Kirjallisuudentutkijana minua muistetaan jatkuvasti siitä, että kirjailijaelämäkerrat ja sellaisten kirjoittaminen eivät ole aivan vakavasti otettavaa kirjallisuustieteellistä puuhaa. Luultavasti se johtuu osin siitä, että kirjallisuustieteessä hallitsee yhä uuskriittinen tapa erotella elämä ja taide toisistaan. On myös mahdollista, että genren pitkä ja sitkeä perinne, jossa spekuloidaan ja psykologisoidaan hyvin intiimillä tavalla kirjailijan seksuaalisuutta, ajattelua ja psyykkistä terveyttä, on saanut tuntumaan siltä, ettei elämäkertagenre ole aivan sisäsiistiä. Minun täytyy kuitenkin tehdä tunnustus; en ainoastaan rakasta kirjoittaa elämäkertoja vaan rakastan myös lukea niitä, eri aikakausilta ja eri näkökulmista. Luen monesti useita elämäkertoja samasta henkilöstä, sillä se antaa vivahteikkaamman kuvan ihmiselämästä. Luen sekä hyviä, vähemmän hyviä että jopa erittäin huonoja elämäkertoja.

Mutta se on myönnettävä, että elämäkerta on ongelmallinen genre. Hyvänä lähtökohtana voi pitää sitä, että suhtautuu skeptisesti elämäkertojen totuudellisuuteen. Jo Virginia Woolf, joka leikki itse elämäkertagenrellä Orlandossa, huomautti että on mahdotonta kirjoittaa elämäkertaa elämästä, jota kirjoittaja ei ole elänyt itse. Silti edes omaelämäkerrat eivät ole tosia. Muistelmakirjoittajatkin muistavat väärin, kaunistelevat, vähättelevät, tekevät itsensä sankareiksi, demonisoivat, valehtelevat ja keksivät. Omaelämäkertoja voi myös kirjoittaa uudelleen, kun tarpeeksi vuosia on kulunut, kuten August Strindberg teki kirjassaan Palkkapiian poika. Kysymys onkin, pitäisikö elämäkertoja lainkaan luokitella tietokirjallisuudesta, kun kyse ehkä onkin faktan ja fiktion välimuodosta. Elämäkerran kirjoittajana voi tietenkin aina pyrkiä todennäköiseen tulkintaan, jossa voi olla jopa tilaa spekulaatiolle, mutta silloin täytyy selvästi käydä ilmi, milloin kyse on spekulaatiosta.

Ilmausta ˮauktorisoitu elämäkertaˮ pidän fiktiivisenä rakennelmana. Kenellä on oikeus auktorisoida elämäkerta ja mikä tekee auktorisoidusta elämäkerrasta niin paljon todemman kuin jostain muusta? Päähenkilön, siis elämäkerran kohteen, jos hän sattuu olemaan elossa, voi tietysti katsoa olevan oikeutettu auktorisoimaan, mutta onko hän lainkaan luotettava auktoriteetti tässä yhteydessä? Kuinka monia kertoja olemmekaan kuulleet elämäkerroista, jotka kustantamo on vetänyt takaisin, kun päähenkilö on protestoinut? Tietenkään ei ole tarkoitus, että elämäkerroissa olisi suoranaisia valheita tai panettelua, mutta kenellä muuten on oikeus päättää? Tässä kohdin mukaan pujahtaa helposti eettisiä kysymyksiä, ja se on aina hankalaa. Kuinka hienotunteinen tai vapaapuheinen elämäkerran kirjoittaja voi olla? Onko lapsilla tai lapsenlapsilla oikeus auktorisoida, auktorisoivatko asiantuntijat ja jos, niin millä perusteilla?

Miksi elämäkertoja kirjoitetaan?

Todelliset elämäntarinat voivat olla aivan yhtä jännittäviä ja kiinnostavia kuin fiktiokin. Sen takia olemme tietenkin niin kiinnostuneita muiden elämästä. Mutta miksi jotkut kirjailijat saavat useita elämäkertoja, kun toiset, hyvinkin kiinnostavat kirjailijat, jäävät ilman? Historiallisesta näkökulmasta nerouden palvonta on ollut ratkaiseva tekijä elämäkerroille. Nerokkaana pidetyllä kirjailijalla on täytynyt olla myös mielenkiintoinen elämä, josta riittää materiaalia elämäkertoihin. Kirjoitusprosessin aikana siivotaan monesti pois kaikki inhimilliset heikkoudet ja jäljelle jää vain kiiltokuva. Näin on monien suomalaisten suurmieselämäkertojen laita, esimerkiksi niiden, jotka on kirjoitettu J. L. Runebergista, Zacharias Topeliuksesta ja C. G. Mannerheimista. Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja äkkiä heidän sovinisminsa, antisemitistiset näkemyksensä ja rakastajattarensa ovatkin keskiössä. Kiiltokuvamyytit muuttuvat vastakertomuksiksi, jotka nekin voivat sisältää uusia myyttejä.

Historiallisesti katsottuna Suomessa on kirjoitettu suhteellisen paljon elämäkertoja. Se liittyy luultavasti siihen, että maan historia on lyhyt ja on ollut tarve myös innokkaan elämäkertatuotannon kautta luoda kansallista historiaa merkittävistä suurmiehistä ja heidän sankarillisista teoistaan kansakunnan hyväksi. Vuosisadan vaihteessa 1900 naispuoliset elämäkertojen kirjoittajat alkoivat rakentaa kansallista historiaa merkkinaisista ja uranuurtajista. Eräs innokkaimmista tämän genren kirjoittajista oli Helena Westermarck, tunnettu kuvanveistäjänä ja kaunokirjailijana ja naisasialiikkeen aktiivina.

Elämäkertojen kirjoittamisen taustalla on myös muita motiiveja. Yksi on pelastaa kirjailija unohdukselta. Ilmaisu ˮansaitsemattomasti unohdettuˮ saa minut aina reagoimaan. Millainen on sitten ansaitusti unohdettu kirjailija? Onko oikeasti olemassa niin kehnoja kirjailijoita, että he ansaitsevat tulla unohdetuiksi? Ja auttaako elämäkerta oikeasta unohdusta vastaan? Rabbe Enckell kuuluu niihin kirjailijoihin, joista on kirjoitettu sekä elämäkertoja että rivi monografioita, jotka on kirjoittanut hänen poikansa Mikael Enckell ja ruotsalainen tutkija Louise Ekelund, mutta ovatko ne auttaneet siinä, ettei Rabbe Enckelliä unohdettaisi? Eivät juurikaan. Hänen kirjailijanuransa mainitaan suomenruotsalaisten modernistien joukossa, mutta lukeeko kukaan enää aktiivisesti hänen kirjojaan?

Ja minkä takia joistain kirjailijoista ei koskaan kirjoiteta elämäkertaa, vaikka heidän teoksiaan yhä luetaan? Ja miten on kaikkien nykyään elävien kirjailijoiden laita? Haluammeko tulevaisuudessa lukea heidän apuraha-anomuksistaan, asuntolainoistaan ja keskiluokkaisesta elämästään? Jännittävämpää olisi lukea heidän köyhyydestään, mielenterveysongelmistaan ja luovuuskriiseistään, mutta siitäkin on tullut niin keskiluokkaista ja tavallista. Ja miltä näyttäisikään elämäkerta Knausgårdista, kun hän on jo avannut itsensä ja elämänsä niin täysin omaelämäkerrallisessa fiktiossaan? Onko jäljellä mitään paljastettavaa tai oikaistavaa?

Kiinnostava kategoria ovat myös elämäkerrat, jotka kirjoitetaan pienillä kielillä kuten ruotsiksi tai suomeksi suurista maailmankirjailijoista kuten Ernest Hemingwaysta, Virginia Woolfista tai Mary Shelleysta. Voivatko ne mitenkään tuoda mitään uutta siihen jo englanniksi kirjoitettujen elämäkertojen mereen vai ovatko ne vain kasautumia satunnaisia detaljeja ja suurempia linjoja jo aiemmin julkaistuista teoksista? Miksi niin harvat näistä elämäkerroista ilmestyvät englanniksi tai saksaksi? Elämäkerrat jotka käyttävät lähteinään ainoastaan toisia elämäkertoja eivät ole ehkä täysin luotettavia. Elämäkerran kirjoittajan on tärkeää vähintään mahdollisuuksien rajoissa hakeutua alkuperäislähteiden luo, jotka löytyvät mahdollisesti vain arkistoista. On aina riskialtista siteerata sellaista, minkä joku toinen on jo siteerannut esimerkiksi kirjailijan kirjeistä tai päiväkirjoista. Ovatko sitaatit varmasti oikein? Miksi siteerataan juuri se kohta eikä jotain toista? Kun lukee useita elämäkertoja samasta kirjailijasta, yllättyy törmätessään niin monta kertaa siihen, että sama sitaatti annetaan hieman eri yhteyksissä.

Ihmisiä jotka olen tavannut

On harvoin hyödyksi, että elämäkerran kirjoittaja kirjoittaa läheisestä ihmisestä, varsinkin mitä tulee objektiivisuuteen. Kirjoittajan suhde päähenkilöön voi toki olla itsessään kiinnostava, mutta se tekee hänestä aina tavalla tai toisella puolueellisen. Kirjoittaja näkyy aina jossain määrin tekstissä. Ennen kaikkea kyseessä on aina kirjoittajan tulkinta, jonka me lukijat saamme. Elämäkerran kirjoittaja valitsee, mitä otetaan mukaan ja mitä jätetään pois, mihin lähteisiin hän pohjaa havaintonsa ja mitkä lähteet hän hylkää. Hän käyttää ehkä vain niitä lähteitä, jotka vahvistavat hänen teesiään eikä lainkaan niitä, jotka puhuvat sitä vastaan.

Tässäkin tulee esiin nerouden palvonta. Hyviä esimerkkejä elämäkerran kirjoittajista, jotka ovat kuvanneet läheisiä ystäviään ovat Franz Kafkasta kirjoittanut Max Brod ja Edith Södergranista kirjoittanut Hagar Olsson, vaikkakaan hän ei kirjoittanut koskaan varsinaista elämäkertaa vaan julkaisi ystävänsä kirjeitä kommentoituina. Samanaikaisesti juuri tällaiset ˮihmisiä jotka olen tavannutˮ -elämäkerrat voivat olla varsin kiinnostavia, koska ne kuvaavat pikemminkin suhdetta kuin yhtä tai kahta henkilöä. Jörn Donnerin Diktonius. Elämä käsittelee vähintään yhtä paljon Jörn Donneria kuin Elmer Diktoniusta. Tällaisissa tapauksissa esiin nousee myös oman itsen merkitys; ilman elämäkerran kirjoittajan erityistä suhdetta kuvattu kirjailija ei ehkä olisi ollut lainkaan niin nerokas – näin lukijan tahdotaan ajattelevan.

Ihmisiä jotka olisin niin mieluusti tavannut

Miten paljon elämäkerran kirjoittaja voi oikeastaan sekoittaa omaa persoonaansa mukaan? Mitä ilmeisimmin kuinka paljon tahansa, kunhan joku tahtoo kustantaa elämäkerran ja joku lopulta lukea sen. Elämäkerran kirjoittajalla on aina tietenkin olemassa henkilökohtainen kiinnostus aihetta kohtaan, sillä se on koko työn perusta. Useimmiten kyse on jonkinlaisesta ihailusta mutta toisinaan myös antipatioista. Kaikki elämäkerrat eivät ole ylistäviä tai tarkoitettuja kohteen nostamiseen jalustalle tai edes hänen elämänsä vivahteiden tuomiseen esiin.

Varsin kauheita tyylikeinoja voi löytää elämäkerroista kategoriassa ˮihmisiä jotka olisin niin mieluusti tavannutˮ. Ehdottomasti huonoin koskaan lukemani elämäkerta on ehkä Cecilia Hagenin kirja De osannolika systrarna Mitford (2002) (Epätodennäköiset Mitfordin sisaret). Kuudesta englantilaisesta Mitfordin aatelissisaresta on kirjoitettu hyllykilometreittäin. Kaikki sisaret olivat originelleja ja elivät uskomattomat elämät, kaksi heistä oli avoimesti natseja ja yksi kommunisti. Ruotsalaistoimittaja Cecilia Hagen käyttelee varsinaisia Rita Tainola -maneereja ja etsii käsiinsä sisarista ne kaksi jotka yhä elävät ja mässäilee lehtileikkeillä ja juoruilla ja sekoittaa vieläpä mukaan oman persoonansa. Kirjassa on kuva hänestä itsestään kuningatar Elisabethin puutarhajuhlassa, joten kuvatodisteita siis on, mutta jää vain epäselväksi, miten ne liittyvät Mitfordin sisariin.

Toinen kamala esimerkki tästä genrestä on Elizabeth Laurin-Cederschiöldin Alla tiders kvinna – Mary Wollstonecraft (1759-1797) (1997) (Kaikkien aikojen nainen – Mary Wollstonecraft), joka alkaa kirjailijan ja päähenkilön dialogilla, jossa he muun muassa keskustelevat feminismin käsitteestä. Johdannossa lukija saa myös tietää, että kirjoittaja on tavannut Mary Wollstonecraftin syvässä narkoosissa. Hän käyttää myös ärsyttävää tyyliseikkaa, joka liittyy naisista kirjoitettuihin elämäkertoihin eli kirjoittaa heistä etunimellä. Toinen kauhuesimerkki on valitettavasti myös naisen kirjoittama, Maj Dahlbäckin Siri von Essen – näyttelijävaimo (1991). Hän kirjoittaa iloisena ˮSiristäˮ, joka ajattelee ja tuntee ja tämä on yksi ärsyttävimmistä tyylikeinoista joita elämäkerran kirjoittaja voi käyttää. Missä on kustannustoimittaja, kun häntä eniten kaivattaisiin?

Vielä esimerkki elämäkerrasta, jolle tiukempi kustannustoimittaminen olisi tehnyt hyvää, on Tuula Karjalaisen viime syksynä ilmestynyt Tove Janssonin elämäkerta. Olen valitettavasti lisäksi lukenut sen ruotsiksi huonona käännöksenä. Olin odottanut kuvataiteen tuntijan näkemystä Tove Janssonin taiteilijuudesta, mutta sainkin sen sijaan perusteellisen selvityksen kaikista hänen suhteistaan miehiin ja naisiin, omituisia spekulaatioita Muumimaailmasta ja yksityiskohtaisia kuvauksia maalauksista, jotka löytyvät kirjasta painettuina viisikymmentä sivua myöhemmin. Kirjallisuustieteilijä Boel Westinin elämäkerta on kaikin tavoin paljon parempi.

Elämäkertagenre on myös dialogista, kirjoitetaan elämäkertoja ja vastaelämäkertoja, syytekirjelmiä ja oikaisuja, se on eräänlaista juupas-eipäs-kirjallisuutta. Oikeastaan elämäkertagenren pitäisi olla dialektista, niin että uudet elämäkerrat samasta henkilöstä olisivat edellisiä parempia ja perusteellisempia, mutta käytännössä niin ei ole. Jokainen elämäkerta kirjoitetaan omassa ajassaan ja omien silmälasien läpi ja kirjoittajat ovat eri tavoin asiantuntijoita niin päähenkilönsä suhteen kuin elämäkertojen kirjoittajina. Lopullista ja täysin totuudenmukaista elämäkertaa tuskin edes löytyy ja hyvä niin. Siksi elämäkertojen kirjoittajilla on jatkuvasti uusia päämääriä, joihin pyrkiä, vaikka kyse olisikin vain haavekuvasta.

Agneta Rahikainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori, kirjallisuustieteilijä, tietokirjailija ja Svenska Litteratursällskapetin ohjelmapäällikkö.