Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kutsumuksena muistaa

Outi Hytönen, 30.3.2016
Erkki Vettenniemi: Solženitsyn. Elämä ja eetos 347 s., Teos 2015

 

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän toimintaa ja uhreja ensimmäisenä kirjailijana maailmalle esitellyt Aleksandr Solženitsyn (1918‒2008) on monessa yhteydessä arvotettu yhdeksi 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista.

Erkki Vettenniemen teoksen Solženitsyn. Elämä ja eetos myötä on vihdoin saatu laaja suomenkielinen kokonaisuus Nobel-palkitun kirjailijan elämästä. Nimensä mukaisesti teos keskittyy elämään ja eetokseen kirjallisen tuotannon hedelmien jäädessä odottamaan maistajiaan.

Solženitsynin hautajaisissa lausuttuja muistosanoja esitellessään Vettenniemi kysyy, ”miten tiivistää moinen kohtalo muistosanoihin, todennäköisyyden lakeja uhmannut elämä, joka ei sammunut sotaan, vankeuteen, leirikapinaan, syöpään eikä edes salamurhayrityksiin”? Vettenniemi itse onnistuu tiivistämisessä erinomaisesti. Aiheeseen jo aiemmissa teoksissaan perehtyneenä tekijä osaa ilmaista napakasti laajoja historiallisia kokonaisuuksia kuljettaen silti mukana yksittäisen ihmisen näkökulman. Solženitsynin elämässä ehti tapahtua niin paljon, että kirjan sivuilla asiat etenevät välillä pikakelauksena.

Työleirielämää kuvannut esikoisteos Ivan Denissovitšin päivä teki kirjailijasta kerralla kuuluisan.

Solženitsynin elämäkerran lukemisen jälkeen ruotsalaisen Jonas Jonassonin veijariromaanin Satavuotias joka hyppäsi ulos ikkunasta ja katosi päähenkilö Allan ei tunnu enää epärealistiselta satuhahmolta. Allan seikkaili kaikissa 1900-luvun maailmanhistoriallisissa käänteissä, mutta tässä hieman groteskissa vertailussa hänkin taitaisi jäädä toiseksi Solženitsynille. Solženitsyn oli 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana vaikuttamassa neuvostohallituksen mielipiteisiin ja toimintaan, kylmän sodan jännitteisiin sekä Neuvostoliitosta että Amerikasta käsin, Margaret Thatcherin retoriikkaan, Neuvostoliiton hajoamiseen ja uuden Venäjän kapitalismiin siirtymisen ongelmien kritisointiin.

 Maailmanhistorian käänteissä

Solženitsyn taisteli puna-armeijassa toisessa maailmansodassa ja kärsi kahdeksan vuoden vankeusrangaistuksen ja kolmen vuoden karkotuksen. Rangaistus tuli hänen kirjeessä käyttämästään Stalinia koskevasta epäsopivasta ilmauksesta. 1950-luvun lopulla Solženitsyn pääsi vihdoin keskittymään kirjalliseen työhönsä. Työleirielämää kuvannut esikoisteos Ivan Denissovitšin päivä teki kirjailijasta kerralla kuuluisan. Pienoisromaani ilmestyi Neuvostoliitossa vuonna 1962.

Seuraavat teokset julkaistiin ensin lännessä, jonne Solženitsynkin karkotettiin Nobel-palkinnon saamisen jälkeen 1974. Hän asui perheineen Sveitsissä ja Yhdysvalloissa ennen paluutaan Venäjälle Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kirjailijan tuhansia sivuja kattaneen tuotannon merkkipaalu oli Vankileirien saaristo. Moniosainen selvitys Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän toiminnasta ja uhreista julkaistiin Pariisissa 1973.

Näistä kokemuksista, niiden vaikutuksesta kirjailijan ajatteluun sekä laajasta kirjallisesta tuotannosta syntyy Solženitsynin elämän eetos. Tämän avainsanan Vettenniemi jättää valitettavasti käsitteenä määrittelemättä. Jos eetoksella tarkoitetaan yksilön moraalista mielenlaatua tai katsomustapaa, toimii koko teos ”solženitsyniläisen eetoksen” määrittelijänä. Vettenniemen tekstissä eetos rakentuu kirjailijan elämänkokemusten ja ympäröivien yhteiskunnallisten olosuhteiden kautta, sillä kirjallista tuotantoa Vettenniemi ei juuri avaa.

Vettenniemen tekstissä eetos rakentuu kirjailijan elämänkokemusten ja yhteiskunnallisten olosuhteiden kautta.

Retoriikantutkimuksessa eetoksen määritelmässä olennaista on puhujan uskottavuus ja vakuuttavuus. Sitä puolta Vettenniemi ei erikseen erittele, mutta Solženitsynin rohkeat teot sekä kirjallisuus- ja yhteiskuntahistoriallinen asema riittänevät perustelemaan kirjailijan katsomustavan horjumattomuutta.

Vettenniemen kronologisesti etenevässä käsittelyssä Solženitsynin elämä jakaantuu kahteen osaan: Kirjan ensimmäiset luvut päähenkilöä kutsutaan lempinimellä Sanja, joka heti esikoisteoksen julkaisusta muuttuu kerronnassa viralliseen muotoon Solženitsyn. Intiimimmän alkuosan jälkeen kirjailijasta tulee poliittinen vaikuttaja ja pelinappula. Varsinkin karkotuksen jälkeen kerronta keskittyy entistä enemmän Solženitsynin poliittiseen vaikutukseen henkilökohtaisen elämän kuvauksen kustannuksella.

Neuvostoliiton toiminnan kritisoinnin ja paljastamisen ohella Solženitsynin eetosta luonnehtivat uskonnollinen patrioottisuus (ei nationalistisuus!) ja voimakas kutsumus kirjailijan työhön.

Kirjallisuus kutsumuksena ja muistina

”Halusin olla muisti, suuren onnettomuuden kokeneen kansan muisti.” Näin kuvaili Solženitsyn elämäntehtäväänsä ja Vankileirien saariston tavoitetta. Kutsumus muistina toimimiseksi ohjasi Solženitsynin käsitystä kirjallisuudesta. Hän ei halunnut vankileirien uhrien kohtaloiden ja hirvittävien kokemusten koskaan unohtuvan.

Solženitsyn oli ensimmäinen vankileirejä totuudenmukaisesti kuvaillut kirjailija. Hänen perinnettään muistina toimimisesta on Suomessa kaunokirjallisuuden saralla jatkanut Sofi Oksanen, joka paitsi kustansi vuonna 2012 uuden julkaisun Vankileirien saaristosta, on myös teostensa aihevalinnoilla ottanut saman tehtävän kuin Solženitsyn. Viron vuosikymmenien kohtalo osana Neuvostoliittoa on kasvattanut etelänaapurin kirjallisuuteen paljon runsaammin muistityöläisiä. Virolaisille kustantamoille tarjottiin varsinkin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jatkuvalla syötöllä neuvostoaikaan sijoittuvia omaelämäkerrallisia käsikirjoituksia, joita on julkaistukin runsaasti.

Hän koki kaikki mahdolliset vastaanottomuodot salamurhayrityksestä ja vakoilusta ylistykseen ja Nobel-palkintoon.

Kirjallisesta tuotannosta kiinnostuneille Vettenniemen teos voi olla pettymys, mutta vaikka hän ei erittele Solženitsynin teosten sisältöä, se ei tarkoita, etteikö Vettenniemi kirjoittaisi myös kirjallisuudesta. Hän kuvaa esimerkin kautta kirjallisuuden asemaa, merkitystä ja vaikutusvaltaa Neuvostoliitossa. Samoin sensuuri ja samizdat- eli maanalainen omakustannetoiminta ovat esillä. Järjestelmällisesti Vettenniemi käy läpi, miten Solženitsyniin suhtautuminen muuttui Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Pitkän elämänsä aikana hän koki kaikki mahdolliset vastaanottomuodot salamurhayrityksestä ja vakoilusta ylistykseen ja Nobel-palkintoon.

Ennen Vankileirien saaristoa olivat Solženitsynin teoksista ilmestyneet jo Ivan Denissovitšin päivä, Syöpäosasto (1968‒1969) ja Ensimmäinen piiri (1969). Myös muut kirjailijat olivat jo julkaisseet samaan aiheeseen liittyviä teoksia, mutta nimenomaan Vankileirien saaristosta tuli järisyttävä teos. Vettenniemi listaa tähän neljä syytä, jotka ovat ehdottomasti tärkeitä tekijöitä Solženitsynin saavuttaman aseman ymmärtämisen kannalta. Oli tärkeää, että kirjailija julkaisi teoksen asuessaan Neuvostoliitossa, jolloin sitä ei voitu tuomita ”sivullisten panetteluksi” (1). Aiemmin Kremlin tasolta hyväksynnän saaneella kirjailijalla oli arvostettu asema (2). Hän oli kuvannut samaa aihepiiriä fiktion keinoin ylistetyssä esikoisteoksessaan, joten oli käytännössä mahdotonta leimata samaa aihetta kuvaava ei-fiktiivinen teos valheeksi (3) ja lisäksi Vankileirien saariston retoriset keinot ylittivät Vettenniemen mukaan ”perinteisen historiankirjoituksen standardit” (4). Valitettavasti nämä tärkeät havainnot jäävät vain maininnaksi yhdessä kappaleessa.

Selitys nykytilanteeseen

Solženitsynin eetos elää vielä kirjailijan elämän päätyttyäkin. Mutta miten? Sitä Vettenniemi ei ehdi teoksessaan avata. Solženitsyn ja Vettenniemen teokset auttavat lukijaa tämän kysymyksen pohtimisessa.

Solženitsyn osasi ennustaa kotimaansa kohtaloa.

Solženitsyn osasi Fjodor Dostojevskin tapaan ennustaa kotimaansa kohtaloa. Hänen viimeinen ennustuksensa liittyi vaikeaan siirtymään Neuvostoliitosta uudeksi Venäjäksi ja se ulottuu vielä pitkälle tuleviin vuosiin:

”Demokratia on kaikkein mutkikkain valtiojärjestelmä”, Solženitsyn painotti Vladivostokiin laskeuduttuaan. ”Sitä varten tarvitaan hyvin herkkää oikeudenmukaisuutta ja väestön suurta aktiivisuutta”. Venäjä ei ollut siihen kypsä yhdessä yössä eikä edes vuosikymmenessä. Väestön ”biologista, ekologista, moraalista ja taloudellista perustaa” oli tuhottu seitsemänkymmentä vuotta, joten toipuminen veisi vähintään kaksinkertaisen ajan, Solženitsyn laskeskeli. ”Meidän isämme ja isoisämme valitsivat meille kohtalon vuosisadaksi tai kenties kahdeksi.” (s. 308)

Solženitsyn. Elämä ja eetos on paitsi elämäkerta myös elävää kuvausta Neuvostoliiton ja kylmän sodan historiasta. Vettenniemi kuvaa Solženitsynia suomalaisen näkökulman sijaan kansainvälisesti.

Suomessa Vankileirien saaristosta kirjoitettaessa on käsitelty moneen otteeseen teoksen julkaisuprosessiin liittynyttä suomettuneisuuskysymystä. Siihen Vettenniemi ei ota kantaa, mutta sen sijaan hän kommentoi Solženitsynistä viime vuosina kirjoittaneiden kääntäjä Jukka Mallisen, kirjailija Martti Anhavan ja teologi Jarmo Hakkaraisen kuuluvan Solženitsynin mainetta ”mutapaakuilla viskovien” joukkoon.

Tulkinnat ja mielipiteet eivät tule koskaan valmiiksi. Vettenniemen omasta tekstistä huokuu syvä kunnioitus Solženitsynin saavutuksia ja eetosta kohtaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto