Hajo

Tottuneenkin lukijan on vaikea saada Harri Nordellin (s. 1956) runoista otetta. Tämä ei ole haukku, tai ei ainakaan kokonaan. Nordell on abstraktin ja minimalistisen runon mestari. Hänen vähät sanansa ja sirpaleiset säkeensä saavat helposti hämilleen. Niistä saa mielettömän vaikutelman, jos mieli ei ole niiden vastaanottamiseen täysin valmis.

Hajossa tavoitellaan buddhalaista ajattelua muistuttavaa elämästä ja kielestä irti päästämistä.

Hajo on harvoin julkaisevan Nordellin kuudes kokoelma. Sen Helsingin Sanomien arvostelussa puhutaan ”tyhjyyden kokemuksesta” ja Turun Sanomien kritiikissä mainitaan polut kohti tuntematonta. Yhteistä useimmille Nordellin kirjoista tehdyille artikkeleille on, että niissä on paljon sanahelinää ja melko vähän mitään konkreettista.

Tässä ei ole mitään ihmeellistä, ottaen huomioon Nordellin runojen syvyyden. Hänen säkeitään on hyvin vaikea lähestyä pinnallisista lähtökohdista. Hajoamisesta ja katoamisesta kertovan Hajon motto on peräisin kokeellisen amerikkalaisen säveltäjän John Cagen (1912–1992) puheesta, jossa hän käsitteli olemattomuutta. Hajossa tavoitellaan buddhalaista ajattelua muistuttavaa elämästä ja kielestä irti päästämistä.

Suuri arvoitus

Tarja Roinila kirjoittaa Harri Nordellin muutaman vuoden takaisen Valittujen runojen jälkisanoissa, että ”Nordellin runot ovat minulle arvoitus. Joka kerta kun avaan hänen kirjansa, lukeminen alkaa alusta. Olen analysoinut ja kääntänyt Nordellin runoja, mutta tekstit eivät ole tulleet tutuiksi. En ole alkanut ymmärtää niitä. Ne puhuvat minulle aina kuin ensimmäistä kertaa.” (s. 173)

Tämä sama vaikutelma syntyy myös Nordellin äärimmäisen pelkistetyn varhaistuotannon mieleen palauttavasta Hajosta. Nordellin uudet runot eivät ala mistään eivätkä lopu mihinkään. Ne vain ovat. Yhden runon lukemisen jälkeen voi palata ensimmäiseen säkeeseen ja aloittaa alusta. Avonaista vaikutelmaa korostaa se, ettei monissa Hajon teksteissä ole välimerkkejä tai pisteitä: ”Silmäpurje repeytyy / Kivillä paljaat askeleet // Silmät hengittävät valoa / Tiira ompelee jalkojani”. (s. 16)

Runo on tietysti aina uusi. Se saa eri elämäntilanteissa ja joka lukukerralla uusia merkityksiä, eikä avaudu koskaan kokonaan, toisin kuin helpommin usein tulkittavissa oleva proosa. Nordellin runoista ei voi ehkä saada otetta, mutta niiden tyylitelty kieli avaa silti näkymiä toisiin todellisuuksiin, mikä on aina tervetullutta.

Samaan aikaan Nordellilla on kyky hämmentäviin ja teräviin kiteytyksiin, jotka ovat painavuudessaan täysin omaa luokkaansa kotimaisessa runoudessa: ”Mitä kuolleista tiedät, saman variksenmarjoista, nimesi.” (s. 46)

Hajon runot ovat yhtä aikaa kevyitä ja raskaita. Säkeet ovat lyhyitä ja ikään kuin leijailevat paljon tyhjää tilaa sisältävillä sivuilla. Samaan aikaan ne käsittelevät kuitenkin vakavia asioita ja vetävät perässään koko runon perinteen laahusta.

Nordellilla on kyky teräviin kiteytyksiin, jotka ovat omaa luokkaansa kotimaisessa runoudessa.

On helppo yhtyä Roinilan käsitykseen, Nordell on todella omaperäinen tekijä. Häntä ei voi verrata Suomessa tai ulkomailla kehenkään muuhun runoilijaan. Hänen tekstinsä syntyy ”siitä tiedosta, ettei yhteinen, tuttu kieli sellaisenaan kelpaa, vaan se on rikottava. Nordell rakentaa uudissanoja, sekoittaa sanojen luokat ja pilkkoo lauseoppia niin, että sanalle tai säkeelle avautuu monta eri hahmoa.” (s. 174)

Aivan kuten John Cage teki musiikissa, Nordell jättää huomiotta perinteiset säännöt ja luo omat sääntönsä. Hajon runot hakevat jatkuvasti muotoaan ja kertovuus on niistä kaukana. Niissä on puhuja, joka kertoo itsestään ja puhuttelee toista, mutta jättää silti kaiken arvoitukseksi. Nordell kunnioittaa suomen kieltä ja sen kykyä luoda yhdyssanoja. Hän on kuitenkin ennen kaikkea uudistaja, ei perinteen jatkaja.

Ääripäiden yhdistäjä

Edellisistä kehuista huolimatta pieni kertovuus tekisi Harri Nordellin runoille hyvää. Hajo tuntuu paikoin liian sisäänpäin kääntyneeltä, että siitä voisi täysin nauttia. Hajo ei myöskään varsinaisesti herätä ajatuksia. Sen kieltä on helppo ihailla, mutta sitä on paikoin vaikea sisäistää: ”Mikämikäpuu / Käpyjen punainen luu // Sarasade sarasade / Uni ja kivimantteli // Mikämikäpuu / Käpyjen punainen luu”. (s. 38)

Nordell jättää huomiotta perinteiset säännöt ja luo omat sääntönsä.

On vaikea yhtyä Hajon Helsingin Sanomien arvostelussa esitettyyn väitteeseen siitä, että Nordellin uusi kokoelma saa lukijan mielen valoisaksi. Mukana on jonkin verran positiivisia runoja, mutta myös pessimismiä. Joskus Nordell yhdistää ääripäät: ”Valo, pölyävät rannat. Emme toivu kuolleistamme. / Kuljitko tästä, veden Johannes” (s. 45)

Nordell on uhannut lopettavansa runojen kirjoittamisen, mutta toivottavasti hän pyörtää päätöksensä. Hänellä on vielä annettavaa kotimaiselle runoudelle, joka tuntuu tällä hetkellä etsivän suuntaansa esimerkiksi hakeutumalla pienempiin kustantamoihin ja sekoittumalla raplyriikkaan. Oli Nordellin runoista mitä mieltä tahansa, hän on runoilijana tärkeä.