Totuuden kaipuusta ja tarinan voimasta

  • 19.1.2006
  • Antero Viinikainen:
  • Sisiliskopalatsi
  • WSOY
  • 2005


Toisin kuin takakansitekstin perusteella voisi olettaa, Antero Viinikaisen tuorein teos ei kerro sittenkään suomalaisen kirjailijan etsinnöistä andalusialaisessa vuoristokylässä. Pääosaan tässä veijaritarinassa nousee kylän vuohipaimen Picarillo, hänen selviytymisensä, kylän ihmiset sekä heidän värittämänsä tarinat. Sisiliskopalatsissa Viinikainen ironisoi markkinatalouden ja henkisten luomuarvojen välisen ristiriidan. Yleisemmällä tasolla romaani on kertomus tarinasta ja sen ylivoimaisuudesta verrattuna todellisuuteen.

Tarinaa lähestytään monelta kantilta. Pääteema parodioi kaupallisuuden ja julkisuuden tarinatarvetta, sitä miten hyvä, aikaan sopiva myytti jauhetaan tuotteiksi aitoudesta välittämättä samalla, kun olennaisin viesti katoaa mediamylläkkään. Syvemmällä kulkevat vuoristokylän vanhat legendat, jotka rönsyävät ja elävät omaa elämäänsä. Nämä tarinat osoittautuvat oivalliseksi materiaaliksi kylään saapuvalle suomalaiselle kirjailijalle, vaikka ne itse asiassa kumpuavat nuoren Picarillon aavistuksen maallisemmista tarpeista.

Suomalainen media ja kulttuuriväki kiinnostuu vuoristossa, luontoa lähellä elävästä ”Vuohimiehestä”. Hänestä kasvaa mitä erilaisimpia luonnontuotteita myyvä brändi, ja kirjailijalle puuhataan kirjallisuuspalkintoa teoksesta Vuohimiehen viisaus. Viinikainen leikittelee tarinoiden lisäksi myös henkilöhahmoilla ja heidän alati muuttuvilla rooleillaan. Tähän uskomusten rihmastoon sotkeentuu myös romaanin varsinainen kertoja, joka lähetetään etsimään kirjailijaa. Hän lausahtaa myös romaanin teemaa hyvin kuvaavan kommentin: ”Tunnen taas kerran olevani yhtä aikaa tarinassa ja todellisuudessa, enkä oikein tiedä kummassa jatkaisin.”

Viinikaisen rönsyilevä tapa kertoa sopii romaanissa kuvattuun maailmaan. Andalusialainen kylä rakentuu sekä visuaalisesti että tarujensa kautta ehjäksi maailmaksi. Viinikaisen kieli on värikästä, ja tekstissä elää myös hauska lapsenmielisyys. Se tuo kerrottuun ajoittain iloista kepeyttä mutta pikkunäppäryydessään myös välillä heikentää sanottua. Teoksen puolivälin jälkeen runsas tarinointi verottaa juonen etenemistä harmillisesti. Viinikainen harrastaa myös kerrontatapaan sinänsä sopivaa toistoa, jossa sama sattumus toistetaan useamman kerran hieman eri kulmasta. Romaani onkin runsaudessaan lavean epiikan ystävien herkkua. Itse kaipasin kahden kertojan, Picarillon ja kirjailijaa etsivän suomalaismiehen, kerrontatapoihin selkeämpää tyylillistä eroa.

Aivan romaanin lopussa kerrontatapa tiivistyy intensiivisemmäksi ja kirkkaaksi. Siirtymä tyylikeinosta toiseen korostaa mainiosti lopun maagisuutta – sitä, miten ihminen sulautuu osaksi tarinaa, uskomuksia ja yhteistä unelmaa. Ihanteiden ja sankaritarinoiden ikuinen kaipuu meissä on mielestäni yksi Sisiliskopalatsin tärkeistä teemoista. Se toistuu Picarillon unelmissa sankari-isästä, suomalaisen etsijän totuuden tavoittelussa sekä Vuohimies-tuotteita kuluttavan yleisön kiihkeässä gurunälässä. Tässä mielessä Viinikainen on kaikessa hersyvyydessään myös vakava inhimillisyyden kuvaaja.

Johanna Rossi
johannarossi@hotmail.com
Hae teosta AdLibriksen verkkokaupasta →

Lisätietoa Internetistä:

Lisätietoa Antero Viinikaisesta Katkelma Viinikaisen teoksesta Aleksis Kivi ja Serbian prinsessa Arvosteluja Viinikaisen teoksesta Kerrottu mies
Tutustuthan kommentointiohjeisiin ennen kommentoimista.

Ei kommentteja



Ei kommentteja.

Jätä kommentti