Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pedantin boheemin huoneentaulu

Jani Saxell, 16.4.2018
Arja Tiainen: Kirjeitä karkailevalle puolisolle 84 s., Palladium 2017

Suomen kirjallisuus on tehty järeistä syntymyyteistä ja luomiskertomuksen mukaelmista, aina Kalevalan sotkanmunasta Väinö Linnan suohon, kuokkaan ja Jussiin. Arja Tiainen (s. 1947) avaa kolmannentoista runokokoelmansa Kirjeitä karkailevalle puolisolle omalla ilakoivan feministisellä luomiskertomuksellaan, jossa asiat on kerrottu Eevan näkökulmasta.

”Aamujen aamu, jumala saanut kaiken valmiiksi,/ nyt on vedet happi luonto eläimet maa viheriöi/ linnut taivaalla kalat merissä, puuttuu enää/ ihmiskunta ja synti ja seksuaalisuus.” (s. 5)

Lupaukset täytyy pitää. 84-sivuiseen kokoelmaan mahtuu syntejä, seksuaalisuutta, anarkismia ja arjen rosoja, mutta myös surutyön haikeutta ja elämänmittaisen erilaisuuden kuvausta.

Kokoelmaan mahtuu syntejä, seksuaalisuutta, anarkismia ja arjen rosoja.

Karjalan evakkous, oppimisvaikeudet, sopeutumattomuus koulun ja yhteiskunnan muotteihin ja sinnikäs köyhyys merkitsevät sellaista arjen kulttuurihistoriaa ja katutason kokemusta, jota lyriikastamme ei enää juurikaan löydä.

Tapaninpäivän 2016 Ilta-Sanomissa julkaistussa, Samuli Launosen tekemässä haastattelussa Tiainen kertoi suunnitelleensa alun perin runokokoelmaa nykyisestä pakolaiskriisistä, mutta katsoneensa sitten, että syyrialaisten ja somalialaisten on parempi kertoa tarinansa itse.

Tämä onkin hyvä pointti. Kirjallisuuspiireissä odotetaan Suurta Maahanmuuttajaromaania Itä-Helsingistä ja yritetään leipoa milloin kenestäkin Suomen Zadie Smithiä. Samaan aikaan helposti unohdetaan, että maahanmuuttajuuden ja pakolaisuuden kuvia on ollut kirjallisuudessamme vaikka kuinka pitkään. On Tiaisen evakkokarjalaisuutta, Raisa Lardot ̉n (s. 1938) vepsäläisyyttä ja Anita Konkan (s. 1941) inkerinsuomalaisuutta.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle -kokoelmassa karttakepistä tulee näpeille, kasvatus on risupainotteista ja hyvinvointivaltion synnytystuskat kestävät vuosikymmeneltä toiselle. Nykyään itsestään selvinä asioina pidetyt neuvolat, rokotukset, kouluruoat ja hammashoidot ovat olleet aikoinaan hirveän väännön takana.

Silti Tiaisen perusmoodi ei ole säälittely tai surkuttelu, vaan aivan hillitön eteenpäinmeno ja arkinen eloonjäämistaisto. Asennetta voisi nykykielellä kutsua silkaksi survivalismiksi.

”Olen Kannaksen evakoitten kersa/ mutsi synnytti 8 lasta, koki 3 sotaa/ 97 muuttoa eikä koskaan valittanut/ ei mukavuuksia eineksiä imureita pesukoneita/ kun sähköt menee modernista maailmasta/ mä pärjään.” (s. 7)

Kansansivistyksestä kolmannen maailman solidaarisuuteen

Tiaisen runojen puheenomaisuus, ryöpsähtely, vauhti ja svengi merkitsevät pysyvää oppositioasennetta kaikenlaista akateemisuutta ja salonkikelpoisuutta kohtaan. Hän kulkee missä kulkee, kilometrien päässä kulloisistakin ismeistä.

Samalla runoista välittyy viehättävä itseoppineisuus, 1900-luvun työväenliikkeen kansansivistysihanteet. Siinä kun nykyään on nostettu kädet pystyyn Tosi-TV:n, musiikkipuhelimien ja suoratoiston edessä, kirjahylly ei ollut 1950-luvun työläiskodeissa turha sisustuselementti.

Mutsi synnytti 8 lasta, koki 3 sotaa/ 97 muuttoa eikä koskaan valittanut

Vaikka lapsuuden kotioloja leimaavat jatkuva niukkuus, isien pannuhuoneen takana viinan voimalla puimat sotatraumat ja äitien uuvuttava arjen pyöritys, kirjat kulkevat muuttolaatikoissa mukana. Ja kotihyllystä löytyvät Mika Waltarit, Juhani Ahot, Maria Jotunit ja Minna Canthit, 1950-luvun henkeen kuuluvina koottujen teosten sarjoina.

Niinpä koulukiusattu ja opettajien toivottomana tapauksena pitämä runominä osaa jo kahdeksanvuotiaana ulkoa Kalevalan ja Vänrikki Stoolin tarinat. Ja sitten 16-vuotiaana liftaa ja matkustaa junilla ympäri Suomea. Juomat ja seuralaiset vaihtuvat, mutta repussa on aina William Shakespearea Yrjö Jylhän suomennoksina.

Launosen haastattelussa Tiainen kertoo kymmenkunta vuotta valmistelemastaan omaelämäkerrasta, jonka pitäisi olla loppusuoralla.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle -kokoelman ääressä tulee väkisinkin mieleen, että ne muistelmat ovat näissä runoissa jo. Eikä Tiainen muistele pelkästään omasta puolestaan, vaan suurten ikäluokkien kokemuksista myös. Niiden tyttöjen, jotka tempaistiin koulujen juhlasalipönötyksen ja kemikalioiden enkeliaiheisten joulusomistusten maailmasta 1960-luvulle. Siis E-pillerin, kommuuniasumisen ja kolmannen maailman solidaarisuuden maailmaan. Nielemään tabuja, ja rikkomaan toisia.

”Kansakoulussa oltiin kilttitotinen sukupolvi,/ noin aluksi. Sitten pistettiin töpinäks.” (s. 15)

1970-luvun kuvat

Tiainen jos joku on ollut tämän vapautusliikkeen eroottinen ja poliittinen ylipappi. Jo esikoiskokoelmassa Nukun silmät auki (WSOY 1971) hän kertoo ottavansa takaisin naissukupuolen vuosisatojen siveyden.

Kokoelma on Sonja O:ta vuosikymmen ennen Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoiskirjaa, Turun koulukuntaa 25 vuotta ennen Sammakkoa ja Savukeidasta.

Katutason elämännälkä ja On the Road -kokemukset jatkuvat oman aikansa klassikkokokoelmissa, kuten Palava susi (1977) ja Vallan Casanovat (1979).

Tiaisen, Tiihosen, Turkan, Mellerin ja Hirvilammin tuolloiset kokoelmat ovat edelleen täyttää tavaraa.

Lyriikassamme on todellakin (vähintään) kaksi 1970-lukua: ylipolitisoitunut, totinen sosialistista realismia kohti pyrkinyt agit prop -julistus. Ja sitten Tiaisen ja Teemu Hirvilammin (1955–2015) Beat-henkinen dallailu räntäsateessa, Arto Mellerin (1956–2005) alitajunnan ilotulitus, Ilpo Tiihosen (s. 1950) maagisrealistiset urbaaniballadit ja Sirkka Turkan (s. 1939) luontonäkyjen animaalinen magnetismi.

Luokkatietoisia kaaderien herättelyrunoja lukee enää lähinnä historiallisesta mielenkiinnosta. Tiaisen, Tiihosen, Turkan, Mellerin ja Hirvilammin tuolloiset kokoelmat ovat edelleen täyttää tavaraa, siivekkään ja verisen nuoruuden tilintekoja.

Tai kuten Tiainen itse kyseistä aikaa uutuuskokoelmassaan muistelee: ”Olen aina vihannut köyhyyttä ja aina ollut köyhä./ Asunut vuokralla periferioissa etäällä/ keskuksista ratikkapysäkeistä kauppatorista/ polttoaineena lyriikka taide kapina./ Edesmenneen puolisoni kanssa/ meillä oli taiteilijaboksissa/ suurina julisteina Che Guevara ja Lenin/ uskoimme edistykseen runouteen/ sivistykseen solidaarisuuteen/ vastustimme Vietnamin sotaa/ Persian shaahia riistoa/ rotusortoa Afrikassa lapsityövoimaa/ teimme julkilausumia marssimme/ kadut kaikuivat soitto soi/ osallistuvia näytelmiä/ aitoa sankaruutta/ kaikki kulki kuin unennäkö/ jäinen tukka silmillä/ yleisestä saunasta/ lämmittämättömään pihamökkiin” (s. 36)

Mateli Kuivalattaren helmasta

Toisaalta ei tee Tiaiselle itselleen oikeutta nähdä vain se kapinamieli, taiteilijamyytin uusintaminen ja elämäntapaintiaanius.

Runoilijan keskiaikaharrastus ja taipumus satujen ja myyttien uudelleenkirjoittamiseen tulevat vastaan erityisesti hänen 1980-luvun kokoelmissaan. Niissä Ruususet tappavat lohikäärmeitä ja pahan kanssa flirttaillaan ahkerasti.

Onnen ylkämies, murheen morsian (WSOY 1994) ja Puiden alla, vihreässä palaverissa (1999) sisältävät aiempaa seesteisempiä ja lohdullisempia sävyjä, ja ihmissuhteiden repivyyden ja raadollisuuden jälkeen myös rakkauden täyttymystä.

Melkoinen arjen, fantasian, suurien tunteiden ja kaiken nielevän intohimon kudelma on myös Tuhkimo ja Mefisto (Gummerus 1983), Tiaisen tähän mennessä ainoa ”tiiliskiviromaani”.

Kokoelma jatkaa Tiaisen henkisyyden etsintää.

Uutuuskokoelma jatkaa Tiaisen arjen shamanismia, luonnontieteellis-materialistisen tason yli ja ohi menevän henkisyyden etsintää. Samoin dogmeja kaihtavaa uskontojen ja maailmankatsomusten tunnustelua. Runojen ´minä´ luettelee inkarnaatioitaan keskiaikaisesta Euroopasta muinaisen Kiinan aroille. Tulevathan itkuvirret ja vanhan kansan loitsut jo verenperintönä.

”Lukutaidoton mummoni/ oli loistava hevosenkäsittelijä/ haavojen ja tautien parantaja/ käveli kutoi veisasi virsiä” (s. 15)

”Kaikki me olemme tulleet Hannu Salaman poplarin liepeen alta!”, Arto Melleri julistaa viimeiseksi jääneessään ja suotta aliarvostetussa lastukokoelmassaan Kummitusjutun ilmakehä (Otava 2001).

Ehkäpä näin, mutta aika moni suomalainen naisrunoilija on vastaavasti tullut Mateli Kuivalattaren (1771–1846), kansanparantajan, runonlaulajan ja Kantelettaren keskeisen lähteen helmasta. Aina meidän aikoihimme, Tiaiseen, Johanna Venhoon ja Vilja-Tuulia Huotariseen asti.

Ja jos ihmisten maailma on joskus kylmä ja käsittämätön, luonnosta Tiainen saa edelleen lohtunsa ja panteistiset kaikkeuskokemuksensa.

”En ole koskaan osannut pelätä/ petoja, elukoita, synkkiä saloja,/ lettosoita, myrskyjä, kevään tulvia,/ maan piiri, lunta tuivertaa, maisema muuttuu/ olen turvassa kuninkaalta, keisarilta,/ salassa, piilossa ihmisiltä./ Paitsi että olin hukkua Imatran koskeen,/ sen jälkeen olen koskia kammonnut.// Lahjat armo armolahjat enkelit ihmeet./ Talvisodassa sotilaat näkivät enkeleitä./ Miekka asetettiin yllemme.” (s. 13)

Kaksi rakkautta

Ennen kaikkea Kirjeitä karkailevalle puolisolle on kuvaus kahdesta rakkaudesta.

Tiaisen kaltaisen avoimen omaelämäkerrallisen ja tunnustuksellisen runoilijan kohdalla tuntuu vähän keinotekoiselta pitää jo kirjallisuustieteen peruskursseilla opittavaa etäisyyttä runojen ja niiden puhujan välillä. Tai pikemminkin laittaa tekijä sulkeisiin ja lähilukea tekstejä.

Sillä Tiaisen kaltainen luonnonvoima ei niissä sulkeissa pysy. Ja sikäli kuin runojen ”Kalevia” voi pitää kirjallisuudentutkijana, esseistinä, ihmisoikeus- ja sananvapausaktivistina Kalevi Haikarana (1938–2007), Tiainen todella löysi vertaisensa.

Haikara tunnettiin paitsi Veijo Meri – ja Bertolt Brecht -tuntijana, myös pitkäaikaisena kirjailijoiden ja toimittajien sananvapausjärjestö Suomen Penin aktiivina.

Antiautoritaarinen vasemmistolainen Haikara ei koskaan lähtenyt mukaan Neuvostoliiton myötäilyyn. Sen sijan hänen päivänsä menivät fakseihin ja kirjeisiin vastaamiseen, vetoomusten rustaamiseen, solidaarisuusmatkojen järjestämiseen ja hädänalaisten majoittamiseen.

Tällaista itsensä jokapäiväistä likoon laittamista on vasemmistolainen rauhanaktivismi joskus ollut.

Taiteilijapariskunnalla oli itselläänkin niukkaa, elettiin satunnaisilla apurahoilla ja lehtiin senttailemalla. Silti oven takana Tikkurilassa riitti 1980-luvulla tulijoita: Turkin sotilasvallankaappausten takia pakosalle joutuneita toimittajia, teatterintekijöitä ja kurdiaktivisteja.

Jos Tiaisen unia on uskominen, Haikaran pitkä päivätyö jatkuu myös tuonpuoleisessa. ”Hän kyllä ilmaantui eräänä yönä/ seisoi ovella matkatakki yllä/ kankainen reppu selässä ja sanoi:/ ´Teen siellä samaa rauhantyötä./ Ei mitään lorvailua. Sain luvan pistäytyä/ sun luona.” Ja sitten lähestyi minua ja halasi.” (s. 43)

Tällaista itsensä jokapäiväistä likoon laittamista on vasemmistolainen rauhanaktivismi joskus ollut. Siis jotain aivan muuta kuin sosiaalisen median mielipidekyttääminen ja poliittisen korrektiuden vaatimukset.

Teinimenoa ja Drama Queenin elkeitä

Utopian ja dystopian välillä on joskus vain hiuksenhieno raja. Ei ole mikään ihme, että pesunkestävä feministi Tiainen, jonka 1970-luvun kokoelmat ovat kestäneet äideiltä tyttärille, haastaa riitaa myös nykyfeministien kanssa.

Olisi vaikea kuvitella Tiainen sosiaalisen median feministiryhmien keskustelijaksi, puhumaan sisäistetyin äänenpainoin cis- ja intersukupuolisuudesta, rodullistetuista ja kulttuurisesta omimisesta.

Eihän Tiainen omista Ilta-Sanomien haastattelun mukaan edes kännykkää ja tietokonetta! Hän luottaa pikemminkin punaiseen North Stateen ja mekaaniseen kirjoituskoneeseen. Ja toteaa, että ainoa keino elää vuosikymmeneltä toiselle ulottuvaa boheemielämää on olla pedantti, pitää kiinni tappavan tasaisista päivärutiineista.

”Olen kokenut kaikki mahdolliset syövät ja hautajaiset, ja nyt haluan viihdettä”, Tiainen tokaisee haastattelussa.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle -kokoelman Kalevi Haikara -aiheiset runot ovat viipyilevää, karhean kaunista omaishoidon ja surutyön kuvausta.

On lohdullista lukea, miten ihminen on aina yhtä pieni ja ensikertalainen.

Mutta kymmenvuotiseksi venähtäneen suruajan jälkeen leskirouva on mennyt myös eteenpäin, kohdannut uuden miehen. Hänen kanssaan on mahdollista keskittyä raskaaseen rockiin, alkuperäiskansojen shamanismiin, suomalais-ugrilaisuuteen ja afrikkalaisiin rumpuihin.

On lohdullista lukea, miten ihminen on aina yhtä pieni ja ensikertalainen. Ja taipuvainen niin teinimenoon kuin Drama Queenin elkeisiin. Vaikka kyse olisi seitsenkymppisen leskirouvan ja tahollaan riitaisan eron ja huoltajuustaiston läpi käyneen, teini-ikäisiä kasvattavan muusikkomiehen suhteesta.

”Ei voi mitään. Tuota miestä minä rakastan./ Noen tervan kyynelten rahkasammalen/ sahanpurun yrttien nuotiosavun tuoksua/ minä rakastan. Vittusaatana,/ tässä ei ole järkeä!/ Hän ainoana tajusi tulla paikalle/ kun multa hajos kaikki.” (s. 61)

Kaikkiin suuntiin kapinallinen

Kun Tiainen kirjoittaa, sen ymmärtävät muutkin kuin nykylyriikan saloihin perehtyneet. Toisaalta hän on seitsenkymppisenäkin sen verran kaikkiin suuntiin kapinallinen, rock ja punk, että keskiluokan tunnehelkyttelijäksi ja uusintapainosten kuningattareksi ei taida olla asiaa. Vaan runoilijoiden maanalaisessa armeijassa ollaan ja pysytään.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle on tekijänsä kirkkaasti täysipainoisin kokoelma aikoihin.

Keskisormen näyttö nykykulttuurille ei aina tuota vivahteikkainta runoutta. Tää Tojota ei lähe liikkeelle -kokoelma (WSOY 2006) on railakasta satiiria runojen minän kaksikymmenvuotisesta ajokortin yrittämisestä ja laajemminkin silloisesta Nokia-insinöörivetoisesta, teknologiauskoisesta Suomesta. Toisaalta mukana on turhaakin paatosta, populismia ja ennen oli paremmin -nostalgiaa.

Samoin Tiaisen edellinen kokoelma, Lapsilta kielletty! (2012) rönsyili hajamerkinnöiksi vähän turhan moneen suuntaan.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle on tekijänsä kirkkaasti täysipainoisin kokoelma aikoihin. Ja runomuotoisena taiteilijarakkauden karvaan ihanuuden kuvauksena jotain samaa kuin Anja Kaurasen Syysprinssi (WSOY 1996) proosan tai Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) muistelmakirjallisuuden puolella.

Seesteisiä eläkepäiviä ei ole edelleenkään luvassa.

”Juuri kun luulin että meillä on bänksit/ kaikki alkaa taas kuin mitään ei olisi/ tapahtunutkaan/ mykkäkoulua sättimistä luuria korvaan/ työllä ja tuskalla rakennan/ hänestä riippumatonta maailmaa/ niin eikös perkele samana hetkenä tule takaisin/ tätä se on perjantai./ ´Ainaki sulle tapahtuu´,/ sanoo systeri.” (s. 76)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto