Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaiken alkuna ja loppuna meri

Artemis Kelosaari, 14.1.2017
Arto Seppälä: Selkeemmille vesille 69 s., Sanasato 2016

”Rakennettiin torppa niin hyvään mustikkamaahan että monta aikaa oli paha olo. Äiti tätä aina puhui. Tehtiin sauna ja talli ja navetta. Rantahuone kohta kun torppa oli asuttavassa kunnossa. Muori sääli mustikoita mutta äijä puhui rantahuoneen seinustalla kasvavista mansikoista jotka hänen silmissään olivat kuin mulkunpäitä, suuria ja tummanpunaisia.” (s. 9)

Näin Arto Seppälä pystyttää muistomerkin kotiseutunsa jo pitkälti kadonneelle elämäntavalle. Vuonna 1936 Ulvilassa syntyneen kirjailijan novellikokoelma Selkeemmille vesille koostuu lyhyistä – lyhimmillään viitisen riviä pitkistä – proosavälähdyksistä, joista kokonaisuutena muodostuu eloisa kuva arjesta Satakunnan rannikolla 1900-luvun puolessavälissä.

Aistivoimaiset kuvaukset merestä ja ihmisistä tekevät muistonvälähdyksistä paikoin jopa herkkiä.

Näiden fragmenttien kertoja, eurajokelainen vanheneva kalastaja, muistelee elettyä elämäänsä rauhallisella otteella: läpi käydään lapsuus ja nuoruus, sotakokemukset, tuttaville käyneet sattumukset, myötä- ja vastoinkäymiset karulla luodolla meren keskellä sekä vaihteleva sopeutuminen muuttuvaan maailmaan. Hänen puheestaan huokuu hiljainen tyytyväisyys: vaikka elämä ei ole aina ollut helppoa, hän on ottanut sen mitä elämä on antanut ja ilonsa sieltä mistä on saanut. Katkeruus ja viha loistavat poissaolollaan, siitäkin huolimatta että kertoja on jäänyt elämässä varsin yksin ja kokenut runsaasti menetyksiä.

Selkeemmille vesille on ilmestynyt alun perin kuunnelmasarjana 1990-luvun puolella. Intiimi puheenomaisuus onkin vangitseva piirre sen kielessä. Seppälän käyttämän ilmaisun pidättyväisyys ja vähäeleisyys täydentävät vaikutelman vaiteliaasta vanhasta miehestä, joka istuu kalastajatorppansa nurkassa kertomassa muistojaan sitä mukaa kuin niitä tulee mieleen – välillä ehkä piippua tuprautellen, välillä hieman hymähdellen. Elämää, ei sen enempää tai vähempää, ja aistivoimaiset kuvaukset merestä ja ihmisistä tekevät muistonvälähdyksistä paikoin jopa herkkiä. Ihailtavinta novellikokoelman kielessä on kuitenkin sen tapa hyödyntää murteellisuuksia.

”Hankkilan Eetun kävi pirtuhommissa helvetin pahaste. Ajettiin pirtulaivan kylkeen. Ulkomerellä tuulla flatkutti aika tavalla, täystekeminen vähäpaatin kanssa. Minä puhelin että heitetään ankkuri, annetaan meren rauhoittua, ilman lastia ei ole kiiruun kierää. Eetu sanoi että aine otetaan heti eikä kylvöjen jälkeen. [ – – ] Vähäpaatti krossutti laivan kylkeen. Eetun jalka luiskahti ja pläkkikanisteri läpi käsien suoraan naamalle. Kymmenlitranen astia. Veri juoksi noroina pitkin käsivarsia ja kylkiä. Nokka poskiluita myöten erite irti ja mereen. Kyllä se siinä aalloilla trykin aikaa keikkui.” (s. 14)

Seppälä on toisin sanoen tehnyt varsin riskialttiin ratkaisun: hän on kääntänyt murteen kirjakielelle. Hän hyödyntää satakuntalaista puheenpoljentoa ja sanontoja, mutta on translitteroinut ne varsin lähelle yleiskieltä. Tämän yhdistelmän hän saa toimimaan hämmästyttävän hyvin. Missään kohdassa ei synny teennäistä tai ontuvaa vaikutelmaa, vaan mielikuva koko ikänsä meren keskellä asuneesta kansanmiehestä pysyy loppuun asti.

Ei karikatyyrejä, ei ihannekuvia

Seppälän lyhyistä teksteistä välittyvä kuva 1900-luvun rannikkoelämästä on kaunistelemattoman karu. Kalaverkot kudotaan käsin ja parsitaan kasaan miten sattuu – kesähuviloiden väen hienostuneisuutta kuvastaa se, että he käyttävät verkkoina ”kaupan tavaraa” –, sairauksia hoidetaan viinalla ja saunomalla, ja ruoaksi syödään oman ainoan lehmän maidosta tehtyä voita ja mitä merestä satutaan saamaan. Ei meren antimia saa hukkaan heittää, semmoista syntiä tehdä. Polkupyöräkin on ”ylellisyyskapine”, johon tutustutaan vasta toisessa maailmansodassa.

Polkupyöräkin on ”ylellisyyskapine”, johon tutustutaan vasta toisessa maailmansodassa.

Seppälä ei kuitenkaan lankea minkäänlaiseen halpaan nostalgisointiin. Hänen kalastajansa maailma ei ole mitään ”vanhaa hyvää aikaa”, jolloin elämä olisi ollut jotenkin ”aidompaa”. Yhtä lailla poissaolollaan loistaa nostalgian ja idealisoinnin kääntöpuoli, eli entisajan elämän kurjuutta mytologisoiva mässäily. Vaikka Yhteishyvästä kuvia katseleva ja radiosta säätiedot ja kirkonmenot kuunteleva kalastaja saattaa olla hämmentynyt suuren maailman menosta, hän ei ole Mielensäpahoittaja tai muukaan karikatyyri. Seppälä yksinkertaisesti toteaa asiat sellaisina kuin ne olivat, niin hyvässä kuin pahassa. Johtuneeko siitä, kun hän itse on elänyt siinä maailmassa mistä kirjoittaa?

Näin 1980-luvun lopussa itäsuomalaiseen sukuun syntyneen päällimmäiseksi tunteeksi jää vieraus. Sellainen vieraus kuin lukisi mitä hyvänsä historiallista romaania. Niin paljon Suomi on muuttunut puolessa vuosisadassa, että kalastajan elämän realiteetit tuntuvat miltei uskomattomilta. Ja kuitenkin – niin kuin hyvässä historiallisessa romaanissa – niiden keskeltä nousee esiin perimmäinen inhimillisyys. Elämää eletään, kun ei muuta voida.

”Koivuniemi ja sen flikka puskivat paatteineen sivutuulessa, jämpti ja kattomus oli että tähän kariin pääsivät. Oli ruvennut lounaan puolelta ankaran kovaste tuulemaan ja sitten kääntyi länteen. Luultiin että Koivuniemen äijän hattu aalloilla keikkuu mutta oli siinä flikkakin ja vene laitojaan myöten kaloja. [ – – ] Poikkesivat keittämään kahvit. Molemmat niin läpimärät ettei kuivaa paikkaa ollut. Hyvä että siinä lastissa yötä myöten soutivat Omenapuumaahan. En minä muuten mutta se flikka, ohkanen ja valkea kuin nuoren koivun tuohi. Sanottiin myöhemmin lapsivuoteeseen kuolleen…” (s. 34)

Vaikka Seppälä on toisaalla kunnostautunut muun muassa Veikko Huovisen elämäkerturina, hänen teksteistään puuttuu Huoviselle ja monelle muullekin suomalaisen kansanelämän kuvaajalle ominainen huumori. Kalastaja on liian vakava ja ehkä yksinkertaisesti liian tavallinen ollakseen veijarihahmo – ja silti hän ei ole myöskään mikään yksitotinen hampaat irvessä puurtaja tai juopottelija, ei mikään Kiannon Ryysyrannan Joosepin sukulaissielu. Hänen tavallisuutensa ei merkitse myöskään banaaliutta, vaan Seppälän voi sanoa onnistuneen siinä, mitä moni turhaan tavoittelee: tallentamaan arkisen elämän maagisia hetkiä ja sattumuksia. Jopa kaikenlaiset etiäiset asettuvat hätkähdyttävän luontevaksi osaksi kalastajan maailmaa: sodasta hän selvisi hengissä ystävänsä ennakkoaavistuksen ansiosta, ja ihmisten kuolemista näkyy säännöllisesti enteitä.

Seppälän voi sanoa onnistuneen siinä, mitä moni turhaan tavoittelee: tallentamaan arkisen elämän maagisia hetkiä ja sattumuksia.

Suomalaiselle realismille tyypillinen ”herrojen” katsominen vinoon on jossain määrin läsnä myös kalastajan hahmossa. Hänessä se ei kuitenkaan käänny vihaksi asti, eikä se myöskään liity populistiseen yksinkertaisuuden, karkeuden ja oppimattomuuden palvontaan. Päinvastoin siinä voi nähdä jopa relevanttia yhteiskuntakritiikkiä, valtion instituutioilta tulevan holhouksen ja ison rahan välinpitämättömyyden sivaltelua. Kalastajassa on todellista ylpeyttä; hän uskoo lujasti omaan elämäntapaansa eikä silti suoranaisesti vähättele ketään muuta.

”Voimalayhtiö täältä rupesi meitä heti hätistämään kuin koiria. Sanottiin että on lähdettävä. Ja jumalauta, minä en lähde. [ – – ] Sanovat etten tule toimeen, sen takia olisi lähdettävä. Mutta minne minä kotoani. En minä vaivaistaloon enkä kaupunkiin, mihinkään palveluasuntoihin. Sanotaan ettei muuta ole ja että en tule toimeen, yksikseni. Meri on elämäni ja tämä kari, siinä kaikki.” (s. 60)

Kuolema ei pelota

Selkeemmille vesille -kokoelman nimi voi herättää kysymyksiä. Nimi avautuu vasta kolmanneksi viimeisessä novellissa, kun kertojan veli ”otettiin selkeemmille vesille”. Toisin sanoen tämän pitkälti itse elämästä kertovan kokoelman nimi viittaa elämän väistämättömään vastinpariin, kuolemaan. Teoksen mottonakin on teksti Irjanteen kirkon ruumispaareista: Mitä koreilet Wajuvainen tuhka ja multa. Nin se kuitengin sihen loppu. Tänäpänä kuningas, Huomena kuolut.

Kuolema nousee säännöllisin välein esiin pitkin teosta. Kalastajan isä kuolee välirauhakesänä astuttuaan naulaan katonpurkutöissä – verenmyrkytyksestä lienee kyse – ja ”koko ikänsä soutanut” äiti vähin äänin vanhuuteen. Veritulppa tappaa vanhenevan ihmisen nopeasti syrjäseudulla, sota on vienyt osansa kylän tietyn sukupolven miehistä, ja meren läheisyydessä hukkumiskuolemakin on todellinen uhka, jota myös kalastaja itse on joutunut katsomaan silmiin. Kotieläimen osa on ennemmin tai myöhemmin joutua lihapataan; eräänkin sonnivasikan teurastus ja miten ”rupesi veri präiskymään” kuvataan yksityiskohtaisesti teoksen loppupuolella. Itsemurhia ja murhiakin mahtuu joukkoon. Peräti kahdessa tekstissä, teoksen alku- ja loppupuolella, joku hirttää itsensä:
”…että piti äijän itsensä hirteen vetämän, kahdesti läpitte ammutun miehen. Frake oli kiertänyt narun kirkkotaijujen aisaan ja nostanut aisan tappurin siilon päälle tai johonkin, siitä polvillaan rytkäyttänyt. Silmät seljällään päässä.” (s. 56)

Yksi kokoelman mieleenjäävimpiä novelleja onkin sivulta 50 löytyvä tarina Kullaaksi kutsutusta ”karsosilmäisestä kirveellä veistetystä miehestä”, joka haastaa riitaa kaikkien kanssa omasta äidistään lähtien. Lopulta hän yrittää perintökiistojen takia tappaa veljensä seivästämällä tämän aitan seinään poratun reiän kautta. Kullaa joutuu kolmeksi vuodeksi Kakolan vankilaan ja sitten Uudenkaupungin mielisairaalaan, ennen kuin ”sekoaa jäittenlähdön aikaan lopullisesti ja käveli prykin päästä mereen. Luuli joku jeesuskristus olevansa.”

Kuolema, väkivalta ja ns. hulluus ovat mitä ilmeisimmin niin jokapäiväisiä asioita, että ne täytyy vain ottaa annettuina.

Herää kysymys, kuinka paljon 1900-luvun alkupuolen maalaisyhteisössä itse asiassa on ollut sellaista, mitä nykyisin kutsuttaisiin mielenterveysongelmiksi. Seppälä ainakin kuvaa nämä tapaukset yhtä toteavasti kuin kaiken muunkin. Kuolema, väkivalta ja ns. hulluus ovat mitä ilmeisimmin niin jokapäiväisiä asioita, että ne täytyy vain ottaa annettuina. Yhtä itsestäänselvyyksinä lukija törmää groteskeihin loukkaantumisiin: Kullaa on ”telonut vasemman kätensä sormet jossakin kivihommissa”, kalastajan veli menettää toisen peukalonsa haulikon räjähtäessä, ja edellä jo siteerasinkin tarinaa nenän murskanneesta pirtukanisterista.

Omaakin vääjäämättä lähestyvää kuolemaansa kalastaja miettii muutaman viimeisen novellin aikana. Kokoelman päällimmäiseksi teemaksi jää juuri kaiken häviäminen meren vaahdon tavoin: kuten jo motossa vihjataan, kuoleman edessä kaikki ovat yhtä avuttomia. Kuolla osana on prinssinkin, kuten elävien kaikkien. Ketä se ei loukkaa, huoleta? Tuuli kaiken tempaa mukaansa, kuten Francois Villon sanoisi. Vain meri – rannikolla sekä tärkein elämän ylläpitäjä että suurin tappaja – kuohuu vuodesta toiseen, sen aallot tempaavat kaiken mukaansa. Kaikki muu on ”elämänpyörän hullua tanssahtelua jota järjen on mahdoton hallita”, kuten Seppälä itse kirjoittaa kokoelman viimeisessä novellissa. Silti Selkeemmille vesille ei lopu nöyrään alistumiseen, vaan sen viimeiseksi lauseeksi jää kalastajan uhmakas lupaus viimeisen päivänsä varalle: ”Ehtooste istun tuvan penkille, kallistelen uskoste väkeviä ja annan maailman myrskytä, saatana.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto