Ene Mihkelson

Ruttohauta (Katkuhaud) käsittelee tapahtumia, joita myös Sofi Oksanen ja Imbi Paju ovat viime vuosina nostaneet keskusteluun. Romaanin minäkertoja on aikuiseksi varttunut metsäveljien tytär, joka vietti lapsuutensa Stalinin kyyditysten ja vaietun gulagin aikana. Aikuisena hän lähtee selvittämään sukunsa historiaa ja totuutta omasta menneisyydestään.

Romaanin tapahtuma-aikana on 2000-luvun alku, josta minäkertoja kurottautuu menneisyyteen tapaamalla lapsuutensa ihmisiä, käymällä lapsuutensa paikoissa ja koettamalla rakentaa pirstaleisista muistoista kokonaisen tarinan.

Ruttohauta on ennen kaikkea kertomus muistista: vaikeudesta muistaa, muistamisen epävarmuudesta ja muistikuvien vääristymisestä. Kertoja on epäluotettava kertoja termin vähemmän traditionaalisessa merkityksessä: minäkertoja epäilee jatkuvasti omaa tarinaansa ja korjaa aiemmin muistelemaansa. Konkreettisella tavalla muistamisen epävarmuutta kuvittavat kerrontaa toistuvasti katkovat, usein sulkeisiin sijoitetut kysymysmerkit.

Muistamisen vaikeus asettaa vaatimuksia myös Ruttohaudan lukijalle. Samaan aikaan kun romaanin äärimmäisen kaunis kieli houkuttaa lukemaan lisää ja nopeammin, kerronnallinen vaativuus pakottaa hidastamaan, pysähtelemään ja palaamaan takaisin. Ruttohauta on romaani, jonka haluaa lukea ensimmäisen lukukerran jälkeen heti uudelleen.

Yksityinen ja jaettu historiankirjoitus

Suomalaisetkin muistavat hyvin pronssisoturimellakan, joka syttyi keväällä 2007 Tallinnassa. Mellakointi johti päätökseen siirtää Tallinnan Tõnismäellä seissyt neuvostosotilaiden hautamuistomerkki välittömästi. Ruttohauta lähtee liikkeelle näistä vaiheista, mikä antaa romaanin nykyhetkelle tarkan ajanmäärityksen.

Kaunis kieli houkuttaa lukemaan lisää ja nopeammin, kerronnallinen vaativuus pakottaa hidastamaan.

Samalla tuodaan näkyviin yksi romaanin pääteemoista: kuten kiistassa Pronssisoturista, myös Ruttohaudassa on kyse vastakkaisista tavoista tulkita historiaa ja muistaa mennyt. ”Kun Pronssisoturin kuolemansurua ilmentävä hahmo heräsi aavemaisesti henkiin, kysyin itseltäni, onko menneisyyden tapahtumat palautettava näkyviin näytelmänä, jotta niiden merkityksen voisi ymmärtää pohjia myöten.”

Yksilön ja yhteisön historia kietoutuvat Ruttohaudassa jatkuvasti toisiinsa. Minäkertoja etsii vastausta sukunsa ja lapsuutensa arvoituksiin historiantutkijoita puhuttamalla ja sukututkimukseen paneutumalla. Keskustelut kasvattiäitinä toimineen tädin Kaatan kanssa ajautuvat myös poliittisen historian tulkintoihin – vain aavistuksen verran päälle liimatun oloisesti. Kertojan lapsuusaikainen sisäoppilaitos puolestaan on kuin ympäröivä neuvostoyhteiskunta pienoiskoossa: äärimmilleen viety käskyvalta ja epätasa-arvo kätketään kaikille pakotetun ilon alle.

Historian ja menneisyyden muistamisen ohella Ruttohauta kuvaa ajan kulumista romaanin nykyhetkessä. Kertoja havaitsee itsessään ikääntymisen merkkejä, mutta vanhuuden rappeutumisen ruumiillistuma on täti Kaata, joka tekee hidastettua itsemurhaa muiden silmien edessä. Samalla täti tekee tunnustusta, jonka aiheena on minäkertojan elämä: kuolleiksi väitetyt vanhemmat eivät kuolleetkaan, oli helpompaa pyyhkiä isän nimi syntymätodistuksesta kuin myöntää tämän kuuluneen metsäveljiin. Tädin tunnustuksen päätyttyä eronteko omiin ja vieraisiin on muuttunut mahdottomaksi.

Lukitut muistot

Ruttohautaa voi kutsua traumafiktioksi – sekä tarinana vaietusta historiallisesta tragediasta että kuvauksena minäkertojan pirstaleisista lapsuusmuistoista ja yrityksestä muistaa. Kertomuksena gulagista se on verrattavissa myös holokaustikirjallisuuteen.

Muistamisyrityksiä ja muistamisen vaikeutta kuvataan Ruttohaudassa lukuisin vertauskuvin. Lapsuutensa tärkeitä ihmisiä tapaava kertoja vertaa itseään metsästäjään ja nimittää tapaamisia muistojen metsästysretkiksi. Ympäröivän nykyhetken ihmiset kiistelevät pronssipatsaasta, mutta myös patsastuvat itse liian vaikeiden muistojen edessä.

Muistamisen tarvetta ja halua kuvastavat myös romaanin lukuisat konkreettiset ovet avattavine lukkoineen, mikä on vertauskuvalliselta sisällöltään romaanin muita kielikuvia traditionaalisempi. Kaikkein kipeimpiä muistoja verrataan ruttohautaan, jonka vain rohkeimmat uskaltavat avata; voimakas kielikuva on myös antanut romaanille nimen.

Mihkelson kertoo synkästä aiheestaan kauttaaltaan runollisella kielellä, joka toisinaan kasvaa hallittuun patetiaan asti. Sitä yllättävämpiä – ja ilahduttavia – ovat romaanin paikoittaiset ironian, jopa huumorin pilkahdukset. Ruttohaudassa ivataan muun muassa sukututkimusinnostusta, jonka esitetään kumpuavan tutkijan narsistisesta tarpeesta löytää ylhäinen sukuperä.

Kertoja ei säästä itseäänkään, vaan asettaa myös oman muistelevan kerrontansa ivan alaiseksi: ”Koti ja lapsuus muodostivat romanttisen esihistorian, jota pitkään kykenin muistelemaan yksinomaan ylätyylisesti.”

Ruttohauta on merkittävä kirja, ja Kaisu Lahikaisen suomennos moninkertainen kulttuuriteko. Viron 1900-luvun historia ei ole joka suomalaisen tuntemaa; vain muutaman vuosikymmenen päässä on myös aika, jolloin Aleksandr Solženitsynin gulag-aiheinen Vankileirien saaristo herätti paheksuntaa Suomessa. Ennen kaikkea Ruttohauta on korkeatasoinen, vaativa romaani, joka herättää toiveen saada myös muuta Mihkelsonin tuotantoa suomen kielelle.

Joni Pyysalon

Kannet korostavat Pyysalon minimalismia. Niissä on muun tekstin lomaan sommiteltu yliviivattuja katkelmia, otsikkokin koostuu ikään kuin kahdesta yliviivatusta sanasta ja niiden jatkeesta ”Ja muita novelleja”.

Minimalismistaan huolimatta teksti ajoittain rönsyilee esimerkiksi postmoderneihin alaviitteisiin, jotka avaavat novelleihin huvittavia tai mietityttäviä näkökulmia. Pariin otteeseen on alaviitteiksi otettu mukaan kustannustoimittajan huomautuksia. Pyysalo on myös ulkoistanut enimmät intertekstuaaliset viittaukset alaviitteisiin, etenkin silloin kun hahmo itse ei millään muista, mitä runonkatkelmaa tai elokuvaa hänen elämänsä nyt muistuttaa. Fiktion fiktiivisyydestä muistuttava tekniikka toimii samalla yhtenä etäännytyksen keinona.

Kolme runokokoelmaa julkaisseen Pyysalon proosadebyytistä tunnistaa runoilijan otteen. Huomio on arjen havainnoissa ja hahmojen mieleen juolahtavissa asiayhteyksissä. Näissä Pyysalo parhaimmillaan tarjoaa mielenkiintoisia rinnastuksia ja aforistisia kiteytyksiä. ”Hautakivet, ketään muistuttamattomat, surun kellokortit, ajan hampaat.”

Varoittavia esimerkkejä

Kertomusten lähtökohdat ovat arkisen ankeat, miljööt Pyysalo rakentaa mainitsemalla tarpeeksi sellaisia yksityiskohtia kuin ”kosteusvaurio” tai ”vesivahinko”. Absurdiksi arki muuttuu joka novellissa. Sävy kuitenkin vaihtelee: kahdeksasta novellista joka toinen on vakavan ankea, joka toisessa Pyysalo yltyy irrottelemaan.

Keskeinen teema tuntuu olevan pako tai sen mahdottomuus. Nimettömät päähenkilöt ovat tilanteidensa vankeja, varoittavia esimerkkejä. Jotkut pakenevat oravanpyörästään tyhjyyteen, toiset ovat liian kilttejä alusta loppuun. Varsinaisia onnellisia loppuja ei ole.

Useimmat hahmot ovat vieraannutettuja karikatyyrejä, mielenkiintoisia olematta kuitenkaan samaistuttavia. Novellit ovat enemmän neuroosien muotokuvia kuin kokonaisten hahmojen. Vieraannuttavaa vaikutelmaa korostaa minimalistinen kerronta.

Esimerkiksi ensimmäisen novellin ”N:O 11.236” perheenäidin elämä täyttyy kokonaan toisaalta lapsista huolehtimisesta, toisaalta ekologisesta syyllisyydentunnosta, ja molemmat ominaisuudet on paisutettu kaikkinieleviin mittasuhteisiin. Herkullisimmillaan hahmon ekologinen stressi saa absurdin runollisia ilmaisuja: ”Montako litraa juomavettä kului hukkaan elinaikana siihen, että itki… Miten kauan piti pidättää hengitystä korvatakseen elinaikanaan tuottamansa hiilidioksidi.”

Monenlaisia ongelmia on saanut harteilleen myös novellissa ”Tee ilman marmeladia” seikkaileva opiskelijapoika. Kokoelman hauskin novelli yhdistelee verkkopeliriippuvuutta, salaliittoteorioita ja skitsofreniaa lennokkaaksi eskapismin karikatyyriksi.

Viimeisessä novellissa ”Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta” Pyysalo puolestaan piirtää itseironista mutta levottoman fiktiivistä karikatyyriä julkisuudenkipeästä runoilija-prosaistista, joka onnistuu editoimaan silmiinpistävän kafkamaista nuoruudentyötään lähinnä vain kolkomman kuuloiseksi yliviivaamalla siitä kaikki possessiivisuffiksit. Kritiikki kohdistuu sekä kirjailijamyyttiin että nopeita voittoja tavoittelevaan kustannusmaailmaan.

Novelleissa ”Oranssit mursut” ja ”Pelastautumissuunnitelma” Pyysalo pääsee rakentamaan runomuotoistakin tekstiä hallusinatorisia kokemuksia kuvatessaan. Näistä edellinen on yksityiskohdiltaan rikas ja äärimmilleen vieraannutettu kuvaus huumeiden ja naisten kanssa sekoilevasta miehestä, jonka koko elämä on pakoilua. Jälkimmäinen taas on kapitalismikritiikki, jossa loppuunpalanut markkinointimies valaistuu tai sekoaa.

Karikatyyrien vastapainoksi Pyysalolla on realistisiakin hahmoja, ja hänellä on taito eläytyä naisten ja itseään vanhempien ihmisten kokemusmaailmaan. Perinteisin tarina on ”Pilkkijakkara”, jossa Pyysalo kuvaa vaimon hidasta mutta vääjäämätöntä kuolemaa satuttavan raskaasti.

Kokoelman uskottavimpiin hahmoihin kuuluvat novelleissa ”Kakkoslaatu” ja ”Maksimaalinen tila” kuvatut narsististen miesten liian kiltit vaimot. Näistä ensimmäisessä absurdi tilannekin rakennetaan herkullisen kärsivällisesti ja todentuntuisesti. Toisaalta loppuratkaisusta tai sen puutteesta tulee etenkin jälkimmäisessä novellissa jo turhauttava vaikutelma.

Modernit mursut

Kokoelman novelleissa toistuu absurdin kirjallisuuden perinteinen asetelma: hullu maailma tekee ihmisestä hullun. Pyysalon ansiona on asetelman tuominen ajan hermolle, tämän ajan neurooseihin kiinni.

Hullu maailma tekee ihmisestä hullun.

Kokoelman mieleenjäävin kuva, niin vertauskuvana kuin visuaalisena kuvanakin, löytyy kovista kansista paperikansien alta. Siinä oranssit mursut kellivät rantakallioilla. Kyseessä on samainen kuva, jota novellin ”Oranssit mursut” päähenkilö säilyttää sanomalehdestä leikattuna lompakossaan:

”Valtavat, oranssit, ryppyiset säkkituoliruhot. Yli puolimetristen syöksyhampaiden asento kuin pelleiltäisiin syömäpuikoilla. Poskien piikikkyys toi mieleen rasterointipisteet tai jonkun korallilajin, kuono oli lainattu bulldogilta.
Nystyräisen otsaluun reunoilta ulkonivat silmät, joiden asennosta ei voinut sanoa näkikö eläin vain sivuille vai myös eteen.
Kuvatekstin mukaan aikuinen mursu saattoi painaa liki kaksi tonnia ja kasvaa yli nelimetriseksi.”

Oranssi sävy tekee absurdista kuvasta entistäkin kummallisemman, mies arvelee sitä painovirheeksi. Hän ajautuu pohdiskelemaan otusten elinolosuhteita: ”Miten noin omituinen ja ruma eläin eli ja oli. Mihin oli pitänyt sopeutua, että paras mahdollinen lopputulos oli tuollainen. Mitä se opetti selviämiskamppailusta.”

Hullu maailma tekee mursusta hullun.

Pauli, venäjänkarjalainen Afganistanin veteraani, haluaa päästä viinan, elukkaseksin ja paskatöiden oravanpyörästä. Itseoppinut tulkki ja kielenkääntäjä, kaverien kesken ”Maisteri”, on päätynyt ajamaan maasturilla metsäteitä pitkin mutka kainalossa, tukkirekoista leipänsä saavaksi alamaailman mieheksi.

Freelance-valokuvaaja Katri on Venäjällä uusi tulokas. Hän pakenee entistä elämäänsä Tampereella, vuokrarästien ja opintolainan myrskyrintamaa. Karjalan arkinen absurdismi ja Pietari, ”mieletön metropoli” vievät mennessään.

”Tämä on aitojen maa (…) Ja reikien. Kaikki on kielletty, mutta mutkan kautta pääsee aina”, Pauli tiivistää villin idän elämänmenon.

Tulevat rakastavaiset kohtaavat metsäsymposiumissa, josta edetään erinäisten sänkyjen, ryyppäjäisten ja virastohölkän kautta petroskoilaiseen avioliittopalatsiin. Se on aikoinaan rakennettu Otto-Wille Kuusisen, Terijoen hallituksen nokkamiehen tarpeisiin.

Pauli ja Katri havittelevat omaa vapaavaltiota, satumaata ja Eldoradoa. Siellä ei tarvitsisi ajatella ideologioita, hyötyjä ja selustoja, vaan edetä tunteen ehdoilla. Utopia saa nimekseen Skumbria, oluen kyytipoikana nautitun savumakrillin mukaan.

Lada on hajonnut, Bemari ikuisesti korjaamolla

Baltika-oluen ohella romaanissa virtaavat Vana Tallinn –likööri ja vodka. Pilvisätkät ja Kosmos-savukkeet palavat. Paulin ja ”halutun, villin ja hieman riettaan” Katrin eroottinen tutkimusretkeily on kuvattu aistivoimaisesti.

Nykykirjallisuudessamme rakkaus on useimmiten haikeaa ja vaikeaa ja henkilöt kovin puhtoisia. Samaa ei voi sanoa Arvi Pertun (s. 1961) neljännen Suomessa julkaistun kirjan rakastavaisista.

”Onnen ja tuskan keinussa” mennään lujaa – samoin Petroskoin, Lappeenrannan, Pietarin ja Tampereen väliä.

”Meillä oli hirveä kiire puhua, kaksi päivää, niin me olimme sopineet, piti puhua kaikki, nussiessakin, läähättäen, voihkien – rakkaudesta, taiteesta, Jumalasta.”

Tällaista kuvausta 2000-luvun alun Venäjästä ei ole Suomessa nähty. YYA- ja Matti Klinge-henkinen ylätason kulttuurinvaihto, Bolšoi-teatteri, Joutsenlampi ja Eremitaasi jäävät pliisuiksi Äänisen rannalla kuplivan kokemusmyrskyn rinnalla.

Petroskoi-Lappeenranta – All Night Long

Perttu viittaa Afganistanin-veteraaniensa ja muiden epäonnen soturiensa kaurismäkeläisyyteen. Skumbrian alkuosan veijaritarinoinnista tulee mieleen pikemminkin Mika kuin Aki Kaurismäki. Etenkin sellaiset reteän elämän kuvaukset kuin Helsinki-Napoli – All Night Long (1987), Zombie ja kummitusjuna (1991) ja Haarautuvan rakkauden talo (2009).

Kirjailija ei kuitenkaan romantisoi rikollisuutta. Vihreän kullan Karjala näyttäytyy suomalaisten metsäyhtiöiden, Moskovan ja Murmanskin mafian siirtomaana. Harvesterit mylläävät korvessa, jotta Helsingin herrat saisivat Lappiin mökit ikihongasta.

Torakoiden valtaamissa vuokrakasarmeissa ja jälkiteollisissa joutomaissa on rujonkaunis puolensa. Perttu muistuttaa ihmisten Venäjästä: sosiaalisuudesta, vieraanvaraisuudesta ja elämänilosta. Kun Suomessa rakennetaan tietoverkkoja, rajan takana luotetaan ihmissuhdeverkkoihin.

”Oli hauskaa rentoutua kotikaupungissa, oli hauskaa polttaa asunnoissa ja parvekkeilla, kulkea pihojen läpi pelkäämättä kieltäviä kylttejä, soitella kaverin ovikelloa aamuyöllä ja juhlia rantakadulla”, Pauli fiilistelee Petroskoissa.

Savumakrillivaltakunnan nousu ja tuho

Vapaus osoittautuu näennäiseksi molemmissa järjestelmissä.

Katrille lupailtu toimittajan työ Karjalan radiossa ja kuvauskeikat Suomen lehtiin osoittautuvat tuulentuviksi. Työhuonetta piinaavat rotat, sähkökatkot ja vesivahingot. Kun Paulin hämäräbisnekset kuivuvat kokoon, edessä on muutto Suomeen.

Lappeenrannassa Paulia odottavat valmis maailma ja vuokra-asunto. Suomi tuntuu kuitenkin ilmastoidulta painajaiselta. Täällä vallitsee ovisilmien, kieltotaulujen ja puhumattomuuden kulttuuri. Teeskentelyn takana on hyvinvointi-ihmisten pelkoa kaikkea vierasta kohtaan.

Koko ikänsä jonottanut ihminen on helisemässä suomalaisbyrokratian kanssa. Virkailijat hymyilevät kyllä, mutta viisumien ja oleskelulupien kanssa kamppailu turhauttaa. Työmarkkinatuen sijaan tulee karenssia, terveyskeskuksesta ei tipu apua ilman Kela-korttia. Koko ajan on päällä epäilys, että Paulin ja Katrin suhteessa on kyse kulissiavioliitosta.

Vapaus osoittautuu näennäiseksi molemmissa järjestelmissä.

Venäläiset todistukset tai asiakirjat eivät päde. Täydellisestä suomen kielen taidostakaan ei ole apua työnhaussa.

Niinpä ei ole mikään ihme, että inkeriläiset paluumuuttajat ja karjalaiset paremman elämän etsijät, entiset radioinsinöörit ja maantiedon opettajat, ajautuvat mainostenjakajiksi tai pimeisiin hommiin rakennustyömaille. On pakko kiertää uuden kotimaan veroja, saada viikon palkka kerrallaan setelikuoressa – muuten ei töitä heru.

Samalla roolimallit kääntyvät ympäri. Suomineito Katri rakastui alun perin villimieheen ja Venäjän karhuun, kovapintaiseen ja viileään oman elämänsä herraan. Lappeenrannassa Paulilla ei ole mitään verkostoja, edes juuri muita puhekumppaneita kuin puolisonsa.

Hän kokee itsensä haamuksi Paul Austerin Lasikaupungissa, joutilaaksi kotirouvaksi. Se ei tee hyvää patriarkaalisen kulttuurin kasvatin itsetunnolle.

Perttu on parhaimmillaan venäläisyyden psykopatologina, miehisen identiteettikriisin, uhman, armon ja syyllisyyden tulkkina.

Suomalais-ugrilainen Taksikuski

Suomessa Katri loittonee ja lujaa. Hänellä on apurahoja, näyttelyjä ja muita miehiä. Paulin takertuminen ja suhteen puinti, ”synkkä ja dramaattinen kärsimys” vain ärsyttää.

”Aloitteleva hedonisti” Katri jopa livahtaa sitkeimmän ihailijansa, itsetietoisen komistuksen Stefanin kanssa salaiselle Egyptin-lomalle. Viimeistään tässä vaiheessa Katri alkaa saada Mika Waltarin Neferneferneferin piirteitä.

Seksuaaliset valtapelit ja ”suhteen perverssi järjestelmä” yltyvät hurjiksi. Katri koettelee Paulia vikittelemällä sänkyyn miehensä veteraanikavereita. Se, mikä on toiselle vapauden vaalimista ja tasavertaisuutta, merkitsee kaipaavalle osapuolelle jatkuvia nöyryytyksiä ja mielen järkkymistä.

Suomeen vuonna 2001 kotiutunut Perttu määrittelee itsensä karjalaiseksi tai inkeriläiseksi, sukua on asunut niin Suomessa kuin Venäjällä. Kirjailijantyönsä ohella hän on suomentanut nyky-venäläisiä räyhähenkiä, muun muassa Putin-nuorten ajojahdin kohteeksi joutunutta Vladimir Sorokinia.

Skumbria on nelikymppisen maahanmuuttajamiehen kujanjuoksun kuvauksena tarkkanäköinen ja todistusvoimainen kirja, Martin Scorsesen Taksikuski-elokuvan (1976) suomalais-ugrilainen sisarteos.

Seksuaalisista valtapeleistä putinismin madonlukuihin

Afganistanissa ”rättipäitä” vihaamaan oppinut Pauli on aluksi innostunut toisesta Tšetšenian sodasta ja Vladimir Putinin valtaannoususta.

Desilluusio on vääjäämätön. Venäjän terrorisminvastainen taistelu merkitsee OMON-joukkojen mielivaltaa. Pauli on päästä rahoistaan Pietarin asemalla, mutta laskuvarjojääkärien tatuointi ja raitapaita auttavat.

Dubrovkan ja Beslanin ihmishenkiä säästämättä ratkotut panttivankidraamat vahvistavat Paulin käsityksiä. Uusi tsaari on syntynyt, mikään maassa ei muuttuisi.

”Vahva voitti ja rikastui, köyhä hävisi ja kuoli. Kaikkien venäläisten naisten suosikki Hodorkovski hymyili hurmaavasti, illasti Putinin kanssa ja rakensi Shellin kaltaista imperiumia. Samassa lehdessä kerrottiin, että kaksi pultsaria oli hakannut hengiltä heidän reviiriltään pulloja keränneen mummon”, Pauli pohtii – silloin, kun oligarkki Mihail Hodorkovski on vielä Kremlin suosiossa.

Viholliskuvat elävät rajan molemmin puolin. Suomessa maahanmuuttajat eivät puhu venäjää julkisilla paikoilla, jotta lapsia ei ryssiteltäisi koulussa. Paulin kantapaikoissa riittää Karjala takaisin –uhoajia.

Paulin neuvostonuoruudessa maailma jakaantui ”hyviin venäläisiin” ja ”pahoihin saksalaisiin”, joita vastaan aikanaan sodittaisiin jälleen. Nelivuotiaatkin puhuivat ”finski fasisteista”.

Väkivalta synnyttää lisää väkivaltaa, koston kierrettä on vaikea katkaista. Skumbria onkin suositeltavaa lukemista niille hyvää tarkoittaville vasemmistoidealisteille, joiden mukaan kaikki paha tulee Amerikasta – ja militantti muslimiviha on länsimainen ilmiö.

”Muistin, että tänään oli Venäjällä Tullimiehen päivä. Neuvostoajoilta olivat jääneet myös Panssarimiehen, Merimiehen, Laskuvarjojääkärin, Rajavartijan päivät. Olisivat vain yhdistäneet ne kaikki yhdeksi FSB-päiväksi ja pistäneet kerran vuodessa koko maan lukkoon”, Pauli manaa rekkajonossa.

Uskomattomia uhrauksia

Verisen historian melskeistä löytyy myös samastumispintaa. Paulin isä lähti Amerikkaan taalajahtiin, palasi 1930-luvulla Karjalan neuvostotasavaltaan rakentamaan sosialismia ja joutui Josif Stalinin vainojen myötä vuosikymmeniksi vankileirien saaristoon.

Isänsä jälkeenjääneitä papereita tutkiessaan Pauli löytää jatkuvuuden ja paikkansa sukupolvien ketjussa. Jokaisella sukupolvella on omat toiveensa, haaveensa ja pettymyksensä. Isäkin on joutunut elämään kaksoiselämää ja taipumaan uskomattomiin uhrauksiin, läheistensä ja elämänsä rakkauden tähden.

Nuoren neuvostovaltion optimismin tyly loppu stalinismin kourissa ja inkerinsuomalainen sukuselvitys tulevat lähelle Anita Konkan romaania Musta passi (2001).

Pauli, itseoppinut ajattelija ja väkivallan kyllästämässä kulttuurissa kasvanut romantikko on kiinnostava ja koskettava hahmo. Katri tuo romaaniin kaivattua naisnäkökulmaa, mutta uhkaa paikoin jäädä karikatyyriksi emansipoituneesta, miehiä mennen tullen pyörittävästä femme fatalesta.

Kaikki 366-sivuisen, runsasdetaljisen aikalaisromaanin metsäkaupat ja ryyppyreissut eivät tunnu niin tarpeellisilta. Muuten Skumbria onkin vaikuttavan vereslihainen ja silti hallittu teos.

Meillä ei ole sitten Hannu Salaman ja Henrik Tikkasen parhaiden päivien lomitettu samalla vimmalla ja ehdottomuudella repaleisia ihmissuhteita ja maailmanpolitiikkaa. Kuten Anja Snellmanilla, intiimein on samalla universaalia.

Vi gick in ett jättelikt trapphus, de bruna räckena i trapporna och på trappavsatserna vred sig uppåt, väggarna var målade med oljefärg i en blek myndighetsgul färg.

För läsaren blir Stalinhusen en spännande resa in i ett decimerat familjeliv där mikro- och makroplan, bostadshusets invånare och det förflutnas DDR-spöken vävs in i varandra. Forntida nojor dyker upp i hyreshuset och varvas med samtidsneuroser, ångest, rädsla och förvirring som både kopplar till traumatiserade känslor i relation till det forna Östtyskland och Västtyskland och till die Wende (vändpunkten), det vill säga återföreningen av DDR och Bundesrepublik Deutschland.

Underliga saker händer i huset på Karl Marx Allé

Jagberättaren är Lena, journalist, författare som separerat från sin make, Leander (också han journalist med vänsterengagemang) efter att paret flyttat från Hamburg till den forna östtyska sidan av Berlin tillsammans med den tvååriga sonen Adrian.

Plötsligt börjar det hända underliga saker i Stalinhuset på Karl Marx Allé. Vad är husets hemlighet frågar sig berättarjaget, vem har bott här tidigare, vad är det som hänt här i det förflutna? Stalinhuset är också den metaforiska yttre ramen för de inre berättelserna och kommunisttidens antagonism, alienation, den misstänksamma atmosfären och det partipolitiska spionaget under en tid då man inte kunde lita på någon, då alla var rädda för angivare och Stasi härjade fritt.

En tid då man inte kunde lita på någon, då alla var rädda för angivare

Här i huset bor mestadels äldre människor som under DDR-tiden varit privilegierade och haft olika anknytningar till kommunistpartiet eller Stasi. Det förgångnas märkliga, smått skrämmande skuggor faller över Lenas vardagsliv i den lilla bostaden där Adrian oupphörligt refererar till ”den konstiga tanten” som av och till tycks dyka upp i hemmet, rota i Lenas prylar, lämna fönster öppna och dessutom sätter på kaffekokaren. Här kan man fråga sig om prylarna börjat göra någon form av revolt i det nuvarande samhällssystemet!

De ambivalenta känslorna för det förflutna

Ricarda Junge har en förmåga att medelst skarpa sinnesintryck, detaljrika iakttagelser av omgivningen och en påtaglig närvarokänsla skapa en medryckande stämning. Junge kör genast igång med ett häftigt tilltal, tar tag i och visar upp jagberättarens fräsiga personlighet som småningom vecklar ut ett psykiskt instabilt, paranojigt spår, mitt i hennes strävan att hålla ihop den ömtåliga vardagen.

Tillsammans med Lena vandrar läsaren omkring i Berlin, upplever olika arkitekturskikt genom inspirerande visuella berättariakttagelser och känner sig lika klaustrofobisk som huvudpersonen i Stalinhusen med sina hemlighetsfulla, mystiskt spöklika händelser och misstänksamma, spionerande invånare som både förefaller vara nära och fjärran.

På ett emellanåt avmätt distanserat, milt ironiskt och kritiskt metatextuellt plan försöker jagberättaren reda ut sina nojor och, med sin västtyska bakgrund, sina ambivalenta relationer till det förflutna DDR.

Vem är den konstiga tanten – är det rentav hon själv?

I tillbakablickar går Lena igenom sin relation till Leander och varför samboendet kraschade, undrar vem den konstiga tanten är – är det rentav hon själv. Vem är den mystiska gamla mannen Kaltental som Lena också har obehag för? Och varför stryker fru König omkring överallt och gör anteckningar om vem som bor var, vem som besöker vem? Varför sitter hon som en hök och vaktar på alla i huset?

Slutet förblir i bästa postpostmodernistiska anda ambivalent öppet och erbjuder möjligheter till olika tolkningar och analyser både av dagens värld och av det förgångna.

Mari Saatin

Mari Saat on julkaissut aiemmin kolme novellikokoelmaa, kolme romaania sekä lastenkirjoja. Lasnamäen lunastaja palkittiin Viron parhaana romaanina vuonna 2008, ja se on Saatin ensimmäinen suomennettu teos. Kirjailijantyönsä lisäksi Saat on taloustieteilijä, ja hän opettaa Tallinnan teknillisessä yliopistossa yritysetiikkaa.

Romaanin kertoja suhtautuu henkilöihin lempeästi ja kertoo tarinaa vuorotellen äidin ja tyttären näkökulmasta. Molemmilla on unelmansa: Natalja haaveilee harmaan ja epävarman arjen keskellä ulkomaanmatkasta, Sofia taas siitä, että hänestä tulee jonakin päivänä Viron presidentti.

Romaani keskittyy henkilöihin ja heidän välisiin suhteisiin, ennen kaikkea äitiin ja tyttäreen, jotka pitävät huolta toisistaan. Romaania värittävät vuorotellen tulevaisuuteen suuntautuva toivo ja nykyhetken synnyttämä ahdistus ja surumielisyys.

Taustalle hahmotellaan kevyesti Tallinnan venäläisenemmistöinen, betoninharmaa Lasnamäen lähiö sekä Viron itsenäistymisen jälkeisten vuosien kapitalistinen huuma. Selväksi käy myös se, mitä työttömyys Virossa tarkoittaa: sosiaaliturva on olematonta, eikä työttömyyskorvauksella maksa puolta vuokraakaan. Venäjänkielistä, keski-ikäistä ja kouluttamatonta naista ei oteta töihin edes siivoojaksi, vaikka Natalja on tehnyt aiemmin monenlaisia töitä. Saatin kuvaukset ovat vähäeleisen tarkkoja.

Saat kuvaa yhteiskunnallista murrosta yksilön tasolta.

Yhteiskunnallista murrosta Saat kuvaa yksilön tasolta, Nataljan päivä päivältä kuristavammaksi muuttuvan elämäntilanteen kautta. Saat kertoo henkilöistä paljon kertomalla, mitä raha heille merkitsee. Natalja laskee tulojaan ja menojaan ja päätyy kerta toisensa jälkeen siihen, että rahat eivät riitä: ”Natalja Filippovna alkoikin itkeä, häntä ahdisti ja tuntui kuin sairaskassa olisi jokin suuri rautainen kone, ja Sofia oli niin hauras ja avuton, ja kone uhkasi puristaa Sofian leukojensa väliin…”

Kun Sofian hampaiden kallis oikaisuhoito on maksettava, Natalja ajautuu lopulta kausiluontoiseksi prostituoiduksi. ” – hänellä ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä, hän vain sai heidän kauttaan rahaa; jos hän olisi saanut rahaa muualta, he olisivat hänen puolestaan voineet olla vaikka kuolleita tai kärsiä vaikka mitä syntiensä tähden. Tai olla kärsimättäkin, sillä ei hän mitään jatkuvaa vihaa heitä kohtaan tuntenut, ei hän halunnut kostaa. He olivat vain ruumiita, kuin jotain vesinilviäisiä tai pehmeäkudoksisia koneita.”

Saat välttää prostituutiokuvausten kliseet valitsemalla tyylilajikseen runollisen ja päähenkilön mielenliikkeitä syväluotaavan kerronnan. Silti, tai juuri siksi, Nataljan epätoivoinen tilanne välittyy terävänä ja paljaana lukijalle.

Raha karkaa käsistä

Sofia ei saa rahaa pysymään käsissään, eikä se luo hänelle samalla tavalla turvallisuudentunnetta kuin Nataljalle. Hän antaa koko kuukauden palkkansa kahdelle öykkäripojalle, koska nämä näyttävät hänen mielestään tarvitsevan sitä: ”Mistä ne tietävät, että minulla on rahaa, hänen mielessään käväisi, se ainoa seteli, iso seteli, viisisataa kruunua, jonka Rael oli antanut hänelle illalla, koko kuukauden raha! Mutta se ei ollut nyt tärkeää, sillä hänestä tuntui, että tämä oli elämän ja kuoleman kysymys, ei hänelle, vaan pojille, tämä raha. Hänestä tuntui kuin heille olisi tapahtunut jotakin hirveää ja tapahtuisi taas, jos hän ei anna rahaa, hän olisi antanut enemmänkin, jos hänellä olisi ollut.”

Pyhimysmäistä Sofiaa painavat hänen omien surujensa lisäksi tuntemattomienkin surut, jotka hän herkästi aistii. Hetkittäin hahmo uhkaa kiltteydessään ja uhrautuvuudessaan ohentua kiiltokuvaksi, mutta kirkas melankolian kuvaus tuo siihen lisää sävyjä ja syvyyttä.

Saat kuvaa vironvenäläisten asemaa koskettavasti ja välillä ironisestikin kahden sukupolven näkökulmasta. Nataljan ystävättärellä Viron kansalaisuuden hakeminen on tyssännyt siihen, ettei hän ole muistanut viron kielen ja historian kokeessa Kalevipojan koirien nimiä. Sofia taas pelkää viroa puhuessaan korostuksen paljastavan hänen venäläisyytensä ja häpeää sukunimeään.

Kun Nataljan ahdistus on suurimmillaan, hänen luokseen ilmestyy salaperäinen Dmitri Dmitrjevitš, joka puhuu anteeksiannosta ja mystisistä symboleista. Pari merkityksellistä kohtaamista muuttaa olennaisesti sekä Nataljaa että Dmitriä. Silti vähän ennen sovittua tapaamista Nataljan kotona Lasnamäellä pimeänä keskitalven iltana he tuntuvat olevan toivottoman kaukana toisistaan, kuin kahdessa eri maailmassa.

Voiko rakkauskaan tarjota pakotietä raa’asta ja alistavasta maailmasta, jossa mikään ei tunnu muuttuvan? Millä hinnalla unelmia tehdään todeksi? Mitä voi nähdä, kun katsoo vierasta ihmistä silmiin?

Vishram-osuuskunnan A-talon asukkaat edustavat kaikkia mahdollisia uskontokuntia, ikäryhmiä ja perhemuotoja ja ovat näin oiva läpileikkaus nyky-Intiasta. Slummikin on kulmilla. Jokaisella on omat arkiset ongelmansa kehitysvammaisesta pojasta sokeaan vaimoon. Naapurusto nuuskii toistensa asioita kuin saippuasarjassa, ja alakerran vapaamielinen toimittajanainen aiheuttaa kohun roskiensa seasta löytyvillä kondomeilla.

Tarinan ytimessä on rakennuttaja Darmen Shahin pyrkimys ostaa Vishramin asukkaat ulos talostaan ja rakennuttaa tilalle parempaa ja suurempaa. Hänellä on visio uudesta Mumbaista. Talon asukkaista hankkeen tielle jyrkimmin asettuu vanha, oppinut ja kunnioitettu leski Masterji, viimeinen mies. Hän ei suostu lähtemään kodistaan mistään hinnasta.

Shah sekä hänen oikea kätensä Shanmugham kovistelevat talon asukkaita, ja rahakas tarjous saattaa tietysti asukkaat keskenään törmäyskurssille. Rahan valta on eräs teoksen teemoista ja sen kautta Intian ihmisten eriarvoisuus piirtyy esiin tarkimmin: Kun Shah antaa hevosta silittävälle pojalle sadan rupian setelin kannustaakseen tätä pyrkimään elämässään kohti menestystä, Shanmugham ottaa setelin itselleen ja vaihtaa sen pienempään. Onhan tämä rakennuttajan palvelijana köyhää poikasta etuoikeutetummassa asemassa.

Kun raha pyörittää ihmistä, käsitys oikein tekemisestä hämärtyy tavoittamattomiin.

Heikki Karjalaisen suomennos tavoittaa kiitettävästi Adigan värikkään kielen, ja Intia äänineen, väreineen, makuineen ja hajuineen tarjoutuu lukijan nautittavaksi:

“Kurnivaa vatsaansa hieroen Shah siirtyi ahmimaan seuraavasta ikkunasta avautuvaa näkymää: melkein koko Cooperagen täyttävää jalkapallokenttää, vihreää Oval Maidania sen vieressä, yliopiston päätykolmiota ja holvimaista sisäänkäyntiä, Rajabhai-tornia ja Bombayn ylioikeutta. Liekkipuiden kukat hehkuivat kookospalmujen ja mangopuiden seassa kuin kesäiset fritsut tytön kaulalla.”

Mikään ei ole vain sitä, miltä näyttää

Samoin kuin edellisessä kirjassa myös Viimeisessä miehessä Adigan kriittinen silmä osuu nyky-Intian talouskasvuun hinnalla millä hyvänsä, ihmisen ahneuteen sekä paikanhakemiseen yhteiskunnan monimutkaisessa rakenteessa. Raha puhuu, ja kuvaava tilanne on, kun uusimpaan Bollywood-elokuvaan ja sen markkinointiin käytetään ennenkuulumattomat summat rahaa, eikä kaupungissa enää muusta puhutakaan:

”Ketään ei ainakaan kiinnostanut Delhin uutiset hallituksen mahdollisesta kaatumisesta, Afganistanin paheneva tilanne tai uudet kansalliset lasten aliravitsemustilastot”.

Valkoisen tiikerin kerronta oli tiiviisti palvelijana toimivan Balramin käsissä, Viimeinen mies taas seuraa montaa elämää. Moniäänisyys ei lopulta häiritse vaan terävöittää kerronnan aatteelliset pyrkimykset huippuunsa, kun jokainen talon asukas rakennuttajien lisäksi saa esiin näkemyksensä. Tätä kautta paljastuu, ettei kertojan kriittinen ote kuitenkaan ole armoton vaan ihmistä ymmärtävä.

Lukija ei pääse vähällä Viimeisen miehen kanssa, kun päällekkäiset tarinat limittyvät nerokkaalla tavalla. Aluksi yksioikoisilta tuntuvat henkilöhahmot kasvavat suuntaan jos toiseenkin, ja samastumisen tai sympatisoinnin kohdetta on lopulta vaikea päättää. Kun raha pyörittää ihmistä, käsitys oikein tekemisestä hämärtyy tavoittamattomiin.

Länsimaisen ahneuden häikäilemättömältä ruumiillistumalta vaikuttava Shah on yltäkylläisyyksillään aiheuttanut itselleen vatsahaavan. Hän ei ehkä kuitenkaan ole niin paha, miltä vaikuttaa. Shah on tarjouksessaan muita kaltaisiaan avokätisempi, hänellä on rankka tausta, ja hän aidosti pyrkii muuttamaan rakastamaansa kaupunkia parempaan suuntaan – tähän hän uskoo.

Vakaumuksessaan kunnioitusta herättävä vanha Masterji alkaa myös näyttäytyä eri valossa. Se, ettei hän halua enää mitään – vain pysyä kodissaan hamaan loppuun saakka – saattakin olla itsekkäintä ja ajattelemattominta, mitä kukaan tässä tilanteessa voisi tehdä.

Perimmäisenä ajatuksena onkin paljastaa ne inhimilliset piirteet ahneudesta jääräpäisyyteen, jotka meissä kaikissa yhtä lailla asuvat. Kukaan ei ole läpeensä paha, jos ei hyväkään. Ajatus ei toki ole uusi, mutta Adiga esittää sen taiten.

Lasten kirjassa pääosassa ovat nimen mukaisesti lapset ja heidän kasvunsa aikuisiksi viktoriaanisessa, sotia edeltävässä, eri aatesuuntien vimmaisessa myllerryksessä. Toinen lapsiin liittyvä näkökulma on lapsenmielisyys, jota useimmat romaanin aikuiset myös vaalivat – tai pakonomaisesti palvovat. Aikuiset, siis lasten vanhemmat, ovat taiteilijoita, luovia, oikullisia persoonia, ja aikuisten toimesta lasten elämää kirjovat värikkäät näytelmät, eläväinen nukketeatteri, taidekesäleirit, myyttiset juhlat – ja tietysti sadut.

Aikakausi on tyypillistä riehakkuuden, vapaamielisyyden ja luovuuden aikaa, samaa, jota koko Eurooppa yhdessä eli vuosisadan vaihteessa. Lapsenomaisuuteen yhdistyy myös vastuuttomuuden piirre, mikä saa aikaan epävarmuutta lapsissa, joista monet joutuvat itse ottamaan vastuullisen roolin.

Kolmas lapsellinen näkökulma liittyy sadun maailmaan. Olive Wellwood, yksi päähenkilöistä, suuren lapsikatraan äiti ja kirjailija, kirjoittaa omaa jatkosatukertomusta kullekin lapselleen. Kaappiin säilötyt sadut otetaan vakavasti ja niitä kirjoitetaan ja seurataan pitkälle nuoruuteen. Erityisesti Oliven silmäterä, herkkä Tom, kokee valtavan – liiankin – tärkeänä oman satunsa pienestä prinssistä, joka lähtee maanalaiseen maailmaan etsimään kaapattua varjoaan. Tom on poika, joka elää tiiviissä yhteydessä luontoon ja mielikuvitukseen, ja jos joku porukasta ei koskaan aikuistu, se on juuri Tom, sadun vanki.

Runsautta ammennetaan useista eurooppalaisen satuperinteen tarinoista, joihin liittyviä anekdootteja romaanissa on yhtenään. Keskeisimmiksi nousevat muun muassa Peter Pan, Liisa ihmemaassa, Grimmin sadut ja näytelmäperinteen joukosta Shakespearen Kesäyön unelma. Satujen ohella viitataan tämän tästä muuhun aikakauden kirjallisuuteen, taide-esineisiin, teatteriesityksiin ja vaikkapa Freudin psykologiaan. Henkilöhahmot vierailevat Pariisin maailmannäyttelyssä, ja vilahtaapa sivuilla todellisia tuttujakin, muun muassa H. G. Wells, Oscar Wilde, Auguste Rodin ja Otto Gross.

Byattin muuhun tuotantoon verrattuna Lasten kirja jatkaa tuttua, Englantiin keskittyvää historiallista tyyliä. Frederica Potter -sarja (1985–2002) kuvasi Englannin yhteiskuntamuutoksia 1950-1970, suosittu Riivaus (1990, suomennettu 2008) vaelsi viktoriaanisessa ajassa poiketen nykyhetkeen. On sanottu, että eniten Lasten kirja muistuttaa kuitenkin Byattin novelleja, joista monet sijoittuvat 1800-luvulle.

Huimaava henkilögalleria

Lasten kirjassa on vaikuttava määrä päähenkilöitä. Alussa on henkilölistaus, johon voi palata tarpeen vaatiessa. Pääasiassa tarve ei vaadi, sillä Byattin henkilökuvaus on vertaansa vailla. Hän kuvailee, muttei liikaa, eikä koskaan turhaan. Henkilöhahmoista kerrotaan vähän kerrallaan lisää, juuri sen verran, että tiedonjano herää ja kasvaa. Jokainen henkilö on rikas ja syvä, ja jokaisella tuntuu olevan oma salaisuutensa.

On järkevä, lääkäriksi tahtova Dorothy, jonka äkkiarvaamatta löydetty yhteys saksalaiseen nukkemestari-isään vie seikkailulle nukketeatterin maailmaan. On utelias Hedda, joka sisarusparven nuorimmasta päästä kokee vallankumouksen tarvetta ja päätyy nuoruuden kuohuissa syömälakkolaiseksi naisasianaiseksi. On Julian, joka etsii seksuaalista identiteettiään ja rakastuu luonnonlapsi Tomiin. On orpo, maalainen Philip, jonka Tom ja Julian löytävät museon kellareista ja joka päätyy keramiikkamestarin lahjakkaaksi oppipojaksi. On Philipin sisar Elsie, joka vaeltaa jalkansa verille löytääkseen veljensä ja ryhtyäkseen tämän uuden perheen palvelijaksi, vain synnyttääkseen salassa häpeällisen lehtolapsen. On Imogen, keramiikkamestarin tytär, joka päästyään kotinsa tainnuttavasta ilmapiiristä pois paljastaa lahjakkuutensa taiteen saralla. On Pomona, Imogenin sisar, jolla on synkkä, isään liittyvä salaisuus ja joka kävelee öisin unissaan Philipin sänkyyn. On Humphry, Oliven aviomies, naisia rakastava hunsvotti, jolle ei voi muuta kuin antaa yhä uudelleen anteeksi. On Violet, Oliven sisar, joka hoitaa Wellwoodien lapsia uutterasti, kuin omiaan. On majuri Prosper Cain, hyväsydäminen museon jalometallien erikoisintendentti, joka nostaa jaloilleen eksyneet lampaat ja antautuu epäsovinnaiselle rakkaudelle. On useita muita aikuisia ja lapsia, jotka jokainen ansaitsevat romaanissa oman tarinansa ja satunsa.

Tekstiä pursuavan Olive Wellwoodin ohella kaksi muuta taiteilijaa herättävät voimakkaita tunteita lähimmäisissään. Anselm Stern, saksalainen nukketeatterinero, herättää henkiin ja suuriin seikkailuihin uskomattomat nukkensa. Byatt kuvailee niin tarkasti mestarin esitykset, että lukija on niissä yksi katsoja muiden muassa.

Toinen nero on alansa huippu keramiikan parissa. Benedict Fludd on änkyrä äijä, jonka tuittuiluun lähipiiri on joutunut vuosikausia tottumaan. Käsistään mies on kuitenkin suuri osaaja, ja jälleen kerran Byattin kuvailu loihtii esiin eri lasituksen sävyissä hohtavat, kivuliaasti luodut ja poltetut, uniikit astiat, joiden pinnoilla valo välkehtii ja myyttinen maailma kurottelee lonkeroitaan.

Lasten kirja on hersyvä, rikas ja kuin pohjaton tarinalipas.

Olivessa, Anselmissa ja Benedictissä on kaikissa jonkinlainen vaaran, jopa kauhun vivahdus. Olive on viehtynyt maan alla lymyäviin maailmoihin ja salaperäiseen tuonpuoleisuuteen. Anselmin nuket ja niiden esittämät tarinat ovat usein kauhistuttavia ja todentuntuisia ja saavat nukketeatterivieraat säikkymään nautinnollisella tavalla. Benedictistä ei kerrota paljoakaan; hän on synkkä hahmo, jolla on synkkiä tapoja, synkkä vaikutus perheeseensä ja synkkä kohtalo. Kaikilla on oma taiteen lajinsa ja lahja, joka vie aikaa perheeltä ja kuljettaa luojansa jatkuvasti muihin maailmoihin:

”– aavemaisten sinisten liekkien peittämä puolipallo muuttui Oliven silmissä vangituksi virvatuleksi, ja saman tien hän keksi tarinan liekkimenninkäisestä, joka pantiin töihin ihmisten keittiöön ja aiheutti siellä kaaoksen.”

Nämä kolme luojahahmoa voidaan rinnastaa omalla tavallaan romaanin ajankuvaan. Samoin, kuin Olive laittaa henkilöhahmonsa toimimaan, Anselm nukkensa liikkumaan ja Benedict saven elämään, liikuttaa marionettien lailla henkilöhahmoja ulkopuolinen, yhteiskunnallinen voima ja sodan uhka, jonka hyppysissä ihmiset räpiköivät, kuin Oliven sadun peukaloiset.

Kohti julmaa aikuisuutta

Shakespearen Kesäyön unelmassa pääteema on rakkaus, ja niin myös Lasten kirjassa. Nuoret etsivät omaa rakastaan, mutta vielä keskeisempi rooli on vanhempien ja lasten välisellä rakkaudella. Tämä rakkaus saa kiintoisia piirteitä, kun ilmenee, ettei ole aivan tiedossa, kuka lopulta on kenenkin lapsi, äiti tai isä.

Yllytään myös kyseenalaiseen rakkauteen, jopa insestiin, eikä selvää ole aina sekään, mitä äiti on todella antanut anteeksi isälle ja mitä ei. Rakkaus toteutuu usein julmuutena. Nuorten välinen rakkaus on kuitenkin vielä puhdasta ja kaunista, ja teoksessa on hurmaavan vanhanaikaista kosiskelua – unohtamatta pettymyksiä, erehdyksiä ja lankeemuksia.

Kertoja tietää kaiken, muttei suinkaan paljasta kaikkea tietämäänsä. Kerronta on poukkoilevaa ja polyfonista ja vierailee tovin kerrallaan eri henkilöissä. Henkilöhahmojen tunnetiloja ei kuvata lainkaan samalla tarkkuudella, kuin esineiden ja esitysten yksityiskohtia. Kertoja katselee tapahtumia tulevaisuudesta käsin:

”Kun Dorothy myöhemmin muisteli tätä keskustelua, hänestä tuntui, kuin vanhempi nainen oli päättänyt sekä käyttäytyä hyvin että pitää huolen, ettei jäisi ulkopuoliseksi.”

Kertoja myös kiusoittelee, eikä suinkaan kerro muutamia mielenkiintoisiksi aukoiksi jääviä seikkoja. Kuinka Elsie tuli raskaaksi? Mitä Violet ajatteli omista lapsistaan? Mitä Benedict Fluddille todella tapahtui? Mikä Tomia vaivasi? Mielikuvitukselle jätetään paljon sijaa.

Usein romaanin fiktiivisen kerronnan katkaisee historiallinen ajankuvaus, esimerkiksi listanomainen selvitys vuoden 1901 merkittävistä romaaneista tai raadollisen realistinen esittely yhteiskunnallisten aktivistien teoista. Sen verran voimallisesti henkilöhahmot kuitenkin kaappaavat kiinnostuksen, että toisinaan historiallinen jakso tuntuu puuduttavalta ja liian pitkältä. Historian ystäville kuvaukset ovat kuitenkin syventävä lisä. Byatt on tehnyt valtavan työn tuodakseen esille satoja oikeita ja aitoja esineitä, taideteoksia, paikkoja, maisemia, tunnelmia ja muistoja.

Suomentaja Kersti Juva kertoo kirjan loppusanoissa kiehtovista vierailuista romaanin tapahtumapaikoille ja kaiken materiaalin lähteille. Ansiokas suomennos pohjaakin perusteelliseen selvitykseen sen ohella, että käännöksen kieli on kaunista ja rikasta, aivan kuten Byattinkin maailmat.

Lasten kirja on hersyvä, rikas ja kuin pohjaton tarinalipas, mutta saduista poikkeavalla tavalla se ei pääty kovinkaan onnellisesti. Samalla, kun lapset kasvavat aikuisiksi, kasvaa myös levottomuus Euroopassa. Lapsuuden viattomuus ja vallattomuus sekä nuoruuden etsintä ja epävarmuus katkeavat kuin veitsellä leikaten ensimmäiseen maailmansotaan. Lapset ovat nyt aikuisia, ja aikuisten pyssyleikit eivät kuulu iltasatuihin. Näytelmien katharttinen maailma vaihtuu todelliseen, vaaralliseen ja tuhoavaan maailmaan, jossa viha ja julmuus eivät puhdista, vaan tappavat.

Byatt kuvaa sotaan lähtevien nuorten miesten mieliä usvaisella tavalla; poikaset eivät ole oikein läsnä siinä todellisuudessa, johon heidät on äkkiarvaamatta tuupattu lapsuuden auvosta. He noudattavat yhteistä vaatimusta sotaan lähdöstä, myös orpo Philip, vaikka onkin jo löytänyt kutsumuksensa taiteen parista:

”Itse hän katsoi liittyvänsä, koska maailma oli muuttunut sellaiseksi, ettei hänen työnsä enää ollut mahdollista. Mistä sitten olikin kysymys, se oli selvitettävä yhdessä ja siitä oli tehtävä loppu. Hänellä ei tuntunut olevan valinnanvaraa.”

Teoksen traagisesta lopusta tulee mieleen upea, yksityiskohtainen nukketalo, joka äkkiä murskataan moukarilla maan tasalle. Silti kaikki toivo ei suinkaan kuole, sillä sitä mukaa, kun elämiä menetetään, uusia syntyy. Se on kaiken kiertokulkua, kulttuurin uusintamista, alusta rakentamista jälleen kerran.

Efter ett jobb i Stockholm sitter jag på Arlanda och bläddrar i en kvällstidning. En annons om föräldrapenning fångar mitt öga. Där ligger en pappa utsträckt på picknickfilten med sina rosiga tvillingpojkar. Vid en närmare titt vilar något bekant över bilden, det är ju min mosters barnbarn, hon som med många andra flyttade till jobben i Sverige under 60-talet. Pappan på bilden är svensk, industriarbetare – och pappaledig. Hade tvillingarna bott i Finland hade de knappast blivit annonsbebisar för en jämställdhetsfråga som inte är lika självklar här ännu. I Sverige innesluter det till synes svenska ofta finländskhet på det här sättet. Tvillingarna kommer vagt att veta att de har rötter i Finland, men mina släktingar har blivit svenskar.

Jag gick i talterapi för att få  den rätta svenska intonationen

Det andra minnet är av ett mer avogt Sverige. Då jag under 1980-talet bodde i Malmö och gick på lärarutbildningen fick jag gå i talterapi för att få in den rätta svenska intonationen. Det var otänkbart att – i Skåne– prata finlandssvenska i klassrummet.

Så bra svenska du talar! och Enkel biljett? är läckert layoutade systerantologier om att byta land. Omslagen anspelar på den svenska och den finska flaggan och avbildar länderna i form av kartbilder byggda av ord. Så fint och så fyndigt, men det fladdriga magbandet som boken försetts med slits tyvärr genast sönder.

Vi måste tala om finlandssvenskheter

Att det nu är läge att tala om erfarenheten av att som finlandssvensk bosätta sig i Sverige hänger förstås ihop med att Sverigefinnar i andra och tredje generation har börjat gestalta sina erfarenheter konstnärligt, som författaren Susanna Alakoski, sångerskan Anna Järvinen och dramatikern Tanja Lorentzon. Bettina Sågboms intervjusoffa flyttades också tillfälligt till Stockholm för att fånga upp en rad utflyttade finländare och belysa deras roll i det svenska samhället.

Redaktören för Så bra svenska du talar!, Lelitha Verghese Gyllingberg, pekar också på att ämnet tidigare behandlats i Marianne Alopaeus debattbok Drabbad av Sverige (1983) och i Camilla Berggrens Hemifrån Hem (2007). Det är ett medialt, framgångsrikt och väskrivande gäng hon samlat inom antologins pärmar, vilket gör texterna synnerligen läs- och tänkvärda. Boken har fått sitt namn efter den ofta återkommande kommentar finlandssvenskar i Sverige får nämligen ”Så bra svenska du talar!”. Personligen har jag inte fått den kommentaren på väldigt länge, men tydligen är det en enerverande stötesten att bli, som journalisten Mats Fors uttrycker det, utsatt för ”mumintrollsyndromet”. Eller som journalisten Fred Forsell benämner det ”muminprivilegiet”, något som ”riktiga” finlandssvenskar – kulturpersonligheter som Mark Levengood och Johanna Koljonen åtnjuter. Det vill säga vad de än säger fångas det upp eftersom Mumin-intonationen förtrollar den svenska åhöraren. Levengood menar i sin essä att det inte var det materiella armodet i Finland som förorsakade hans flytt, utan framtidsarmodet, alltså svårigheten att få en chans, till utbildning. Var det faktiskt så illa? Med facit på hand verkar flytten ha varit ett genidrag eftersom han i likhet med många andra klarat sig mer än väl i Sverige. Onekligen uppstår ändå en del friktion mellan det finländska och det svenska, vilket skribenterna flitigt vittnar om och vilket många läsare förmodligen har otaliga egna erfarenheter av. Journalisten Jan Mosander yvs över skillnader i beslutskultur, mellan svensk diskussion kontra finländska raka besked. ”Det är för att du är från Finland” konstaterar hans fru krasst då han undrar över varför han än en gång befunnit sig i spänt förhandlingsläge.

Formmedvetna essäer

Skribenterna i Så bra svenska du talar! har skickligt stöpt sina bidrag i olika form, det finns en klart litterär ambition och den fungerar mycket väl.  Journalisten och samhällskommentatorn Yrsa Stenius bidrag ”Populismen som svärmorsdröm” är stilistiskt suveränt och i högsta grad aktuellt. Hon gör en kunnig och klarsynt avläsning av den politiska närhistorien i Finland och Sverige och förklarar skillnaden mellan Sannfinländarnas och Sverigedemokraternas frammarsch i våra länder. Essän är lysande, inte minst för den torra träffande humorn.

Heidi Avellan, chefredaktör för Sydsvenskan, speglar i sin essä ”Drabbad av Sverige? Javisst” sina personliga erfarenheter i Marianne Alopaeus tidigare skildring av Sverige och konstaterar att mycket är annorlunda tre decennier senare.  Alopaeus ironiska beskrivning av svenskarnas lagom åt alla-retorik till exempel: ”Amatörism däremot bör uppmuntras. Sådant som alla kan göra. Och helst tillsammans. Då det blir gemenskap. Att vara duktig är osolidariskt”. Avellan uppdaterar påståendet och menar att lagom-attityden krackelerat bland annat genom de otaliga soloartisterna i landet och andra som är duktiga på egen hand.

“Att vara duktig är osolidariskt”

Lars Sund roar i essän ”Ur förordet till avhandlingen Trettio år i Mellanmjölkens land av Lars Sund, forskare i socialantropologi, verksam vid International Institute of Swedish Studies in Finland”, en mysig forskningsparodi som lånar komikern Jonas Gardells mellanmjölksmetafor för lagomlandet Sverige och med milt överseende dissekerar aspekter av att vara finlandssvensk i Sverige. Författaren och författarutbildaren Robert Åsbacka å sin sida strukturerar sin essä kring vedhuggande, eldande och musikstycken som väcker minnen. Ofta är det den drabbande detaljen som bär upp essän, som då Åsbacka berättar om sin mamma som säkrar familjens överlevnad genom att plocka kottar och sälja dem. Det är en hjärtskärande och stark bild som genomlyser klasskillnaden. Den finlanssvenska arbetarklassen som flyttat över till Sverige och jobbat i fabriker, i vården, och i serviceyrken kommer annars inte till tals i antologin. Kanske skulle de inte heller vilja det. Som min invandrade moster bosatt i den belastade och segregerade förorten Hallunda säger: ”Jag är inte invandrare. Det är dom andra. Jag är svensk.”

Nedmonterat folkhem

Journalisten Johanna Koljonen skäms. Genom sin dubbla bakgrund kan hon relatera till både Sverigefinnar och finlandssvenskar i Sverige. Hon vågar lyfta katten på bordet – på samma sätt som hon på nätet öppnat upp för en diskussion om sexuella övergrepp – och påtalar det förakt för finnar som florerar hos en del finlandssvenskar. Koljonen gråter för att hon drabbas av insikten att finne på svenska kan betyda både ”grov” och ”mindre värd” i samband med Tanja Lorentzons självbiografiska föreställning Mormors svarta ögon på Dramaten, som har en förlösande effekt. Koljonen ser klassföraktet sticka upp sitt fula tryne, och känner befrielse då hon kommer över en antologi om klass som utkom härom året och inser att klassrelaterad skam är något hon delar med många finlandssvenskar. Om kriget skriver Koljonen träffande: ”Ändå finns det ju där, i varje familj, en kompakt tystnad med ett tunt lager anekdoter på!”. Att ha genomlevt ett krig på olika sätt är en obönhörlig skiljelinje länderna emellan.

Författaren Ulrika Nielsen tvärbromsar inför det personliga berättandet och levererar istället en djupt kritisk reflektion, en pamflett, över den svenska kulturens – och inte minst kultursidornas – förflackning. Hon skriver om sårbarheten som bildningsluckor för med sig och lyfter fram aspekter som ”demokratisk magkänsla, syresättningsförmåga och mänsklig värdighet”, med andra ord något väldigt maffigt, och angeläget. Nielsen och andra ger sådana läges- och färdbeskrivningar och anger varifrån vi kommit och vart vi är på väg, i Sverige och i Finland. Litteraturvetaren och översättaren Janina Orlov tar oss på en handfast vandring längs Stockholms vinterkalla gator där bankens inbjudande reklam inte håller måttet och där hon oanande råkar samla de rosor som lagts på det ställe på Sveavägen där Palme sköts och får en tillrättavisning av en svensk tant. Det är en obetalbar bild av konsten att avläsa ett samhälle.

De miljöer som passerar på rad är långt medelklassens mediekretsar och välmående kulturella miljöer. Radikalt annorlunda framstår redaktören Verghese Gyllingbergs skildring av ett klassegregerat Sverige där hon med sitt blandade påbrå uppfattas som en invandrarkvinna bland många. Hennes skildring av förortens förskola är skärrande. Verghese Gyllingberg sätter fingret på ett nedmonterat Välfärds-Sverige där folkhemstanken är ett minne blott: ”Bostadssegregationen är ett fult brännmärke i den svenska samhällskroppen” skriver hon och pekar på hemlöshet, barnfattigdom och arbetslöshet i ett samhälle där maskorna i skyddsnätet blivit så glesa att allt fler faller igenom.

Hatkärleken till Finland

Igenkänningsfaktorn i systerantologin Enkel biljett? (Josefin Almer och Ylva Larsdotter, red.) anmäler sig förstås inte lika omedelbart, eftersom jag inte kan ha flyttat till mitt hemland. Här finns samma samling välsituerade, välskrivande skribenter som vanligt – hur skulle man annars göra kan man fråga sig? Samtidigt är det ändå kortsiktigt att Svenskfinlands antologier är så trogna Helsingfors-kramare. Med undantag för åländska Elisabeth Nauclér (inflyttad från Norge) och filmaren Martin Karlsson som är utflyttad norrlänning i Österbotten är det främst en huvudstadskrets antologin rör sig i.

I sammantaget 12 essäer förs läsaren in i sammanhang där gränsen mellan likt och olikt framstår som förhandlingsbar. Antologins underrubrik ”med kärlek, längtan och vemod” ringar in koordinaterna på inflyttarens karta. Den som fattat beslutet att flytta bort flyttar också alltid till, till en föreställning om det nya landet och om sitt förhållningssätt i ett land där man både är liknande och främmande. ”Vad har du här att göra?” är motsvarigheten till standardbemötandet ”Så bra svenska du talar!” som finlandssvenskar får i Sverige.

Kärleken är förklaringen till Finlandsflytten

En viss misstro råder alltså mot att någon mot förmodan skulle vilja byta ut Sverige mot Finland. I de personliga essäerna framträder kärleken ofta som förklaringsgrund till Finlandsflytten, något som bekräftas av sociologen Östen Wahlbäcks översikt av svensk invandring till Finland, komplett med statistik och diskussion om det dunkla i statistiken samt över de bevekelsegrunder inflyttarna har. Korsbelysningen av hemlandet och det nya landet är antologins behållning och den bidrar till att bredda bilden av både Sverige och Finland genom att gräva inifrån.

Skribenterna reagerar på ett Finland där främlingsfientlighet och homogenitet satt sina tydliga spår, trots att de som svenskar är privilegierade, ”lättsmälta” invandrare. Martin Karlsson kallar fyndigt länderna ”syskon som växt upp på skilda håll”. Journalisten Julia Wiraeus bubblar av något så ovanligt som sverigefinsk stolthet. Finland beskriver hon som ”en släkting man stör sig på men inte vill släppa taget om”. Antologins redaktör Josefin Almer känner sig befriad ur ”majoritetens kvävande gemenskap”, över tilltaget att byta land vilar ofta en vemodig lättnad.

Risken med antologier av den här typen är förstås att skribenterna riskerar hemfalla till fördomar och klichéer, samtidigt som balansakten i bästa fall fungerar produktivt. Det kan bli en del tuggande om rågbröd, salmiak (saltlakrits på rikssvenska) och kommunikation by perkele. Radio och tv-programledaren Magnus Silfvenius Öhman, har inte oväntat valt just provokationen som ledstång i essän ”Vad i helvete gör jag här?”, där han anspelar på konstigheter och gärna spetsar till det i påståenden som: ”Känslor är homosexuellt”, då han funderar över den berömda raka finska kommunikationen. Silfvenius Öhman, som beslöt sig för att genomföra ett lyckomanifest i Finland och ser ut att ha lyckats bra som positivitetsminister, sammanfattar så här: ”Så, vad i helvete gör jag här, i det här u-landet, där det enda man bryr sig om är hockey, där främlingsfientligheten sprids med modersmjölken där känslor är gay och Darin-look-alikes headbangar till Iron Maiden? Svaret är enkelt – jag har roligt.”, alltså tillspetsat på skoj. Antologin handlar om att byta land och delvis ömsa identitet. Larrie Griffis skildrar rörande omsorgen om att flytta sitt pråliga möblemang över Bottniska viken. Det är en träffande bild av hur identitet ibland kräver konkret rekvisita för att få fäste.

Nationalitetstransvestiter är vi allihopa

Den som vill fördjupa sig i problematiken kring flerspråkighet som tangeras i flera av de sammanlagt 26 livsberättelserna om flyttningar mellan Sverige och Finland hänvisas vidare till litteraturvetarna Heidi Grönstrand och Kristina Malmios läsvärda antologi om flerspråkighet, Både och, sekä että (2011). Den uppslagsrika boken, skriven på svenska och finska, uppdaterar flerspråkighetsdiskussionen, bland annat i glasklara resonemang av Malmio, och är en bok som ligger helt rätt i tiden och i sig är ett språkpolitiskt ställningstagande.

Syskonantologierna Enkel biljett? och Så bra svenska du talar! är välavvägda, snyggt förpackade och tankeväckande. Jag kommer att tänka på Miika Nousiainens skruvade skildring av en finne som förlorat hjärtat till svenskheten, en nationalitetstransvestit, i den rasande roliga romanen Hallonbåtsflyktingen (2007), som på ett mycket tillspetsat sätt undersöker grannlandsrelationen. Nationalitetstransvestiter är vi alla, i större eller mindre utsträckning, alla vi som genom åren rör oss mellan Sverige och Finland – och känner oss hemma i båda landen, men på olika sätt.

Jonnekin pois

Tällaisissa romaaneissa on monta hyvää puolta. Vaikka ne ovat helppolukuisia, niiden aihepiiristä oppii paljon kiinnostavia asioita. Tavallaan ne ovatkin emotionaalisesti koskettavaan muotoon kirjoitettuja oppikirjoja; ovathan niiden aiheet yhteiskunnallisesti tärkeitä, ja tarkoitus on sivistävä ja kasvattava. Jonnekin pois -romaanin aihe esimerkiksi on rakkaan perheenjäsenen parantumaton sairaus, ja sivuja kääntäessä ja juonta ahmiessa tunteet todella alkavat kuumeta. Sen kuvaama kapitalistinen yhteiskuntamalli on niin kertakaikkisen epäreilu ja kieroon kasvanut, ja kaikki ihmiset, jotka eivät taistele vastaan, kaivavat siinä itse kuoppaa omien jalkojensa alle.

Henkilöidensä kohtaloiden kautta Shriver tuntuu kuin huutavan lukijoilleen: avatkaa silmänne hyvät ystävät, pelastakaa elämänne ja terveytenne, jotka ovat arvoja sinänsä, sillä muuta teillä ei ole! Hän haluaa ravistella pelon pauloissa tuskissaan raatavia kansalaisia: Ottakaa elämänne omiin käsiinne! Ennen kuin on liian myöhäistä, huomatkaa, että raha on pelkästään väline! Te saatte ja teidän pitää!

Jonnekin pois -teoksen henkilöt ovat hyvän ihmistuntijan luomia ja samastuttavia. Kukaan heistä ei ole kokonaan pyhimys mutta jokainen inhimillisesti (ainakin himpun verran) ymmärrettävä ja jollain tapaa uhri. Heidän kanssaan elää ja jännittää, ja monesti omia elämänratkaisuja peilaa heidän tapaansa toimia. Usein saattaa moittiakin omaa käytöstä ja päättää vastaisuudessa tehdä ”jotain toisin”.

Silloin kirjailija on onnistunut hyvin ja lukijakin tyytyväinen. Efekti on verrattavissa Hollywood –muotilla taidolla tehtyjen elokuvien aikaansaamaan vaikutukseen. Niissäkin on hyviksiä ja pahiksia, ja suurien kamppailujen kautta lopulta hyvikset jollain tavalla voittavat. Aina hyvikset eivät voita pahiksia tai rahaa, mutta siinä tapauksessa ainakin itsensä, omat varjonsa ja moraalisesti. – Jos katsojaa oikein hemmotellaan, niin silloin hyvikset voittavat myös rahallisesti ja rakkaudessa.

Mutta yhtä kaikki kovin syvällisiksi Jonnekin pois -teoksen henkilöt tai sisältö eivät loppujen lopuksi yllä. Mitään maata kaatavaa viisautta tai näkemystä ei teoksen taustalla kumise. Se on siltä kannalta ihan ok, ettei tällaisissa kirjoissa syvällisyys olekaan kovin tärkeää. Niiden tarkoitus ei ole ”etsiä jotain”, vaan välittää jokin kirjailijalle tärkeä valmiiksi ajateltu sanoma.

Siihen ne pyrkivät koskettamalla lukijan tunteita keinolla millä hyvänsä. Romaani Jonnekin pois on näin katsottuna ensisijaisesti väline tai työkalu siinä missä raha tai vasara. Sellaisena se voi olla hyödyllinen, hyvä ja eettisesti toivottava.

Teos on erittäin ammattitaitoisesti kirjoitettu, ärhäkästi kantaa ottava lukuromaani.

Romaanitaiteen rakastajan kannalta tämä vahvuudeksi luettava ominaisuus on samaan aikaan teoksen huono puoli. Olivatpa sitten kuinka hyvin tehtyjä tahansa, tähän ryhmään kuuluvien teosten taiteellinen anti jää useimmiten kevyeksi, ja esimerkiksi Jonnekin pois -teoksen sivulle 473 tultaessa lukijan päähän on taottu kyllä jo kiusallisen usein, että asbesti on vaarallista.

*

Shepherd ja Glynis ovat New Yorkissa asuva keskiluokkainen viisikymppinen aviopari. Heillä on yksi aikuinen ja yksi teini-ikäinen lapsi. Glynis on lahjakas, joskin melko vähän tuottelias metalliseppä, Shepherd korjausalalla työskentelevä ahkera mies. Glynis on yliopiston käynyt, älykäs, vähän liikaakin rehellisyyteen taipuva, pikkuisen ilkeämielinen ja kova suustaan. Shepherdille taasen on kunnia-asia pitää huolta perheestään. Se merkitsee hänen joutumistaan aina vapaaehtoiseksi maksumieheksi milloin kenellekin.

On toinenkin keskiluokkainen aviopari, Carol ja Jackson. Myös heillä on kaksi lasta. Toinen tytöistä on syntymästään saakka vakavasti sairas ja toinen on sisarensa saamasta huomiosta sairaalloisen mustasukkainen. Carol ja Jackson ovat Shepherdin ja Glynisin parhaat ystävät.

Muita henkilöitä ovat Shepherdin hyväsydäminen isä, itsekäs sisko ja ilkeä pomo, Glynisin epäkypsä äiti ja pelkurimaiset siskot. Lisäksi on joitakin sivuosia toimittavia naapureita ja kollegoita.

Shepherd ei ole ainoa ihminen, jonka mielestä elämästä New Yorkissa (tai missä tahansa vastaavassa hullun kalliissa paikassa) on tullut täysin älytöntä. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys on vuosien saatossa kasvanut kieroon ja sairas. Joko ihminen on työtön ja köyhä tai työssä käyvä veroja kokoon kaapiva yhteiskunnan orja. Kumpikaan vaihtoehto ei takaa yhteiskunnan huolenpitoa, vaikka siihen tehtävään se kai alun perin oli suunniteltu.

Melko omillaan saavat pärjätä Carol ja Jackson, mitä heidän sairaan tyttärensä hoitamiseen ja hoitokulujen maksamiseen tulee. Melko omillaan saa pärjätä myös Shepherd, kun Glynis sairastuu syöpään. Ja siinä kaatuukin Shepin unelma Toisesta Elämästä jossain halvassa maassa. Sitä varten hän on säästänyt ja suunnitellut. Sillä eikö se olisikin järkevä vaihtoehto: elää jossain, missä samalla rahalla voi välillä tuijotella taivaalle ja nauttia olemisesta sen sijaan, että koko ajan tuntee olevansa uhattu kuin rikollinen.

Rahan (väline)arvon ja yhdysvaltalaisen yhteiskuntajärjestelmän – etenkin iänikuisen terveydenhuoltojärjestelmäongelman – ruotiminen on Shriverin kirjassa antoisaa ja tehokasta. Samoin sen pohtiminen, mihin me panemme kaiken sen energian, joka meillä on.

Kuoleman kourissa oleva Glynis pohtii sivulla 392: ”Hänen aviomiesparkansa [Shepherd] oli kerännyt tyhmyyttään pennosiaan, vaikka ainoa heidän kuluttamansa valuutta, jolla oli mitään väliä, oli aika.”

Sivulla 440 Shepherd puolestaan huomaa: ”Hän oli hukannut elämässään niin paljon energiaa, että jos hän olisi älynnyt kytkeä temperamenttinsa sähkökaapeliin, hän olisi voinut valaista koko talonsa ilmaiseksi.”

Jonnekin pois -teosta ei voi muutenkaan moittia osattomuudesta. Terävällä huumorilla se ottaa hyvinkin paljastavasti kantaa (valheellisen veropolitiikan ja terveydenhuollon lisäksi) lääkärien motivaatioon, järjettömän kalliisiin elämää vain vähän ja pakolla pidentäviin hoitotoimenpiteisiin, eutanasiaan, kuolemaan, elämän arvoon, rehellisyyteen, ystävyyteen, perhe-elämään, kasvatukseen, koulunkäyntiin, avioliittoon, taiteilijoihin, yhteiskuntapummeihin, yritysjohtamiseen, ruokaan, rahaan, rakkauteen ja jopa kauneusleikkauksiin. Ei oikeastaan tule mieleen yhtään elämän aluetta, johon se ei jollain tavalla puuttuisi.

Äärimmäiseen huippuunsa kantaaottavuus nousee kauneusleikkausten kohdalla. Kahdella ihmisellä kirjassa on kuolemanvakava sairaus, jonka kanssa he kamppailevat. Heidän kehonsa rumentuvat ja rapistuvat heidän silmiensä alla ilman, että he voivat tehdä asialle mitään. Mutta Jackson antaa silpoa itsensä vapaaehtoisesti, minkä seurauksena hänen terveytensä ja koko elämänsä vaarantuu makaaberilla tavalla.

Jo Jacksonin yhä kovemmilla kierroksilla käyvät toimet hipovat uskottavuuden rajoja usein, mutta kun 400 sivua teosta Jonnekin pois on jäänyt taakse, koko kirjan meno alkaa hakeutua ihan joihinkin uusiin sfääreihin. Tarinan lopun ”onni onnettomuudessa” -henkinen kasvuhuipentuma onkin sitten valaistumisasteeltaan jo niin överi, että siinä jää Disneyn piirretty kakkoseksi.

Satojen sivujen pinnistetyn aikuismaisuuden jälkeen tämä on itse asiassa oikein virkistävää ja saa muuten melko tasapaksun kokonaisuuden parantumaan huomattavasti. Vähän kuin kirjailija itsekin olisi tarvinnut kaiken yli-intellektuellin tulkitsemisen jälkeen pienen hysteerisen raivokohtauksen ja sen jälkeen kunnollisen annoksen elämänuskoa, iloa ja lohtua. Viis siitä, kestäisikö sitä sekunti vai kaksi. Ihan hyvässä mielessä koko teoksen voi sen jälkeen nähdä jopa yllyttämiseksi (maltilliseen) anarkiaan.

E. T. A. Hoffmannin

Romantiikan pikkujättiläisenä tunnetun Hoffmannin tuotanto edustaa taidesatujen aikuisempaa ja ahdistavampaa ainesta. Sekä runollisen kielen että perinneaineksen soveltajana Hoffmann on kirjallisempi kuin toinen satuseppänä tunnettu aikalaisensa, H. C. Andersen. Toisaalta Hoffmann on tunteellisempi ja kokeilevampi taidesadun kirjoittaja kuin seuraavan sukupolven kirjailijat, jotka satuja kertoessaan pitivät itseään pikemminkin antropologeina kuin kansanperinteen työnjatkajina.

Hoffmannilla on tunnustettu asema myös kauhu- ja fantasiakirjallisuuden pioneerina. Hänen nukkumattinsa ei ole mikään satujen sinisukkainen kulkija, vaan ”ruma, aavemainen hirviö, joka levitti ympärilleen, minne sitten menikin, kurjuutta ja hätää, niin ajallista kuin ikuistakin turmelusta”.

Taikuutta ja yliluonnollista Hoffmannin tarinoissa edustaa taide, romantiikalle tyypillisesti musiikki. Kunnioitus musiikkia kohtaan ja pohdinnat taiteen estetiikasta toistuvat kaikissa kertomuksissa. Säveltäjä edustaa Hoffmanille alkemistin kaltaista velhoa – ja Hoffman oli itsekin tunnustettu säveltäjä omana aikanaan, muun muassa satuoopperasta Undine (1813–14).

Taidesadun psykologia

Vaikka Hoffmann kirjailijahahmona on keskeisellä paikalla taiteen kaanonissa, hänen satujensa merkitys on tavattu unohtaa fantasiatarinoiden marginaaliin. Aikuisille tarkoitetut taidesadut käsittelevät periaatteessa ihan samanlaisia eristävän rakkauden ja pelottavan kypsymisen tuntemuksia kuin lapsille suunnatut sadut. Rakkaustarina ei kuitenkaan huipennu osapuolten onneen vaan piehtaroi osapuolten epävarmuudessa ja naurettavuudessa.

Yökappaleita-kokoelma laventaa puolestaan Hoffmannin kirjailijakuvaa.

Hoffmannin osalta modernin myytin asemaan on noussut hänen tarinansa ”Der Sandmann” (”Nukuttaja”), joka kertoo robottimaiseen Olimpia-nukkeen rakastuvasta nuorukaisesta, Nathanaelista. Intohimo rinnastetaan niin tässä kuin monessa muussakin Hoffmannin tarinassa taiteelliseen inspiraatioon. ”Vain Olimpian rakkauden kautta minä löydän jälleen itseni”, puolustautuu Nathanael: ”Hän on vähäpuheinen, se on totta, mutta nuo vähäiset sanat ovat kuin outoja hieroglyfejä, jotka kuvaavat hänen sisäistä maailmaansa, maailmaa joka on täynnä rakkautta ja ymmärrystä siitä, mitä on henkinen elämä iankaikkisuuden valossa.”

Alkukieltä kunnioittava hartaan pitkävirkkeinen suomennos sivukaupalla jatkuvine kappaleineen ei liene jokaisen fantastisesta viehättynen lukijan mieleen. Hoffmannin tarinoita joutuukin lukemaan hitaammin, kuvailevan kielen museoivaa rikkautta maistellen. Ja vaikka rosvoja ja murhamiehiä hiipii tarinoissa mukana, mitään makaaberia veriroisketta on turha odottaa.

Suomentajankin tehtävä on kaksin verroin haastavampi tällaisen teoksen yhteydessä, kun kirjailija ei keskitykään kappaleen mittaisiin ajatuksiin, vaan pyrkii rakentamaan tarinoidensa kudokseen unimaailman ja alitajunnan ”outoja hieroglyfejä” jäljittelevää nonsense-kieltä varhaiselle gotiikalle ominaisine mielipuolisine tapahtumineen. Hulluuden vallatessa päähenkilöt suistuvat kuolemaansa ilman kummempia psykologisia johdatteluja.

Taidesadun eksoottiset ainekset

Jo tarinoiden nimet kertovat miten sakraaliin ympäristöön ne sijoittuvat:

“Nukuttaja”, “Ignaz Denner”, “Jesuiittakirkko”, “Sanctus”, “Autio talo”, “Majoraatti”, “Pyhä lupaus” ja “Kivinen sydän”. Hoffmannin tarinoissa näkyy, miten vaivattomasti uskonnollinen eksotiikka vielä kaksisataa vuota sitten niveltyi goottiseen kauhutunnelmaan.

Esimerkiksi tarinassa ”Sanctus” näkyy jälkiä Tuhannen ja yhden yön satujen eksotiikasta. Tarinassa pohditaan mikä ”mystinen psyykkinen voima” saa laulajattaren menettämään äänensä kirkossa. Sairaudelle löytyy parannus sisäiskertomuksesta, jossa uskontoa vaihtanut arabilaulaja sekoittaa kristillisiin koraaleihin oman kulttuurinsa aineksia.

Näin Hoffman sijoittaa tarinansa kehyksiin itsensä kaltaisen taiteilijan (”Intoilija”) ja puolustaa kertomuksen terapeuttista merkitystä – unohtamatta itseironista sivuhenkilö (”Tohtori”), joka varoittelee ”mielikuvituksellisten tarinoiden” myrkyttävän ihmismielet.

Nykypäivänä taidesatu sinänsä on kadottanut merkityksensä omana kategorianaan, ja se huomioidaan lähinnä osaksi kauhu- ja fantasiakirjallisuuden historiaa. Hoffmannia onkin aiemmin suomennettu paitsi romanttisen hengenfilosofian myös pehmytkantisen kauhuproosan kansissa. Hoffmannin romaanit, Paholaisen eliksiirit (1815–16; suom. 1930) ja Kissa Murr (1819, suom. 1946), ansaitsisivat nekin uuden suomennoksen, mutta epäilemättä niin kustantajan kuin lukijankin kannalta kiinnostavampi tapaus on rikas kokoelma kertomuksia.

Yökappaleita-kokoelma esittelyartikkeleineen profiloi kiinnostavasti myös kustantajaansa, Teosta, fantasiallisen proosan julkaisijaksi. Kustantamon edellinen vastaava suurteos oli Edgar Allan Poen romanttisen kauhuproosan kattava kokoelma (2006).

Poe-kokoelma osoitti, että kirjailija oli ilmaisultaan laaja-alaisempi ja runollisempi kuin pelkkä kauhukirjoittaja, jollaisena häntä oli aiemmin meillä markkinoitu. Yökappaleita-kokoelma laventaa puolestaan Hoffmannin kirjailijakuvaa ja toivottavasti genrepitoisempaan suuntaan.

Asiantuntevan johdannon, jonka olisi suonut olevan pidempikin, on tehnyt Veli-Matti Saarinen. Ihmeellisen napakkaan kieliasuun on koukeroisen koristeellisen kielen suomentanut kääntäjäveteraani Markku Mannila.