Aamu meren rannalla. Sisäänhengitys, uloshengitys.

Claes Andersson jatkaa uusimmassa kokoelmassaan vanhan miehen tuntojen kuvaamista, missä vanhenevan runoilijan ääni kuuluu selvästi. Andersson käsittelee sekä tätä hetkeä että muistelee elettyä. Hän pohtii myös jälkeensä jäävää maailmaa.

Kokoelman alku koostuu runoista, joissa vuoroin palataan runoilijan henkilökohtaisiin muistoihin, vuoroin taas tehdään yhteiskunnallisia kannanottoja; Anderssonhan toimi Vasemmistoliiton puheenjohtajana 1990-luvulla ja kulttuuriministerinäkin Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa.

”Liivijengi auttoi sokeita vanhuksia kadun yli / Eduskunnan edustalla / Kaikkea sitä saa nähdä kun pitkään elää! // Luulin tulleeni hulluksi / Lukitsin itseni autotalliin ja join / viinapullon pohjat ja eau de colognen”

Runoilijalla on muutakin sanottavaa kuin vain halu maalailla impressioita ja kyky riutua nälkätaiteilijana.

Anderssonin tiikeri ei ole menettänyt vasemmistolaisia viirujaan, vaan ne vilahtavat säkeiden lomassa. On virkistävää lukea yhteiskunnallista runoutta: kotimainen nykyrunous ei olekaan pelkkää introspektiota! Tässä mielessä Anderssonin runous avautuu siis yhteiskuntaan. Se ponnistaa runoilijan omista elämyksistä, mutta ei tyydy siihen vaan hakeutuu laajempiin yhteyksiin. Mielestäni tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että runoilijalla on muutakin sanottavaa kuin vain halu maalailla impressioita ja kyky riutua nälkätaiteilijana.

Anderssonin yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta rakentuu kirjallisuushistoriallinen silta sodanjälkeisten vasemmistolaisten suomenruotsalaisten runoilijoiden kautta aina Elmer Diktoniukseen saakka. En voi olla kunnioittamatta tätä suomenruotsalaisen runouden pitkää perinnettä ja piirrettä, joka sallii myös kriittisiä ja kumouksellisiakin aiheita. Uskon, että tämä ilmiö liittyy vähemmistönä olemiseen ja siitä syntyvään erilaisuuden kunnioittamiseen.

Tilinteko isästä kahdeksassa osassa

Kokoelmaan sisältyvä upea, kahdeksan runon sarja omasta isästä on vaikuttava kokonaisuus. Isä katoaa sotaan viideksi vuodeksi, ja sodan traumat elävät niin isässä kuin pojassa sekä sodan aikana että sen jälkeen.

”Isän poissaolo sodan jälkeen oli yhtä läsnäolevaa kuin se oli / ollut hänen kadotessaan sotaan / Olin tottunut yksinäisyyteen enkä kaivannut häntä”

Andersson kiteyttää tässä sen miespolven tunnot, jonka oman isän paras ja ylväin miehuus katosi sotaan. Siitä saivat kärsiä myös pojat, jotka yrittivät ymmärtää isiään ja omaa kehittyvää miehuuttaan sodan vääristämän perspektiivin läpi. Sodan jälkeen Anderssonin isä polttaa kotona kaksi askia vihreää Norttia päivässä ja on ahdistunut. Äiti motkottaa. Viimein sovinto syntyy, kun isä on kahdeksankymppinen, ostaa ruskean nahkaisen TV-tuolin ja äänestää Andressonin puoluetta. Sitten isä kuoleekin.

”Hänen poissaolonsa, hänen sotansa ovat yhä minussa / Hänen raskautensa, hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa ovat yhä minussa”

Kokoelman alaotsikko Sisäänhengitys, uloshengitys viittaa samannimiseen pitkään proosanomaiseen, kahden säkeen kokonaisuuksista koostuvaan runoon, joka on kirjailijan merkintöjä elokuusta lokakuuhun vuodelta 2014. Se on tajunnanvirtaa muistuttava tarina, jossa tyylikeinoksi on valittu säännönmukainen säkeenylitys.

Andersson kiteyttää sen miespolven tunnot, jonka oman isän paras ja ylväin miehuus katosi sotaan.

”… Mistä tiedän mikä on totta ja mikä valetta, mikä on tärkeää ja / Mikä on manipulaatiota ja propagandaa? Neljä viidestä Venäjän kansalaisesta / Uskoo että Vladimir Putin toimii oikein auttaessaan Krimin venäjänkielisiä / Asukkaita.”

Tämä pitkä runo on sukellus runoilijan pään sisään. Samoin kuin kokoelman alkupuolella, tässäkin mieli kurkottaa miltei koko ajan ulospäin yhteiskuntaan. Sota ja kuolema ovat silti läsnä näissäkin mietteissä.

Lopussa on ilo

Runokokoelma päätyy runoon Ilo – 15 merkintää. Se on lyyrisempi kuin monet muut kirjan osat.

”Muistatko kun olin viimeksi iloinen? / se oli sinä yönä kun odotin sinua / kun et ollut vielä tullut ja särkenyt kaikkea”

Päätösrunossa kertautuvat monet kokoelman aiheet: omat tuntemukset, eletyt kokemukset ja elämän päättymisen välttämättömyys. Anderssonin psykiatriminä nostaa päätään sekin: ”Serkukset Häpeä ja Syyllisyys / hyppäävät esiin kun on iloisimmillaan”

Ja näin se taitaa ollakin! Claes Anderssonin uusin runokokoelma on kuin terapeutin istunto. Lukija ei edes välttämättä huomaa, miten kipeiden säkeiden lukeminen tuottaa helpotusta. Vai onko kyseessä runoilijan oma terapia? Vai onko niin, että kaikki runous onkin pohjimmiltaan sitä?