Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjat ja kultapaljetit

Heini Oikkonen, 15.9.2007
Essi Henriksson: Ilmestys s., Gummerus 2007

Essi Henrikssonin esikoisteos Ilmestys on sekä rakkaustarina että kasvukertomus kahdesta tytöstä, Sanjasta ja Johannasta. Sanja on tanssija ja Johanna opiskelija. Molemmat tavoittelevat teoksessa omaa ääntään: Sanja ruumiillaan ja Johanna kielellä, jota hallitsevat runsaat kielikuvat ja sisäinen monologi.

Henriksson analysoi kielen ja ruumiin vastakkaisuutta ja pohtii, onko ruumiin ulkopuolella kieltä lainkaan. Vaikka asetelma on aluksi kaavamainen ja raskas, teoksen loppupuolella kerronta tihenee ja kuvaa aidosti Sanjan ja Johannan valintoja ja rajoja. Henkilöhahmot kasvavat temaattista lähtökohtaa tärkeämmiksi.

Johanna ja Sanja ovat rakastavaisia, molemmat toimivat teoksessa kertojina. Heidän ensitapaamisensa sysää romaanin liikkeelle: ”Silloin auringosta astui ilmestys. — Terassin lautalattiaa narisutti lihallinen olento, pelkkä tyttö, jonka silmät siristyivät auringossa ja ripset loivat sinervän varjon alaluomille.” Johanna kokee löytävänsä Sanjassa jotakin, mitä ei voi ymmärtää – ruumiillista, aistimellista, kieletöntä. Päähenkilöiden ensitapaaminen vertautuu kielen ja ruumiin kohtaamiseen, jota on yhtä lailla hankala kuvata.

Kerronnassa kielen rajallisuus näkyy kokeilevina kielikuvina. ”– itse asiassa lehteilin kirjan viimeisiä sivuja ajatukset kuumuudessa harottaen.” Uudissanat ja kuvailun haparoivuus korostavat Johannan sisäistä maailmaa mutta myös heikentävät tekstin sujuvuutta ja ilmaisua. Henriksson rikkoo illuusion kielen eheydestä ja korostaa aisteja ensisijaisina havainnon välineinä. Kieli tavoittaa todellisuuden vain, jos se toimii yhteistyössä aistien kanssa.

Sanjan kieli on pelkistetympää ja yksityiskohtaisempaa kuin Johannan: ”En uskalla pyöriä enää. Hame tuntuu liian lyhyeltä. Vedän sitä polvia kohti. Pelkään, että poika nauraa.” Kumpikaan kertojista ei käytä dialogia vaan keskittyy oman maailmansa kuvaukseen. Sanja kertoo lähinnä suhteestaan tanssimiseen ja esiintymiseen. Tanssi ja paljastuminen vertautuvat toisiinsa, etenkin kun Sanja päättää myydä itseään voidakseen tanssia. Sanjalle – kuten Johannallekin – on olemassa vain yksi tärkeä asia. Sanjalle se on tanssi, Johannalle Sanja.

Vaikka temaattiset piirteet hallitsevat teoksen päähenkilöitä, henkilökuvaus on kokonaisuudessaan monipuolista. Erityisen hyvin Henriksson kuvaa Sanjan ja Johannan menneisyyttä, selkeästi rajattuja lapsuudenkokemuksia. ”Eteisessä haisee kalan pahentunut löyhkä. Roskapussi nojaa tuulikaapin nurkkaan ja siitä tursuaa pelottava naiseus, jokin mikä äidissäkin aika ajoin haisee, ehkä minussakin, kun leikimme Siljan kanssa niitä leikkejä, joista sormiin jää kumma nilja.” Lapsuuskuvissa aistillisuuteen liittyy paljastumisen ja rankaisemisen pelko. Erityisesti isähahmot pyrkivät tukahduttamaan tytöistä kaiken ruumiillisuuden.

Oliiviöljypullon valossa

Teoksen mieskuvaus on kokonaisuudessaan ristiriitaista. Johanna ja Sanja ovat molemmat biseksuaaleja. Nuorten naisten rakkautta toisiinsa kuvataan teoksessa syvemmäksi kuin heterosuhteissa. Tästä huolimatta suhde miehiin nousee romaanissa korostetusti esille. Miehet ovat hyväksikäyttäjiä, mutta niin ovat Sanja ja Johannakin. Molemmilla on suhde naapurissa asuvaan Pietariin, jonka luokse paetaan kun yhteinen asunto tuntuu liian ahtaalta.

Pietari, epäilijä, toivoo Sanjasta itselleen kumppania. ”Se ei millään suostunut uskomaan, etten minä ole sen pelastus. – – En rupea sille uudeksi elämäksi. Jos suostuisin tähän, sen huoneistoon ja elämään, se ottaisi minut ja jättäisi kaiken muun. Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia.” Pietarin suhde Sanjaan on yhtä aikaa jumaloiva ja omistava.

Myös Johanna ihailee Sanjaa hänen aistillisuutensa takia mutta halveksii Pietarin ja muiden miesten Sanjaan kohdistamaa ihailua. Johanna ei itse tunnista näkökulmansa ristiriitaisuutta. Asetelma on romaanille tyypillinen: Sanjan ja Johannan suhdetta kommentoidaan muiden henkilöiden ja tapahtumien kautta. Rakenne tuntuu alleviivaavan, ettei todellisesta rakkaudesta voi puhua suoraan – ainakaan minäkertojan näkökulmasta.

Sama vieraantuminen näkyy kerronnan tasolla runsaina symboleina. Oliiviöljy, kultapaljetit, kirjat, vaatteet ja tupakat ovat kuvia milloin kenenkin rajoista ja tunteista. Parhaimmillaan kuvat kiteyttävät henkilöiden välisiä suhteita: ”Istumme oliiviöljypullo välissämme, se levittelee hohtelevia valolampia pöydälle, kun aurinko pilkahtelee ikkunasta.” Usein Henriksson kuitenkin käyttää symboleja niin monessa merkityksessä, että niiden hahmottaminen on vaikeaa.

Jatkuva kielen ja merkitysten runsaus hämärtää myös romaanin tematiikkaa. Henriksson pyrkii samanaikaisesti säilyttämään ruumiin ja kielen monimerkityksisyyden ja asettamaan ne toisilleen vastakkaisiksi. Selkeimmillään kerronta on keskittyessään yksittäisiin kohtauksiin ja havaintoihin.

Sanjan ja Johannan rakkaustarina päättyy molempien sisäiseen kasvuun. Aluksi Sanja ihailee itseään rajattomasti: ”Kuvajaisella on valkoiset kasvot, rinnat ja vatsa. Se on ainoa ihminen, jonka suostun huomioimaan. Eikä se ole illuusio vaan peilikuva.” Johanna keskittyy lukemaan kirjan toisensa perään, kunnes intoutuu aistillisuudesta. Lapsenomaisesti molemmat uskovat, että identiteetin voi muodostaa yhden piirteen varaan. Kun sekä ruumis että kieli paljastuvat riittämättömiksi keinoiksi oman identiteetin rakentamiseksi, myös rakkaussuhde hajoaa.

Kohti selkeyttä

Ilmestys jakautuu seitsemään osaan, ensimmäisestä seitsemänteen huntuun. Rakenne alleviivaa itämaisessa tanssissa esiintyvää pyrkimystä paljastaa ja samalla peittää jotakin mystistä tai jumalaista hahmoa. Sanjan laji ja ammatti on itämainen tanssi, jonka kuvaus on teoksessa melko ylimalkaista ja mystifioivaa. Siinä missä Sanjalle tanssi merkitsee itsen ja ruumiin yhdistämistä, Johannalla tanssi jää hahmottomaksi, sanattomaksi ja lähes ylimaalliseksi kokemukseksi. Alusta lähtien Johanna etsii syytä tälle mahdille mutta törmää sanomisen mahdottomuuteen ja kielen rajoihin. Yksityiskohtien kautta jotakin kokemuksesta välittyy lukijalle.

Henriksson välttää alun kankeuden jälkeen asettamasta ruumista ja kieltä toisiaan poissulkeviksi tai hierarkkisiksi teemoiksi. Johannan ihailu ruumiillisuutta kohtaan laimenee, kun Sanja joutuu keskeyttämään tanssimisen polvivamman takia. Sekä kieltä että ruumista voidaan käyttää väärin, luottaen liikaa niiden kaikkivoipaisuuteen.

Teos viittaa monin tavoin Raamattuun ja väittää, ettei ruumiillisuutta suvaita uskonnossa tai yhteiskunnassa. Vanhan testamentin kaikkivoipaisuus liittyy Henrikssonin mukaan vain sanoihin. Ikävä kyllä viittaukset jäävät keskeneräiseksi ja liian yleisiksi. Johanna Kaste on kenties ruumiin profeetta, mutta lisäarvoa uskonnollinen tematiikka ei teokselle tuo.

Uskonnollisuus kuvaa silti tarkasti Johannan suhdetta ruumiillisuuteen ja erityisesti Sanjan ruumiiseen. ”Kun Zayna todella solahtaa lattialle, ei yksikään mies voi olla häntä himoitsematta, eikä yksikään kunnioittamatta. Hänen ruumiinsa on kaiken sen soihtu, mitä sanaan tällainen ei kuulu. Pitelemättömän intohimon, voiman, itsenäisyyden ja itseyden.” Sanja sekä alistuu että valloittaa katsojan, joka teoksessa usein kuvataan mieheksi. Myös Sanjan tanssijanimi Zayna alleviivaa muodonmuutosta henkilöstä jumalattareksi.

Tähän selittämättömään kokemukseen romaani päättyy. Kerronnan motiivina on ollut mystisen ilmaiseminen, mikä ilmenee ruumiin ja kielen kohtaamisessa. Tyyliltään teos on melko tarkkanäköinen, mutta temaattisesti se pyrkii kuvaamaan liian hajanaista kokonaisuutta. Ilmestyksen vahvin osa kiteytyy romaanin loppuun. Henriksson tavoittaa hetkeksi sen, mitä Johanna aluksi turhaan yrittää kuvata.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto