Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Naisia dekadenssin partaalla

Maaria Ylikangas, 19.4.2015
Elina Mead: Vihreä leski ja huutolaispoika 220 s., Sanasato 2014

Dekadenssin sielu on epäsuhta. Joel Lehtosen koko laaja tuotanto oikeastaan käsittelee epäsuhdan kaikkia, aina vaillinaisiksi jääviä muotoja. Fin de sièclen esteetit nimittivät sitä riitasoinnuksi, ristiaallokoksi, myrskyksi; jälkeenpäin voi puhua hurmiosta, vimmasta tai taistelusta. Mutta se on epäsuhta. Harmonian vääristyminen, vapauden törmääminen rajoihin, maskuliinisen feminiiniseen, kansallisen muihin kansallisiin, vaurauden puutteeseen.

Jotta voi kirjoittaa epäsuhdan näkyviin, aina uudelleen, niin motiivin kuin rakenteenkin tasolla, täytyy olla harvinainen suhteellisuudentaju. Esimerkiksi koomikoilla, liioittelun ja vähättelyn taitajilla, on yleensä sellainen. Ei välttämättä sosiaalisen kanssakäymisen tasolla, vaan esteettisellä.

Vihreän lesken ja huutolaispojan suurin ansio on ilman muuta kieli.

Lehtonen oli sellainen. Kenties kirjallisuushistoriamme suhteellisuudentajuisin kirjailija. Tosikkokoomikko. Raskaankepeä. Intohimoisen pidättyvä. Inhottavan kauneuden havainnoija. Täsmällinen kuin oksymoron. Ei tarvitse kuin lukea Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki (1922).

Elina Meadin esikoisromaani Vihreä leski ja huutolaispoika kertoo Lehtosen nuoruusvuosista. Lehtosen varhaistuotantoa leimaa tietty pakotettu pirteys, esimerkiksi Mataleenan (1905) kerronta on jotenkin raivokkaaniloista. Meadin kirjassa Lehtonen itse on kerronnan keskiössä, ja kirjansa alkupuolella Mead tavoittaa jotain tuosta kummallisesta onnellisuudesta, joka tuntuu syntyvän pelkästä päättäväisyydestä keskellä jatkuvaa katastrofia ja yleistä depressiivisyyttä.

Vihreän lesken ja huutolaispojan suurin ansio on ilman muuta kieli. Mead kykenee kirjoittamaan suoraan sisäkorvaan iskevää suomea, joka hetkittäin tekee loistavaa yhteistyötä kerronnan kanssa. Syy siihen, että tuo yhteistyö jää vain hetkittäiseksi, on määrätietoisuuden puute. Tässä on nyt romaani, tekstiä, mutta kaikkineen se on vailla suuntaa. Ratkaisu ei ole paras mahdollinen, koska tuokio- tai henkilökuvat, miljööt tai aikakautta selittävät katkelmat eivät ole itsessään vastaanväittämättömiä, ne eivät yllä sellaiseen kirkkaaseen totuudenomaisuuteen, kuin proosan taide voi vaatia. Eivätkä ne ole aistivoimaisia, virtamaisiakaan.

Uuvuttavat taiteilijaelämäkerrat

Vihreä leski ja huutolaispoika on havaintoa, tunteita ja identiteetin muotoutumista kuvitteleva fiktio. Meadin tulkinnassa Lehtosen persoonaa leimaa irrallisuus ja epämääräinen yksinäisyys. Sosiaalis-taloudelliset välitilat, teeskennellyn reipas tapa ottaa yhteyttä ystäviin kirjeitse ja havainto- ja tunneherkkyys ja jopa pisteliäisyydeksi yltyvä nopeus ja terävyys ovat niitä kerronnan piirteitä, joita Vihreä leski ja huutolaispoika käyttää luonnehtimaan kohdettaan Lehtosta.

Lehtonen on minusta kenties klassikoistamme hienoin. Hänen proosassaan on jonkinlaista syvää ja tuskallista rakkautta maailmaa kohtaan. Hän ei tee loputtomista sivullisuuksia havainnollistavista teemoistaan maskuliinista älyllistä herooisuutta ihannoivia, kuten melkein kaikki ukot Koskenniemestä Sartreen. Sivullisuudessa on rikkunutta lohduttomuutta yhdistyneenä ihmisyksilön katkottuun ajatuksenjuoksuun, ilon impulsseja, surun puistatuksia, vissiä yritystä päästä ihmisten ilmoille. Tämä kaikki yhdistyy mitä sitkeimpään saamattomuuteen. Jälkimmäisestä Juutas Käkriäinen lienee kansallisen proosamme tunnetuimpia kuvia.

Kriitikolle usein sanotaan, ettei pitäisi arvostella kirjoja, joista ei pidä.

Olen siis valmis sanomaan jo lähtökohdin, etten mielelläni lue tällaisia fiktioelämäkertakirjoja. Jo siksi, että minusta taiteilijaelämäkerrat ovat enimmäkseen uuvuttavia, taiteilijaelämäfiktioista nyt puhumattakaan. Fiktiiviset kirjailijaelämäkerrat kuuluvat vähiten arvostamani kirjallisuuden joukkoon. En ollenkaan ymmärrä, miksi Helena Sinervo kirjoitti Runoilijan talossa, kirja on aivan kamala. Metaforiikka ja motiivit ovat täynnä kirjoittamiskliseiden liisteriä ja romantiikkaa, jota kirjailija liittää esikuvaansa ja yleviin käsityksiinsä kirjoittamisesta tai kirjailijaelämästä . Voihan näitäkin kirjoittaa hyvin, kuten Petteri Paksuniemi Kirjailijan kuoleman, mutta yleensä kirjailijakirjat ovat väsyttäviä, koska kirjailijoiden kernaasti vaalima käsitys omasta erityislaadustaan (meidän verbaalisten ihmisten täysin luontevasti ja jatkuvasti itsellemme perustelema totuus) pääsee niissä rehottamaan estotta toisen, yleensä jo edesmenneen kirjailijan kustannuksella. Hyvälle proosalle sallin kaikki keinot, mutta huonossa tällaiset seikat hiertävät.

Minulla on vakaa ja pitkäkestoinen mieltymys Lehtosen kurjimpiakin proosakyhäelmiä kohtaan – Tähtimantteli (1920), vaikkapa, on aika luokaton – niin suhtaudun erityisen ynseästi kaikenlaisiin reproduktioihin. En halua, että tuota itsessään vahvaa kielellistä universumia heijastumineen aletaan selittää minulle sosiopsykologisilla syillä, huonolla ruualla ja olosuhteista juontuvilla mammanpoikakomplekseilla. Sellaista ruikkua me ihmiset olemme täynnä, ja moni meistä myös kurottaa siitä pois enemmän tai vähemmän onnistuneesti, ja harvemmin yleisesti merkittävillä tavalla.

Vihreän lesken ja huutolaispojan liepeeseen painettu tiedonsirunen teki lukemisen etukäteen vastenmieliseksi. Tässäkö taas yksi kirjailija-suurmies mietiskelee kirjoittamistaan jonkun myöhemmän kirjailijan äänellä. Niin tekee.

Tämä Meadin esikoiskirja on minun kanssani siis lähes mahdottoman tehtävän edessä. Kriitikolle usein sanotaan, ettei pitäisi arvostella sentyyppisiä kirjoja, joista ei pidä, mutta minusta kriitikon pitää arvostella kaikenlaisia kirjoja. Oletettavasti kriitikonkin lukijat osaavat ajatella omasta puolestaan.

Ensimmäiset 150 sivua löysää

Rappion sävyt Vihreässä leskessä ja huutolaispojassa ovat ilmeisiä. Lehtosen heikko terveys on läsnä jo romaanin ensi sivuilla. Reumatismi vaivaa nuorta miestä, ukkoina meill’ syntyy sylilapset, runoili eräs Lehtosen aikalainen. Meadin Lehtos-kertoja narisee kuin vanhus: ”Elämässäni ei tapahtunut mitään. Vippien kanssa tuskailin, niveliä särki. Ennustin matalapaineen tunnin tarkkuudella, vaan siitä ei kukaan maksanut killinkiäkään.” Syntyy dekadenssille tyypillinen kontrasti: vanhuus nuoressa. Sama läpäisee Lehtosen naissuhteet, hän menettää poikuutensa kypsälle naiselle. Ja toveruutensa hän antaa pikku pojalle, Mikael Braxille, joka “puhui yhtä aikaa kuin veikka ja vanha ukko”.

Kielellisesti Vihreä leski ja huutolaispoika on koko lailla ilahduttava. Saisivat useammin kirjoittaa näin jouhevasti ja vivahteikkaasti, nykyprosaistimme, olletikin että kirjan kerronta jossain määrin pastisseeraa Lehtosen 1900-luvun alun proosatyyliä.

Onhan tämä mukava kirja, vaikka minun olikin edellä selittämieni syiden vuoksi vaikea lukea sitä. Mutta miksi tämmöinen on olemassa? Minua ei haittaa yhtään, jos se nostaa esille Lehtosen tuotantoa, josta käännökset on aina syytä mainita erikseen. Itse asiassa Vihreän lesken ja huutolaispojan metsäkohtauksissa tuntuu kaikuja Selma Lagerlöfiltä saakka. Hänen kirjojaan Lehtonen suomensi, esimerkiksi Gösta Berlingin taru (1913-14; Gösta Berlings saga, 1891) on uljasta luettavaa. Eräs kiinnostavimpia juonteita Meadin kirjassa on sosiaalisen nousun psykologia.

Lehtonenhan on kirjailija ja usein herrasväen luona vieraana. Taloissa on palvelusväkeä, joihin Lehtonen samastuu. Vihreän lesken ja huutolaispojan sivuilla toistuu usein sana “nousukas”, ikäänkuin pistona sosiaaliseen omatuntoon. Nousukas ei ole kenenkään silmissä hyvä: ei koskaan herrojen joukkoa, ja kenties vielä vaivaannuttavampana nousukas kokee asemansa palvelusväen herroitellessa. Kun Braxin palvelustyttö toteaa Lehtosen sammaleisista kengistä: “Jassoo, herroilla on herrojen elkeet, mitä me köyhä kansa niistä ollenkaan ymmärtäisimme, emme mitään”, tuntee Lehtonen sellaisen okaan sydämessään, että tarjoutuu kirjoittamaan tytölle heti kirjeen.

Kun osa “Helky, helky!” alkaa, tulee Meadin viipyilevään proosaan toinen tahti. Lehtonen saa tehtäväkseen siittää perillisen maineikkaaseen sukuun kamarineito Maria Siviän kanssa. Tästähän kirja vasta alkaa, ja ehkä tästä sen pitäisikin alkaa, koska hyvät 150 sivua muotoutuu jonkinlainen hauras ja jännitteinen psyko-sosiaalinen profiili Lehtosesta, eikä se ole kovin kiinnostava. Meadin proosatyyli on ihan mukavaa, mutta sijatonta ja kohteetonta alkupuolella kirjaa. Vasta kerronnan painopisteen muuttuminen, Maria Siviän katse Lehtoseen, alkaa tehdä kirjailijanplantusta kiinnostavan henkilöhahmon. Mutta tätä kirkasta hetkeä kestää vain muutamien sivujen verran.

Noiden sivujen kerronta onnistuu lyyrisellä tarkkuudella. Kun Lehtonen saa tietää, että Maria Siviä on hedelmöittynyt, sanat sekä vyörähtävät eteenpäin että summaavat proosan todellisuutta loistavasti – niin tympeää kuin onkin nimittää lasta nahkakantiseksi kirjaksi:

“Elokuussa ilmestyvää nahkakantista kirjaa ei voinut enää sensuroida. Piltti pitäisi keittää elävältä öljyssä.

Musiikkia, illallinen ja sitten lähtöpassit.

Ei helvetissä.

Siitosorja – senkö vuoksi tulevat sukupolvet hänet muistaisivat?

Pisara pahaa verta Mataleenan rinnuksilta.

Merrassa ei ollut piru vaan, vaan…

Mikä sitten?

Kassarlassakin hän oli ollut merrassa kuin paksu hauki.”

Puhutaanpa hetki Mataleenasta, tai paremminkin Mataleenasta (1905). Se on eräs Lehtosen varhaisista romaaneista, alaotsikoltaan “Laulu synnyinseudulle”. Lukija voi ajatella vaikka Timo K. Mukan “balladia” (Maa on syntinen laulu, 1964) päästäkseen tunnelmaan. Mataleena on äiti, jolta lehtolapsi on varhain riistetty. Mataleena muistuttaa ennemmin kertomusta maasta itsestään. Se on groteski balladi, kielellisesti siro ja kaunis, sisällöltään melkeinpä raaka. “Kivetkö sinä leiväksi pehmität, veli?” on kysymys, johon Mataleena vastaa myöntävästi.

Joel Lehtosen maailmanjärjestyksen keskeisiä voimia ovat maskuliininen ja feminiininen.

“Minun äitini on huora”. Siihenhän ei ole vastaan sanomista. Mataleenan äpärälapsesta, huutolaispojasta, tulee monen äidin hellimä lapsi, jonka kulttuuriset kiinnekohdat venyvät palkkapiian pojasta Cola di Rienzoon, 1300-luvulla eläneeseen pesijättären poikaan, joka johti roomalaisia kansanjoukkoja yrittäessään vapauttaa kaupungin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vallasta.

Feministinen lanka

Loppua kohden Mead tuo Vihreään leskeen ja huutolaispoikaan vielä lisää erityyppisiä kirjallisia ratkaisuja. Tekniikka lakkaa olemasta eduksi, olo on kuin näytekokoelmaa katsellessa, tekee mieli rääpiä ne palat kokoon, joista jotakin saisi tehtyä, jotakin ratkaisua kirja huutaa.

Kun kerronnan rikkominen, fokalisaationvaihdokset, tajunnanvirran lyhyet hetket ja yhtäkkiä sivut valtaava näkökulmatekniikka (suorastaan puhtaan faulknerilainen) eivät voi mitenkään olla itsetarkoituksellisia. Kenties niiden on tarkoitus antaa ajankuvaa, eri asemissa olevien ihmisten todistuksia sosiaalisista suhteista. Ne onnistuvat siinä katkelmittain, mutta eivät proosateoksen laajuudessa.

Ilman muuta Vihreä leski ja huutolaispoika ansaitsee tulla luetuksi. Tällaisenaankin se on erinomaisesti kirjoitettu, lauseen taso ei jätä juurikaan valittamisen varaa. Myös taiteilijaelämägenressään se on hyvä kirja, rohkeammin ja moninapaisemmin motivoitu kuin monet muut. Arvokas se on Joel Lehtosen varhaistuotantoa lempeästi pöyhäisevänä muistutuksena, ja kauniina todistajanlausuntona siitä, miten ihmisten tiet risteävät ja noiden kohtaamisten muistijäljet ovat pitkiä.

Mutta yksi seikka vielä jää auki: Joel Lehtosen maailmanjärjestyksen keskeisiä voimia ovat maskuliininen ja feminiininen. Kerronnan positio on aina, aina, maskuliininen. Saivartelija voi lisätä tähän, että Lehtosen proosa kyllä on runsasta, monimerkityksistä, vuotavaa ja groteskia, kuten kouluesimerkkinä écriture femininestä, naiskirjoituksesta, mutta sitä en ole koskaan ymmärtänyt miksi maskuliinisen sukupuolisen kokemuksen kirjoittaminen tällä tavalla olisi mitään naiskirjoitusta. Kyseessä ei ole universaali klassikkoproosa, josta osaamme kyllä selittää itsellemme, että se on sukupuolineutraalia, vaan nimenomaan miehisyys. Tätä ei Vihreä leski ja huutolaispoika tavoita niissäkään katkelmissa, jotka kaikkein selvimmin muuntelevat Lehtosen kieltä ja hänen proosansa kokemusmaailmaa.

Syykin selviää Meadin kirjan loppupuoleen: Vihreän lesken ja huutolaispojan koko kölipaino on Kassarlan kartanon naissukulinjassa, lopulta etualalle nouseekin Aino (Grünthal), jonka seurassa kirjailija viihtyi Kassarlassa oleskellessaan. Proosan pikku Aino oli Meadin täti, joka kuoli lapsettomana jo viisikymmenluvulla. Vihreän lesken ja huutolaispojan lävistääkin yllättävä feministinen lanka.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto