Tule, rakkaani! – Naisen ja miehen välisestä etiikasta kirjallisuuden rakkauskuvauksissa

”Tule rakkaani!” pyytää Eva Maria Korsisaari lukijaansa väitöstutkimuksessaan ja kutsuu matkalle pohtimaan naisen ja miehen välistä rakkautta sekä länsimaisen kirjallisuuden esityksiä aiheesta. Kutsu on selkeä ja rohkaisee tarttumaan haasteeseen: matkan edetessä pyyntöön vastannut voi varmistua, että sellaiseksi se onkin juuri tarkoitettu. Väitöskirjassa alun kysymykset ja välietapit ovat perille saapumista tärkeämpiä: matkataan ihmetellen ja avoimin mielin, ei uusia paikkoja valloittaen ja miehittäen. Korsisaaren kirja on monitieteellinen. Siinä hyödynnetään niin kirjallisuudentutkimuksen, mannermaisen filosofian kuin feministisen tutkimuksenkin käsitteistöä. Väitöskirja etsii siis uudenlaista ja keskustelevaa suhdetta eri tieteiden välille.

Korsisaari kirjoittaa kimurantista aiheesta, rakkaudesta, kirkkain ja aihetta avaavin kuvin. Mutkaton ja välitön tyyli varmistaa, että lukijan ja kirjoittajan välille voi syntyä vuoropuhelua. Korsisaari ei vierasta populaaria tieteellistä tekstiä. Kirjassa ei myöskään edetä väitelausein vaan kysymyksin ja tunnustellen. Avoin ja kokeileva kieli pyrkii myötäilemään ja korostamaan, mutta muodollaan se myös paljastaa oleellista työn tavoitteesta, pyrkimyksestä luoda uudenlaista kohtaamista naisen ja miehen välille.

”Tule, rakkaani!” -kutsu on poimittu Raamatun Laulujen laulusta. Kutsulla neito pyytää miestä, rakastaan kulkemaan rinnalleen. Laulujen laulun tulkinta asettuu kirjassa vedenjakajaksi. Sitä ennen Korsisaari tutkii muun muassa filosofi Platonin Pitoja, runoilija Percy Bysshe Shelleyn ja viihdekirjailija Barbara Cartlandin teoksia. Hän kutsuu niitä yhden ja saman rakkauden kuvauksiksi. Näitä kuvauksia Korsisaari lähestyy nykyfilosofi Luce Irigarayn ajatusten näkökulmasta: tärkeää on Irigarayn samuuden järjestystä kohtaan esittämä kritiikki. Korsisaaren mukaan yhden ja saman rakkaudessa toinen, yleensä nainen, on pyritty sulauttamaan toiseen, yleensä mieheen, tai rakastaja on yrittänyt sulautua rakastettuunsa. Vaihtoehtoisesti rakastavaiset ovat yrittäneet muuttua joksikin kolmanneksi. Valitettavasti tällainen haltuun ottava ja toisen toiseuden unohtava rakkauskuvaus on ollut hallitsevassa asemassa aina kulttuurimme kätkyestä lähtien. Tätä järjestystä Korsisaari purkaa kehittämänsä kolmen käsitteen avulla, joita hän nimittää sen ainoan oikean myytiksi, täydellistymisen myytiksi ja henkisen rakkauden myytiksi.

Korsisaari löytää kirjallisuudesta myös toisenlaisia kuvauksia rakkaudesta. Niissä luodaan kahden toisiinsa palautumattoman rakastavaisten välistä suhdetta. Laulujen laulu hahmottuu kirjassa paraatiesimerkiksi tällaisesta rakastavaisten välisestä eettisestä kanssakäynnistä, jossa ”nainen ja mies kohtaavat toisensa omaa paikkaansa vaalien ja toisen paikkaa kohti kulkien, ihmetyksellä ja sukupuolieroa kunnioittaen, toista sekä aistimellisena että transsendentaalisena tervehtien.”

Toisiinsa palautumattomat rakastavaisten kuvaukset

Laulujen laulusta alkaa kirjan toinen puolisko, jossa tarkastellaan näitä toisiinsa palautumattomien rakastavaisten kuvauksia. Lähemmässä pohdinnassa ovat 1100-luvulla Oksitaniassa eläneen naistrubaduuri Dian kreivittären lyriikka ja Bretagnessa vuonna 1907 syntyneen runoilija Eugene Guillevicin kuvaukset naisen ja miehen välisestä rakastelusta. Tässä osassa Korsisaari soveltaa ja esittelee lähemmin myös tutkimuskysymystensä kannalta tärkeitä, Luce Irigarayn ja kirjallisuudentutkija-kirjailija Hélène Cixousin, ajatuksia toisen kohtaamisesta.

Korsisaari viittaa ahkerasti Irigarayn teokseen Sukupuolieron etiikka, jossa tämä nostaa kysymyksen sukupuolierosta aikakautemme kysymyksistä tärkeimmäksi. Sukupuolieron tuominen ajatteluun hajottaisi naisen ja miehen välille rakennettuja hierarkioita ja samalla myös muita vastakkainasetteluja, kuten ruumiin ja hengen, seksuaalisen ja sielullisen, aistimellisen ja transsendentaalisen. Sukupuolieron käsitteen avulla on mahdollista ajatella kahden riippumattoman ja toisiinsa palautumattoman subjektin välistä suhdetta, kuten Korsisaari kirjoittaa Irigarayn ajatuksista. Vaikka Irigarayn sukupuolieron etiikka tarjoaakin työn tärkeimmän käsitteellisen lähtökohdan, Korsisaari ei litistä Irigarayn ajatuksia suurennuslasin alle. Hän kutsuu niitä kulkemaan itsensä ja työnsä lukijan rinnalla.

Kenties Korsisaaren ja Irigarayn ajatusten välistä suhdetta voisi ajatella kahden toisiinsa palautumattoman suhteena, jossa ei haluta tonkia kaikkea katseen ja analysoinnin alla olevaa. Pyritään mieluummin avoimeen ja koskettelevaan vuoropuheluun. Työn lukijan saattaa olla paikoin hankala luoda kokonaiskuvaa Irigarayn ajatuksista, mutta matkalla onkin tarkoitus herätellä kysymyksiä ja halua tutustua uuteen ja vieraaseen. Kuitenkin Korsisaari olisi voinut tarkentaa käyttämiään feministiseen tutkimukseen liittyviä käsitteitä. Nyt jäi tarpeettomaksi avoimeksi esimerkiksi se, miten nainen suhteutuu naiselliseen ja feminiiniseen, mies miehiseen ja maskuliiniseen.

Korsisaari sovittaa ennakkoluulottomasti rinnakkain toisilleen ajallisesti, kielellisesti ja tyylillisesti etäisiä kirjallisia teoksia. Myös lähdeteosten suomennokset tarjoavat moniäänisyyttä: Korsisaari on kääntänyt niistä otteita itse, ja hän on myös saanut käännösapua muilta nykytutkijoilta. Se, että kirjoittaja ei ole voinut lukea kaikkia lähdeteoksiaan alkukielellä, ei ole ongelma, sillä Korsisaaren tarkoituksenakaan ei ole analysoida kirjoitusten alkutekstejä vaan tutkia sitä, ”miten kirjoitukset elävät – ja voisivat elää – tänä päivänä meidän kanssamme ja välillämme”. Siispä toisen käden tietoon ei tule suhtautua ainakaan tässä työssä epäilevän tiukkapipoisesti: Onhan teksti niin alkukielisenä kuin käännöksenäkin aina toinen: sitä voi lähestyä, mutta sen mysteeriä ei voi lopullisesti puhkaista.