Walt Whitman teki oman elämäntyönsä työstämällä yhtä ainoaa teosta pitkään – ja pääsi kirjallisuushistoriaan.

Tammikuussa 1892 julkaistiin amerikkalaisessa New York Herald -sensaatiolehdessä seuraava julkilausuma:

”Walt Whitman haluaa kunnioittavasti ilmoittaa yleisölleen, että Leaves of Grass, jonka kanssa hän on työskennellyt suurin väliajoin ja osittain julkaisten kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä vuotta, on vihdoin saatettu päätökseen. Näin ollen runoilija haluaa tämän uuden 1892 edition ehdottomasti korvaavan kaikki aiemmat versiot.”

Kaksi kuukautta tämän ilmoituksen julkaisun jälkeen Walt Whitman menehtyi keuhkotautiin. Leaves of Grass oli Whitmanin ainoa runokokoelma, hänen koko julkaistu runotuotantonsa. Lyyrikko kuitenkin julkaisi kokoelmasta pidennettyjä versioita säännöllisin väliajoin neljän vuosikymmenen aikana. Kokoelman viimeinen laitos on suomennettu kahdesti, 1954 (Arvo Turtiainen) ja 2007 (Markus Jääskeläinen).

Leaves of Grass oli Whitmanin ainoa runokokoelma, hänen koko julkaistu runotuotantonsa.

Kokoelma herätti amerikkalaisissa lukijoissa monenlaisia ristiriitoja. Runot eivät seuranneet loppusointua tai muita perinteisen runokielen sääntöjä. Suurempi ongelma olivat runojen monet seksikuvaukset. Whitmanin teos oli iloinen puheenvuoro aistinautinnoista aikana, jolloin tällainen suorapuheisuus katsottiin yksinomaan moraalittomaksi.

Jos nuori kirjailija suunnittelisi etukäteen tulevaa elämäntyötään, yksi vaihtoehto on julkaista mahdollisimman paljon. Vanhalle ammattikirjailijalle 30-60 julkaistua kirjaa olisi kunniakas kirjallinen tuotanto ja elämäntyö.

Mutta entäpä jos yksikään kirjoista ei olisi elänyt yhtä kirjasyksyä pitempään? Olisiko kirjailijan kannalta jälkikäteen parempi, että hän keskittäisi vuosikymmenien voimavaransa 1-5 teokseen, joista jokin pääsisi klassikoiden joukkoon?

Kirjailija voisi tehdä myös whitmanit eli sijoittaa uudet runonsa tai tekstinsä jo julkaistun teoksen uuteen editioon. Tällainen elämän mittainen kirjoitusprojekti välähtää Leaves of Grass -kokoelman avausrunossa:

”Minä aloitan nyt, 37-vuotiaana, täysissä voimissa,
ja toivon etten lakkaa ennen kuin kuolen.”
(suom. Markus Jääskeläinen)

Miten Whitmanin elämän mittainen teos syntyi? Kaikki alkoi oikeastaan kirjailija Ralph Waldo Emersonin esseestä ”Runoilija” vuodelta 1844. Siinä Emerson kirjoitti tarpeesta saada Yhdysvaltoihin uusia ja ainutlaatuisia runoilijoita. Emerson määritteli samalla amerikkalaisen kansallisrunoilijan ihannetta: aidosti alkuperäinen kansallinen runoilija laulaisi uuden maan uuden äänen, jonka kansa hyväksyisi omaksi äänekseen.

Walt Whitman uskoi esiintyvänsä juuri tällaisena kansanrunoilijana, kuin Emerson oli kuvannut. Yritys vaati tietysti lähes rajatonta optimismia, etenkin kun ottaa huomioon, että Whitman oli julkaissut aikaisemmin vain kourallisen runoja.

Emerson ihastui Leaves of Grass -kokoelmaan heti. Hän kirjoitti Whitmanille kirjeen, jossa kutsui kirjan ilmestymistä ”pitkään odotetuksi amerikkalaisen runouden esiintuloksi”. Emerson sanoi tällaisen runouden itsenäistävän omalla osuudellaan kansakunnan runoutta eurooppalaisilta vaikutuksilta.

Emersonin myönteinen suhtautuminen ensimmäisen laitokseen innoitti Whitmanin tuottamaan vuonna 1856 nelinkertaisesti laajennetun toisen laitoksen, joka maksoi dollarin. Tämäkin laitos meni huonosti kaupaksi. Editiossa oli esipuheena Emersonin edellä mainittu kiittävä kirje. Tämä myöhemmin pahastui henkilökohtaisen kirjeensä luvattomasta julkaisemisesta.

Kirjailijuudesta on tullut ammatti, joka pakottaa taiteilijan tietynlaiseen tuotteliaisuuteen.

Walt Whitman teki oman elämäntyönsä työstämällä yhtä ainoaa teosta pitkään – ja pääsi kirjallisuushistoriaan. Jos kirjailijat tekisivät pääsääntöisesti whitmanit, tällaiset ”elämän mittaiset teokset” olisivat sisällöltään paljon enemmän kuin pääteoksia tusinatuotteiden ja välitöiden joukossa. Mutta… samalla kirjallisuuskulttuuri muuttuisi ja -instituutio menisi uusiksi.

Lukijat menettäisivät paljon vaihtoehtoja kirjakaupassa. Kustantajat eivät tykkäisi odotella lupaavan kirjailijan tuotosta vuosikymmeniä. Kriitikoiden työ joko loppuisi kokonaan tai muuttuisi yhdentekeväksi.

Kaunokirjojen todellinen kohde eli tavalliset lukijat odottanevat kirjailijoilta kuitenkin enemmän laatua kuin määrää. Tämä voisi perustella Whitman-projektin, jopa nykypäivänä.

Entä mitä kirjailija söisi odotellessaan suuren hengentuotteensa syntymää? Tuiki tärkeitä apurahoja ei tulisi ilman ”välitöitä”; jotain olisi kuitenkin julkaistava. Kirjallisuushistorian sijaan kirjailijan suurempi huolenaihe on siis arkinen toimeentulo. Kirjailijuudesta on tullut ammatti, joka pakottaa taiteilijan tietynlaiseen tuotteliaisuuteen. Jos apurahat eivät elättäisi, jotain muuta työtä olisi tehtävä.

Walt Whitmanin tilanne ei poikennut tavallisen kirjailijan taipaleesta. USA:n verinen sisällissota 1860-luvulla kuitenkin muutti kaiken. Sisällissodan aikana Whitman oli paljon rintamalla, työskennellen muun muassa hoitajana sotasairaalassa. Hän puki sodan kärsimyksen koskettaviksi sanoiksi uusiin runoihinsa ja löysi tien amerikkalaisten sydämiin.

Joulukuussa 1891 Walt Whitman kirjoitti ystävälleen:

”L. G. on vihdoin valmis – olen viettänyt 33 vuotta muokaten sitä, kuvaten elämäni tunnelmia, kaikki osat maata, rauhaa ja sotaa, nuoria ja vanhoja – ihme minulle, että olen tehnyt sen, saavuttanut olennaisen, vaikka näen siinä vieläkin tarpeeksi lukuisia puutteita ja virheitä.”

Whitmanin runojen lopullinen järjestely viittaa syntymään, nuoruuteen, kypsyyteen ja kuoleman lähestymiseen eli elämän aikajärjestykseen. Kokoelmaan on tallentunut kirjailijan kehityksen lisäksi jotain Amerikan historian kaikkein myrskyisimmistä vuosikymmenistä.

Walt Whitmanin aikoina saattoivat muutkin kirjailijat tehdä kirjojaan samanlaisella tekniikalla. Ylipäätään kirjallisuuskäsitys oli tuolloin erilainen kuin nykyisin. Jos Whitman olisi hakenut apurahoja elämänsä mittaisen teoksen uusia versioita varten, hän tuskin olisi niitä saanut.

Massatuotannon luvatussa maassa kilpailu lukijoiden huomiosta oli jo 1800-luvulla kovaa taistelua.

Massatuotannon luvatussa maassa kilpailu lukijoiden huomiosta oli jo 1800-luvulla kovaa taistelua. Kirjailijat vauhdittivat kirjojensa myyntiä muun muassa kiertämällä laajaa maata ristiin rastiin luennoimassa kirjoistaan matineatilaisuuksissa. Näille retkille Whitman ei itse lähtenyt: seikka, jota hän harmitteli vanhemmiten.

Vuonna 1892 julkaistua yhdeksättä editiota kutsutaan kuolinvuode-editioksi. Leaves of Grass oli kasvanut pienestä kahdentoista runon kirjasta lähes 400 runon mojovaksi teokseksi. Viimeisessä laitoksessa oli kuvia vanhasta Whitmanista täydessä parrassa ja takissa. Kaikki oli nähty ja koettu; nyt oli lopullisten totuuksien aika.

”Oikeastaan nämä ovat kaikkien aikakausien ja ihmisten
ajatuksia, niiden alkuperä ei ole minussa,
elleivät ne ole teidän ajatuksianne yhtä paljon kuin minun,
ne ovat yhdentekeviä tai melkein yhdentekeviä,
elleivät ne ole yhtä läheisiä tai yhtä etäisiä meille kaikille
ne ovat arvottomia.”
(Suom. Arvo Turtiainen)

1900-luvun alussa suosittu Little Blue Book Series -sarja toi Whitman rohkean teoksen laajemman yleisön eteen kuin koskaan ennen. Jos Whitman näkisi pilven reunalta, miten amerikkalaiset jälkipolvet ovat kohdelleet hänen runojaan reilun sadan vuoden aikana, hän huudahtaisi kiukusta.

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain hallitus jakoi Whitmanin runoutta ilmaisena massajakeluna sotilailleen. Hallitus uskoi, että hänen runonsa herättäisivät sotilaat uskomaan tehtäväkseen suojella amerikkalaisuutta. Whitmanin runoja on käytetty myös rotujen tasa-arvon nimissä sekä laajasti populaarikulttuurissa, jopa 2000-luvulla.

En kuitenkaan usko, että elämän mittaisia teoksia tarvitaan. Kirjallisuus on kuin metsä täynnä monenlaisia kasveja. Suuret puut vaativat runsaasti aluskasveja, kuten klassikot pienempiä kirjoja. Elämän suunta on pohjalta ylös.

Jari Olavi Hiltunen

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja ja kirjallisuuskriitikko.