Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kansallisessa kirjallisuudessa tiede seuraa politiikan jälkiä

Markku Soikkeli, 6.5.2017
Heidi Grönstrand, Ralf Kauranen, Olli Löytty, Kukku Melkas, Hanna-Leena Nissilä ja Mikko Pollari: Kansallisen katveesta. Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta 178 s., SKS 2016

Kiinnostus ylirajaiseen kirjallisuuteen on samanlainen teoriakartelleja herättelevä uudistusliike kuin feministinen tutkimus. Ylirajainen kirjallisuus koostuu marginaalissa pidetyistä ja vähemmistön äänenä arvostetuista teoksista, joiden esteettinen laatu on peittynyt palkintopuheiden taakse. Kyse ei ole kuitenkaan unohdettujen kirjailijoiden etsinnöistä, kuten naiskirjallisuuden uudelleenkirjoituksessa.

”Ylirajaisen” käsite on itsessään tolkuton. Se kuulostaa enemmän rajatiedolta kuin monikulttuuriselta kirjallisuudelta, johon se suorimmin liittyy. ”Ylirajaiseen” on päädytty vain siksi, että se koetaan vastineeksi kansainvälisessä tutkimuksessa suositulle käsitehirviölle, ”transnationaaliselle”.

Tässä kokoelmassa tekijät ruoskivat lähinnä itseään ja kollegoitaan.

Käytännössä kyse on akateemisen tutkimuksen asenteenmuutoksesta: kirjoja ei voida tutkia osana kansallista perinnettä, koska perinteen ”kansallinen” luonne on poliittinen eikä tieteellinen konstruktio. Näkökulman muuttaminen ylirajaisuuden toteamiseksi ei sikäli edellytä mitään muuta kuin että taideteoksia tarkastellaan osana kulttuuripolitiikkaa.

Kansallisen katveesta on turkulaisten kirjallisuudentutkijoiden tuore artikkelikokoelma, jossa pohditaan mitä kaikkea Suomessa on jäänyt huomaamatta Euroopan muuttuessa monikielisemmäksi ja -kulttuurisemmaksi. Kritiikille olisi tilaa loputtomiin, mutta tässä kokoelmassa tekijät ruoskivat lähinnä itseään ja kollegoitaan. Tekijät muodostavat kirjansa toimittajakollektiivin ja ovat laatineet yhdessä kokoelman johdantoartikkelin.

Artikkelikokoelman perusteella ei synny kuitenkaan käsitystä siitä, mitä kaikkea ylirajaisen kirjallisuuden tutkiminen oikein edellyttää. Johdannossa puhutaan ylimalkaisesti kirjailijan ”liikkeiden seuraamisesta” ja teosten vastaanoton tutkimisesta ”osana ylirajaista kirjallisuuden kenttää”. Artikkelien esimerkit valottavat sentään hieman lisää.

Ralf Kauranen käyttää esimerkkinään sarjakuvaa, jonka hovikelpoisuutta saatiin odottaa miltei sata vuotta niin taiteen kuin tutkimuksenkin temppeleissä. Syy sarjakuvan ongelmallisuuteen on juuri se, että ”kulttuuri-ilmiöt nähdään joko kansallisina tai kansainvälisinä, kotimaisina tai ulkomaisina ja omina tai vieraina”, muotoilee Kauranen. Sarjakuvan kyky ylittää kieli- ja kulttuuriajoja koettiin 1960-luvulle saakka uhkaavana amerikkalaisena ilmiönä, mutta nykyään sama ominaisuus takaakin kotimaisen laatusarjakuvan vientimarkkinat.

Kaurasen artikkelissa on useita yleistettäviksi kelpaavia huomioita siitä, miten kansallista kulttuuria koskevat määritelmät syntyvät vain ja ainoastaan sen perusteella, millaisena nähdään kansallinen rajapinta ja rajan läpäisevyys ”vieraille” kulttuurituotteille.

Juhlapuheet kansallisen kulttuurin arvosta muuttuvat helposti itseisarvoksi, jossa kaksikielisille tekijöille on varattu kansallista monoliittia täydentävä tehtävä. Asioiden mittaluokka hämärtyy ja sitä hämärretään tarkoituksella. Kaurasen artikkeliin sisältyy mainio sitaatti siitä, miten kotimaisen kirjallisuutemme vientiarvo, kaksi miljoonaa euroa, kuulostaa mahtavalta, mutta on itse asiassa samaa luokkaa kuin NHL:ssä pelaavan suomalaispelaajan vuosipalkka.

Ongelmana ”kotimainen monikulttuurisuus”

Tunnustan ilolla, että turkulaiset edustavat kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen kärkeä ajankohtaisuudessaan. Toissa vuonna heiltä ilmestyi hieno kokoelma posthumanismia käsitteleviä artikkeleita ja nyt yritys hahmottaa monikielisen kirjallisuuden tehtävää. Tuntuu kuin Turku olisi lähemmin kiinni maailmassa muuhun Suomeen verrattuna.

Toisaalta Kansallisen katveesta on poikkeuksellisen epätasainen ja sisäänpäin kääntynyt artikkelikokoelma. Kirjallisuudentutkijat yrittävät avata tutkimuskohteensa laajempaan kulttuuriseen kehykseen, mutta jumittuvat ulkomailta tuotujen käsitteiden vertailemiseen. Tutkimuksen kansainvälisyys ei ole pysynyt taiteen kansainvälisyyden perässä, vaikka siitä on tehty ainoa autuaaksi tekevä asia yliopistojen sisällä. Tai juuri siksi.

Kokoelman seitsemästä artikkelista, johdanto mukana luettuna, vain kolme on sellaisia, joita voi suositella luettavaksi tenttisulkeisten ulkopuolella. Ensimmäinen on edellä mainittu katsaus sarjakuvan moniarvoisuuteen, toinen on Heidi Grönstrandin artikkeli nationalistisesta historiankirjoituksesta, ja kolmas on Hanna-Leena Nissilän ”autoetnografinen” analyysi omasta tutkijaurastaan.

Ajatus maahanmuuttajakirjallisuudesta saavutti tutkija- ja mediapiirit vasta 2000-luvun vaihteessa.

Nissilän artikkeli on tärkeä sen päivittämiselle, millaisia piruetteja tutkimusala on tehnyt yrittäessään pysyä mukana maailman muuttumisessa. Jo 1990-luvulla suomalaisetkin tutkijat olivat hyvin selvillä ns. ”jälkikoloniaalisesta” kritiikistä, mutta tutkimussuunnan trendikkyydestä huolimatta sille ei löydetty käyttöä kotimaisella kentällä. Saamelaiskirjallisuutta ja romanikirjallisuutta oli julkaistu niukasti ja niiden kartoitus oli alkutekijöissään. Oli paljon helpompaa osallistua ulkomaiseen teoriakeskusteluun sinänsä kuin ryhtyä nostamaan omia vähemmistökirjallisuuksia kansallisen kaanonin katveesta. Sota-ajan evakkojen lähestyminen pakolaiskirjallisuuden tekijöinä olisi ollut ehkä mahdollista, mutta akateeminen ilmasto ei ollut sellaiseen omiaan, kuten Nissilä toteaa muisteluissaan.

Ajatus maahanmuuttajakirjallisuudesta saavutti tutkija- ja mediapiirit vasta 2000-luvun vaihteessa. Mutta sellaistenkaan peruskäsitteiden kuin ”etninen” tai ”monikulttuurinen” siirtäminen suomalaiseen keskusteluun ei onnistunut vaivatta. Mitä Suomi oli ollut ennen tätä monikulttuurista vaihettaan? Ei ainakaan selvärajaisen yksikulttuurinen, kuten tutkijatkin hyvin tiesivät.

Nissilä on itsekritiikissään erittäin suhteellisuudentajuinen. Avoimeksi sen sijaan jää, edelleen, miten ”ylirajaisen” tutkiminen selventää ”kotimaisen monikulttuurisuuden” kenttää. ”Suomalaistuneet” kirjailijat kuten Zinaida Lindén, Aleksandra Salmela ja Hassam Blasim yhtä lailla kuin ”englantilaistuneet” kirjailijat Hannu Rajaniemi, Emmi Itäranta ja Katri Lipson näyttävät olevan kaksi askelta edellä tutkijoita.

Kansallinen kirjallisuushistorian puutteet

Monikieliset kirjailijat ovat medialle ja kirjallisuushistorialle kiusallisia tapauksia. He haastavat kouluopetuksessa iskostetut käsitykset äidinkielestä persoonan ja kulttuurin ensisijaisena perustana. Tosiasiassa näitä ”ensikieliä” voi olla useampia, suhde niihin voi muuttua elämän aikana, ja myöhemmällä iällä opittuihin kieliin voi sitoutua samanlaisin tuntein kuin äidinkieleen, kuten Heidi Grönstrand summaa artikkelissaan.

Mutta paljonko tätä ylirajaisuudessaan kiinnostavaa kirjallisuutta on ilmestynyt?

Kansallisen katveesta -kokoelman johdannossa tutkijat toteavat reippaasti, että viime vuosina on ilmestynyt ”useita romaaneja”, joissa keskustellaan kulttuurieroista. Tätä ”useiden romaanien” määrää ja laatua ei kuitenkaan tarkenneta. Onkin aihetta olettaa, että ilmiönä ylirajainen kirjallisuus on vaatimaton, mutta tutkimus tekee siitä kiinnostavan kohdeteosten määrästä riippumatta. Tätä kirjallisuudentutkimus on harrastanut viimeiset kaksikymmentä vuotta, aivan kuten me kriitikotkin: parista kotimaisesta kirjasta syntyy ilmiö, jonka merkitys perustellaan medianäkyvyydellä, monesti kirjallisuuspalkintojen siivittämänä.

Vakiintuneet tavat kirjallisuushistorian tekemisessä hylkivät eritoten kaksikielisiä kirjailijoita.

Onneksi uudet tutkimustavat pakottavat katselemaan uusin silmin myös aiempaa tutkimusta. Jälleen kerran tämä historian uudelleenarviointi on paljon kiinnostavampaa kuin yritykset löytää mediaseksikkäitä tägejä jollekin palkintotapaukselle.

Heidi Grönstrand ottaa artikkelissaan tarkasteltavaksi kotimaisen kirjallisuushistorian. Esimerkkinä hän käyttää tunnettuja kirjailijoita, joiden kaksikielisyys ei ole kiinnostanut historiantekijöitä. Grönstrand toteaa kohteliaasti, että suomalainen kirjallisuushistoria tarjoaa ”kovin säästeliäästi viitteitä” kielirajojen aktiivisesta ylittämisestä. Esimerkiksi Aleksis Kiven kaksikielisyyttä ei ole pidetty esillä, vaikka Nummisuutarit-näytelmän ensimmäinen versio oli ruotsinkielinen ja vaikka Kiven julkaisemattomiin teksteihin sisältyy ruotsinkielisiä runoja. Vastaavia esimerkkejä ovat Juhani Aho ja Minna Canth. Kansallisen kirjallisuuden esittelyihin ei ole sopinut mainittavaksi, että he tekivät osan tuotannostaan ruotsiksi tai että Aho käänsi itse novellejaan ruotsiksi.

Vakiintuneet tavat kirjallisuushistorian tekemisessä hylkivät eritoten kaksikielisiä kirjailijoita. Ruotsinkielistä tuotantoa on käsitelty tasavertaisena suomenkielisen rinnalla, mutta kirjailijat lokeroidaan jommankumman perinteen edustajiksi. Esimerkiksi Elmer Diktoniuksen Janne Kubik/Janne Kuutio -teosparin arvoa on nostettu sen vuoksi, että kaksikielisyys halutaan tulkita avantgardistiseksi. Genrepioneerien kohdalla kaksikielisyys selvästi nostaa heidän uskottavuuttaan, ilman, että kaksikielisyyden merkitystä tarvitsee selittää. E. F. Jahnsson (1844–95) tavataan mainita ensimmäisen suomenkielisen historiallisen romaanin kirjoittajana, mutta sitä historiat eivät mainitse, että Jahnsson aloitti uransa ruotsiksi ja julkaisi myöhemminkin ruotsinkielisiä teoksia. Henrik Tikkanen oli puolestaan ensimmäinen modernin sotaromaanin tekijä, joka itse suomensi Unohdetun sotilaansa. Mutta lisäksi hänen uraltaan löytyisi pitkä rivi muitakin suomeksi tehtyjä teoksia, muistuttaa Grönstrand.

Grönstrandin artikkeli on kokoelman kirkkain ja tarpeellisin teksti, jota sietäisi luetuttaa kaikilla kielen ja kulttuurin ammattilaisilla. Grönstrandin kommentissa kiteytyy koko ylirajaisen kirjallisuuden haaste medialle, tutkimukselle ja opetukselle: ”Jos monikielisyydestä puhutaan vain sellaisessa yhteydessä, joka lähtökohtaisesti ymmärretään poikkeamaksi valtakirjallisuudesta, ei ole ihme, ettei ilmiöllä ole ollut vakiintunutta paikkaa tutkimuksessa ja kirjallisuushistorioiden sivuilla.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto