Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Muovailuvahaa runoilijan käsissä

Janne Löppönen, 25.10.2016
Arjen Duinker: Käänteitä 120 s., ntamo 2014 Kääntäjä(t): Antero Helasvuo

Arjen Duinker (s. 1956) lienee kahdella käännösvalikoimallaan suomennetuin hollantilainen nykyrunoilija. Ensimmäinen, Ehkä kaksi yhtälöä, ilmestyi suomeksi vuonna 2012. Uusimman valikoiman nimi on Käänteitä ja sen on suomentanut, samoin kuin edellisenkin, Antero Helasvuo.

Duinkerille kieli tuntuu olevan kuin savea tai muovailuvahaa.

Hollanti ei ylipäätään ole meillä runousmaana kovin tunnettu; kattavin tähänastinen esitys on Heimo Pihlamaan toimittama ja kääntämä Onni on vaarallista: hollanninkielisen nykyrunouden antologia vuodelta 2002. Arjen Duinker ei ole antologiassa mukana, joten hänen käännösvalikoimansa täydentävät toistaiseksi hyvin pirstaleista kuvaa hollantilaisesta nykyrunoudesta. Duinkerin runoja on käännetty myös ainakin englanniksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi, portugaliksi ja farsiksi.

Esineen kaltainen runo

Uusimman valikoiman runot ovat enimmäkseen vuonna 2009 ilmestyneestä teoksesta Buurtkinderen, ja loputkin samalta luomiskaudelta. Antero Helasvuo on ollut siitä etuoikeutetussa asemassa, että hän on voinut työstää käännöksiään yhdessä runoilijan kanssa. Takakansitekstin mukaan suomentaja on yhteistyössä runoilijan kanssa ”ryhmitellyt runot veistoksellisiksi hahmoiksi, joita voi lähestyä monelta taholta”. Jo Ehkä kaksi yhtälöä -valikoiman yhteydessä korostettiin Duinkerin runojen konkreettisuutta ja esineellisyyttä.

Millä tavalla runo voi olla esineen kaltainen?  Mieleen tulevat ainakin typografia, kielen materiaalisen puolen korostaminen sekä kollaasin käyttö. Duinker hyödyntää kyllä typografisia keinoja (erityisesti runossa ”Henry Calvin”, jonka materiaali on otettu 1950-luvun Zorro-tv-sarjasta), mutta hänen runojensa väitetty veistoksellisuus ei liity ensisijaisesti tekstin visuaaliseen hahmoon.  Pikemminkin ne ovat esineen kaltaisia plastillisuutensa, muovautuvuutensa takia. Duinkerille kieli tuntuu olevan kuin savea tai muovailuvahaa, josta saa elementtien järjestystä, tyyliä tai rekisteriä vaihtamalla loputtomasti uusia muotoja ja yhdistelmiä.

Mainio esimerkki ovat runot ”Alkajaisiksi” ja ”Ensteks”, joista jälkimmäinen on edellisen puhekielinen versio. ”Alkajaisiksi” alkaa: ”Alkajaisiksi / vastaus kysymykseen, / tarvitaanko katseeseen kaksi silmää. / Sitten menet kauppaan, / jossa myydään oivallisia konvehteja, / ja maistat niistä pari” (s. 58). ”Ensteks”-runo puolestaan on käännetty Stadin slangiksi: ”Ensteks vastaus siihen, / et tartteeks vilkasuun kaks öögaa. / Sit sä dallaat johki budjuun, / mis ne trokaa magei sugukarkkei / ja sä slumppaat pari” (s. 59). Rekisterin vaihto vaikuttaa heti lukijan tulkintaan siitä, kuka puhuu ja missä paikoissa runossa liikutaan.

Leikillisyys tuntuu ylipäätään luonnehtivan Duinkerin poetiikkaa.

Myös osuvasti nimetty ”Sen joustavuus” (s. 74) leikittelee kieliaineksen muovautuvuudella:
Vaihtaa
iho purjeeseen
poissaolo Aurinkoon
käärme vaahtoon.
Ei adjektiiveja tarvita tänään.
 
Vaihtaa
purje ihoon
poissaolo Kuuhun
vaahto käärmeeseen.
Tänään ei adjektiiveja tarvita.

Leikillisyys tuntuu ylipäätään luonnehtivan Duinkerin poetiikkaa. Jo heti alussa tarkkaavainen lukija huomaa, että kokoelman osastot etenevät käänteisessä järjestyksessä (III, II, I). Leikkisyys lähestyy välillä käsitteellisyyttä: esim. runoa ”Runo” seuraa ”Ei runo”, jonka sisältö on kokonaisuudessaan ”Idem.” (lat. ’sama’) (s. 13).

Käänteiden runot rakentuvat moninaisista aineksista. Ylevä rekisteri sekoittuu arkipuheeseen, lyyrinen banaaliin: ”Tuulen tienoot ovat makeat ja tuliset” (s. 49). Tekstin lähtökohtana voi olla vaikkapa kahden sanan äänteellinen samankaltaisuus, kuten runossa ”Musta kaali”: ”Kuuntele / Kuuntele tarkkaan / Sanotko että kaali on hiili?” (s. 43). Käännösrunoudessa tällaiset kohdat synnyttävät aavistuksen vaikeasti kääntyvistä sanaleikeistä, ja toden totta, hollanniksi sekä ”kaali” että ”hiili” ovat kool: ”Kätesi lämmittelevät kaalivalkealla” (s. 47).

Vaikeasti avautuva populaarikulttuuri

Duinker viittaa usein myös populaarikulttuuriin, mikä paradoksaalisesti tekee hänen runoistaan vaikeammin lähestyttäviä nuoremmalle lukijapolvelle. Hänelle populaarikulttuuri nimittäin tarkoittaa ensisijaisesti 50–70-lukujen, siis hänen oman lapsuutensa ja nuoruutensa, viihdekuvastoa: ”Oletko hassuna Gene Pitneyn lauluihin? / Cause my baby lives in Mecca / Vai pidätkö enemmän Raffaellasta? / Tämän runon maailma / on Darius Milhaudin / ja Johnny ’Guitar’ Watsonin” (s. 46). Itselleni esim. runo ”Henry Calvin” oli täysin käsittämätön ennen kuin sain googlettamalla selville, että se viittaa Disneyn 50-luvulla tuottamaan Zorro-sarjaan, jossa ruoalle ja viinille persoa kersantti Garciaa näytteli Henry Calvin -niminen näyttelijä.

Ei ole itsestäänselvää että tällainen runoteos ylipäätään on luettavissa suomeksi.

Yhtenä avaimena Duinkerin poetiikkaan voidaan pitää runoa ”Abstraktiot ovat olioita”, jossa todetaan: ”Abstraktiot ovat olioita. / Tahto on vähemmän konkreettinen kuin tyhjä pullo / mutta abstrakti ja olio myös vaikkei tyhjä pullo” (s. 16).  Sen sijaan, että pitäisi abstraktioita harhaanjohtavina ihmismielen rakennelmina, puhuja suhtautuu niihin olioina muiden joukossa. Kenties Duinker yrittää purkaa konkreettisen ja abstraktin välistä dikotomiaa:
Ruohikko on abstraktimpi kuin kysymys,
mitä tekoa solakalla kurkulla on siellä.
Abstraktimpi kuin kuoren ylpeys,
kuin lumoava tuoksu joka tulee järkeilystä,
tien luonteenlaadusta
ja olioista jotka omassa idiomissaan
ovat konkreettisia olioita.

Tämä abstraktioiden reifikaatio (eli niiden näkeminen itsenäisinä olioina) näkyy myös kielen tasolla. Runossa ”Eläköön valeasu!” adjektiivista tulee elollisen olion kaltainen, kun sitä määritetään toisilla adjektiiveilla: ”Yhdentekevä on konkreettinen kuin koira, / ruhtinaallinen kuin rausku, uniikki kuin sammakko. / Yhdentekevä on tunteikas kuin kirppu, avarasydäminen kuin paviaani, hempeä kuin korppi” (s. 30). Entä mitä pitäisi ajatella eri eläinten luonteenpiirteisiin tehdyistä rinnastuksista, jotka tuntuvat tarkoituksellisen sattumanvaraisilta?

Kuihtuva käännösrunous

Käänteiden omaperäisen poetiikan äärellä kokee hämmennystä mutta myös kiitollisuutta. Ei ole itsestäänselvää – tai edes todennäköistä – että tällainen runoteos ylipäätään on luettavissa suomeksi. Käännösrunoudella ei tehdä rahaa, sitä julkaistaan aina muut arvot edellä. Kääntäjä Antero Helasvuon ja ntamon Leevi Lehdon intohimo runoutta kohtaan on ainoa syy, miksi Arjen Duinkerin kaltaista runoilijaa on päätetty kustantaa.

Kuluva vuosi on ollut käännösrunoudelle synkkä. Ensin Savukeidas ilmoitti lopettavansa käännösrunouden julkaisemisen, ja kesällä Leevi Lehto kertoi jättävänsä sairauden vuoksi ntamon taakseen. Jo tätä ennen käännösrunoutta säännöllisesti julkaisevat kustantamot pystyi laskemaan yhden käden sormin. Joitakin uusia käännöskirjallisuuteen panostavia pienpelureita on kentälle ilmestynyt, mutta ntamon jättämää aukkoa ne eivät paikkaa. Kuka siis näitä arjenduinkereita, charlesbernsteineja ja enzensbergereitä vastaisuudessa oikein julkaisee?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto