Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Liskoaivojen havaintoja

Tuija Salonen, 26.11.2011
Efraim Medina Reyes: Olipa kerran rakkaus mut mä tapoin sen 215 s., Ivan Rotta 2011 Kääntäjä(t): Samuli Arkko

Varoitus: Tämä romaani sisältää machoilua, sovinismia, naisvihaa, itsekeskeisyyttä, itsesääliä, narsismia, katkeruutta, raivoa ja muuta myrkyllistä. Kirjoitustyyli on pidäkkeetön ja lähes räjähdysaltis. Romaanissa vilisee alatyylisiä ilmaisuja. Mutta toisaalta: jos pitää sapekkaista kommenteista kulttuurieliittiä kohtaan, romaani saattaa myös hauskuuttaa.

On tunnustettava, että Efraim Medina Reyesin romaanista Olipa kerran rakkaus mut mä tapoin sen (Érase una vez el amor pero tuve que matarlo: Música de Sex Pistols y Nirvana) jäi poikkeuksellisen huono maku suuhun. Harvoin törmää kirjaan, jonka päähenkilö on niin vastenmielinen, että vastaavaa saa hakea kirjallisuudenhistoriasta. Tunnelmaltaan romaani on kivikova ja jääkylmä, vaikka se sijoittuukin lämpimän ilmanalan Kolumbiaan.

Machomiehen tunnustuksia

Päähenkilö-kertoja esittelee itsensä nimellä Rep eli pikkulisko. Nimitys viitannee englanninkieliseen sanaan reptile, joka tarkoittaa matelijaa. Rep on äitinsä helmoissa asuva machomies, joka kuluttaa päivänsä vetelehtimällä kavereidensa kanssa ja etsimällä naisseuraa.

Kaverukset ajelehtivat tarkemmin nimeämättömän Liikkumattoman Kaupungin ja Kolumbian pääkaupungin Bogotán välillä. Aikaa kuluu myös epämääräisissä ja tuhoon tuomituissa taideprojekteissa, kuten tuotantoyhtiö FiaskoLtdt:n elokuvahankkeessa.

Romaani vaikuttaa olevan pamfletti sovinismin ja naisvihan puolesta.

Repin matelijamaisen alhaiseen tajuntaan pääsee ehkä parhaiten sisälle suoran sitaatin avulla, jossa kertoja luonnehtii itseään alatyyliseen, inhorealistiseen ja itseironiseenkin tyyliin:

”(–)silmäni ovat mustat ja syvällä päässä kuin juuri ammutut haulin reiät, minulla on aistillinen suu ja hellepäivinä 25-senttinen kulli. En laukea herkästi, eikä hengitykseni yleensä haise, tykkään leikata kynteni niin lyhyiksi että sormeni vuotavat verta, naamassani ja perseessäni on aknearpia, hampaani ovat voimakkaat ja jalkojeni luontainen haju on hurmaava.”

Rep ei kuvaa itseään mairittelevaan sävyyn, mutta se ei ole vielä mitään verrattuna karkeisiin kommentteihin, joita Rep kavereineen laukovat naisista. Romaanin naisvihamielisyys ja rasistisuus on asia, mikä tekee siitä vaikean sulatettavan pohjoiseurooppalaisesta näkökulmasta. Esimerkiksi näin:

Betty ei ollut kaunis, hän oli isosuinen ja löysäperseinen neekeri. Hän kuvitteli itsestään liikoja, vaikka näytti linnunpelättimeltä.”

Tai näin: ”Tapasin Julian supermarketissa. Hän oli laihtunut suunnilleen 50 kiloa. (–) Sanoin, että kaikki rasva oli siirtynyt hänen takapuoleensa. Hän punastui ja ponnisteluistaan huolimatta hän ei pystynyt estämään kyyneleitä.”

Tai näin: ”(–) viereeni lösähtää maailman kuvottavin läski. Rinnat roikkuvat kainaloissa, perse tulvii koko penkin täydeltä ja naama on kuin nyrkkeilyhanska.”

Kun tämänkaltaisia ”asiantuntijalausuntoja” on lukenut tarpeeksi monta kertaa, alkaa kyllästyttää ja kuvottaa. En oikein pysty näkemään mitään kaunokirjallista tai muutakaan arvoa tämänkaltaisissa kommenteissa.

Paikoitellen romaani vaikuttaa olevan suoranainen pamfletti sovinismin ja naisvihan puolesta. Esimerkiksi sitaatti päähenkilöiden keskustelusta:

”Kun nainen pettää miestään, miehestä tulee muiden silmissä idiootti. Se on pahin homma, ja luulen, että silloin on oikeus ottaa nainen hengiltä”.

Tai näin: ”Jos nainen valittaa, että joku on kourinut hänen takapuoltaan, on parempi lyödä naista. (–)Naisen lyöminen on turvallista ja älykästä, jotain sellaista mitä muistelet hymyssä suin”. Joku saattaa pitää kommenttia ironisena, mutta itse en näe siinä muuta kuin kirjaimellisen merkityksen.

Machoilua vai antimachoilua?

On tietysti mahdollista, että romaanin tehtävä on kritisoida Latinalaisen Amerikan machokulttuuria, kuten kirjailija itse vakuuttaa haastattelussa. Romaanista itsestään kriittisiä äänenpainoja ei meinaa löytyä suurennuslasillakaan. Machomeininki on romaanissa niin perusteellisesti sisäistetty, ettei sen kyseenalaistamisesta ei näy jälkeäkään.

Vaimeita kaikuja kriittisyydestä sisältyy tosin päähenkilön nimivalintaan. Matelijaan viittaava nimitys on kannanotto alhaisuuden ja kehittymättömyyden puolesta. Muutoin romaani vaikuttaa olevan pikemmin machoilun jatkumo kuin yritys sen katkeamiseen.

Teoksen suomentaja Samuli Arkko on kuitenkin vakuuttunut kriittisyydestä:

”Äkkiseltään kirjaa voi pitää machoiluna, ellei huomioi sen itseironiaa: kirja, tekijän kommentit ja haastattelut eivät tue machoilua, vaan kritisoivat sitä. Asiaa on tehokkaampi kritisoida sen sisä- kuin ulkopuolelta. Efraim nimittääkin henkilöitä ääliöiksi paljastaakseen machokulttuurin/machoilun ääliömäisyyden.”

Kirjailija itse pamauttaa haastattelussa suorasukaisen mielipiteensä maanmiehistään: ”Kolumbialaiset äijät ovat luolamiehiä: suurin osa on pelkkää geneettistä jätettä”.

Kollaasitekniikka

Joitain ansioita teoksella täytyy olla, koska on myönnetty Kolumbian kulttuuriministeriön romaanipalkinto vuonna 1997.

Rakenteellisesti romaani on moninainen. Nimensä mukaisesti se on eräänlainen rakkaustarina. Rep on menettänyt elämänsä naisen. Hän kieriskelee tunteiden sekamelskassa, jossa vaihtelevat raivo, itsesääli ja kostonhimo. Ajoittain jopa huono omatunto soimaa, koska Rep kykenee väläyksenomaisesti tajuamaan, että naisen kohtelu ei ollut aivan huippuluokkaa.

Romaania voi luonnehtia tekniikaltaan kollaasimaiseksi. Rinnakkain kertojan näivettyneen rakkaustarinan rinnalla kulkee Sex Pistols -yhtyeen Sid Vicious ja Nancy Sprungenin raivokkaan suhteen kuvaus, joka päättyi Sidin puukotettua Nancyn kuoliaaksi. Tämän lisäksi romaaniin on mahdutettu Nirvanan Kurt Cobainin musikaalisuuden alkuvaiheita ja itsetuhoisen lopun kuvaus. Mukaan mahtuu myös päähenkilön toteuttaman elokuvan juonen kuvaus ja fiktiivinen haastattelu, jossa päähenkilö kuvittelee olevansa palvottu elokuvaohjaaja New Yorkissa.

Ainekset ovat lukuisat, mutta rakentuuko tästä mielekäs kokonaisuus? Ei välttämättä. Sidin ja Nancyn suhteen kuvauksen on ilmeisesti tarkoitus rinnastua Repin kyseenalaiseen rakkaustarinaan. Rinnastus alleviivaa päähenkilön narsismia, jossa hän pitää itseään väärinymmärrettynä taiteilijanerona. Samoin käy myös Kurt Cobainin viimevaiheiden kohdalla, jolloin Repin ”väärinymmärretty” rakkaussuhde näyttää rinnastuvan Kurt Cobainin herkkää mutta tuskaisaan elämään, joka päättyi liian varhain.

Edes sapekkaat kommentit kulttuurieliittiä kohtaan eivät riitä pelastamaan romaania. Luvussa, jossa päähenkilö kuvittelee olevansa Big Rep eli ihailtu taiteen merkkihenkilö, sivalletaan lähes kaikkia kulttuurin osa-alueita. Luku on rakennettu haastattelun muotoon, jossa Big Rep laukoo nihilistisiä totuuksiaan. Niistä paljastuu, että millään ei ole mitään merkitystä:

”Elokuva on ahdas ja rajoittunut kuin kolibrin perse. Se on mielikuvituksettomien nisäkkäiden huijaamiseksi keksittyä valoshowta ja roskaa.

Tai: Valtaosa romaaneista on pelkkää sahanpurua ja räkää”.

Tai: García Márques (–) hän ei ainoastaan jatka samaa tyhjänpäiväistä lörpöttelyään kirjasta kirjaan, vaan hän näyttää itsekin täytetyltä papukaijalta”.

Jos Reyes on jossain onnistunut, se on kitkeryys ja karvaus. Romaanin lähes jokainen sivu huokuu vihaa, raivoa ja halveksuntaa. Miten on edes mahdollista ahtaa yhteen romaaniin näin paljon kielteisyyttä: egoismia, narsismia, sovinismia, rasismia ja nihilismiä? Toinen asia, missä Reyes on onnistunut, on provosointi. Teos kuumentaa tunteita niin tehokkaasti, että sen kohtalona tuskin on kuoliaaksi vaikeneminen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto