitenkaan suoraan ole omaelämäkerrallinen teos, vaikka yhteys kirjailijan henkilöhistoriaan on ilmeinen.

Ranskassa ollessaan Carpentier tutustui henkilökohtaisesti moniin surrealisteihin, millä oli vaikutuksensa hänen proosaansa. Sekä vanhan että uuden mantereen kulttuurista ammentava kirjailija rikkoi merkitysrikkaalla, aikatasoja yhdistävällä ja rönsyilevällä tyylillään realismin rajoja. Uusbarokki on tyylisuunta, johon hänet on yhdistetty. Hän on myös itse kirjoittanut barokin merkityksestä.

Klassisen musiikin teokset eivät tyhjene yhteen kuuntelukertaan, ja jotain samaa on Carpentierin teksteissäkin.

Eroican kohdalla Carpentierin liittäminen maagisen realismin yhteyteen tai tyylin luonnehtiminen barokkiseksi voi tuntua oudolta. Ei tarvitse kuitenkaan mennä edellistä suomennosta Barokkikonserttoa pidemmälle ymmärtääkseen kirjailijaan liitetyt kuvaukset. Tämä melko myöhään vuonna 1974 kirjoitettu teos edustaa Carpentieria villeimmillään.

Riehakkaan karnevalistisen Barokkikonserton rinnalla Eroica on tunnelmaltaan alakuloinen. Vaikka aikatasoja rikotaan, ylenpalttinen rönsyily ja runsaus pidetään kurissa. Teoksessa on samoja piirteitä kuin muussakin tuotannossa, vain hieman hillitymmin. Oppineisuudesta ja kulttuurihistorian tuntemuksesta todistavat huomiot niin arkkitehtuurista kuin musiikistakin. Klassiset antiikkiviittaukset löytyvät. Uuden ja vanhan mantereen kulttuuriviitteet kietoutuvat toisiinsa.

Klassisen musiikin teokset eivät tyhjene yhteen kuuntelukertaan, ja jotain samaa on Carpentierin teksteissäkin. Eroica on periaatteessa nopeasti lukaistu, mutta yksityiskohtiin hidastamalla avautuu näkökulmia ja mielleyhtymiä tekstin ulkopuolelle. Tässä kirjassa Carpentierin tyyli ei ehkä kiihdy aivan sellaiseen nosteeseen, millä hän on maineensa ansainnut. Suomennos harvoin käännetyltä kirjailijalta puolustaa silti paikkaansa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto