Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Keltainen kirjasto maailmankirjallisuuden ikkunana

Markku Soikkeli, 1.9.2016
Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist ja Päivi Koivisto (toim.): Keltaiset esseet 264 s., Tammi 2016

Kustannusyhtiö Tammen julkaisema Keltainen kirjasto -sarja on suomalaiselle lukijakunnalle yhtä kuin maailmankirjallisuus.

Sarjan ideointi alkoi jo 1940-luvulla pian Tammen perustamisen (1943) jälkeen ja ensimmäiset kirjat julkaistiin vuonna 1954. Sarjan tavoitteena oli koota eri kielialueiden proosasta ”tulevaisuuden klassikot”. Historiallisena takarajana olisi ensimmäisen maailmansodan jälkeen julkaistu moderni proosa.

Tavoitteena oli koota eri kielialueiden proosasta ”tulevaisuuden klassikot”.

Keltaiset esseet on kokoelma lyhyehköjä kirjallisuusesseitä, jotka on omistettu sarjassa julkaistulle proosalle. Esseet perustuvat sarjan 60-vuotisjuhlan yhteydessä järjestettyyn Helsingin yliopiston seminaariin, joten niiden näkökulma on akateemiseen tapaan erittäin rajattu ja tyyli kuolettavan kuivakas. Silti ne ovat kiinnostavampaa ja kestävämpää luettavaa kuin edellinen juhlakirja Ääntä ja vimmaa (2004), jossa kirjailijat ja kääntäjät puhuivat enemmänkin itsestään lukijoina kuin keltakantisten kirjojen klassikkoperimästä.

Eikä yksittäisten käännösteosten kirjallisen arvon selittäminen helppoa olekaan.

Keltaisen kirjaston käännökset ovat olleet lähellä omaa aikaansa ja sarjaan on pyritty löytämään eri kielialueiden teoksia, joilla saattaa olla kestävä merkitys myös tuleville lukijapolville. Tällainen julkaisupolitiikka on vaatinut paitsi asiantuntevaa kustantajaa myös melkoisen määrän riskinottoa. Sarjan kehittäjä, legendaarinen kustannuspäällikkö Jarl Hellemann (1920–2010) totesikin muistelmateoksessaan, että sarjan menestys on perustunut yhtä paljon sattumalle ja sokealle kohtalolle kuin vaiston sanelemille bisnespäätöksille. Tähän mennessä sarjaan on onnistuttu bongaamaan peräti 28 kirjailijaa, jotka ovat nousseet nobelisteiksi.

Maailmankirjallisuus suomalaisesta näkökulmasta

Keltaiset esseet -kirjan johdannossa professori Heta Pyrhönen johdattelee kysymyksiin siitä, mitä ”maailmankirjallisuus” oikein tarkoittaa ja miten sellaista voi ylipäänsä tulkita piskuisen kielialueen lukijana. Pyrhönen muistuttaa, että pienten kielialueiden kirjallisuus joutuu pakostakin marginaaliin. Toisaalta vanhojen siirtomaiden nykykirjallisuus muodostaa ”vastatraditioita” länsimaiselle perinteelle, joka pitkään on ollut synonyymi maailmankirjallisuudelle.

Yksittäisten kirjailijoiden uraan panostaminen on Keltaisessa kirjastossa edesauttanut kansallisten ja muiden ryhmittävien kategorioiden ylittämistä. Näin Yashar Kemalin ja Orhan Pamukin kaltaiset kirjailijat edustavat sekä ”turkkilaisuutta” että ”omaleimaista romaanitaituruutta”, toteaa Pyrhönen.

Peräti 28 kirjailijaa ovat nousseet nobelisteiksi.

Hyvä esimerkki maailmanmaineeseen nousseesta nurkkapatriootista on William Faulkner, jota tutkija Pekka Raittinen analysoi esseessään aikansa luontokuvaajana. Raittinen kiinnittää huomion siihen, että Faulknerin eränovelli ”Karhu” (1942) on jäänyt suomalaisille vieraaksi, vaikka aiheen pitäisi olla meikäläiselle perinteelle erittäin läheinen. Raittinen arvelee, että yksinäinen erämies on kuitenkin uskonnollisempi hahmo ja eleginen erämaan kuvaus idealistisempaa kuin suomalaisen lukijan horisonttiin on mahtunut.

Maailmankirjallisuudessa(kin) kuningaslajina hallitsee romaani, vaikka romaanimuoto on syntynyt useina erilaisina pitkän proosan muotoratkaisuina eri puolilla lukevaa maailmaa. Romaanin monimuotoisuudesta muistuttaa Vesa Kyllösen tyylikäs essee, jossa hän pohtii Don DeLillon Alamaailmaa (1997) ensyklopedisen romaanin edustajana, ”erityistiedon hallittuna kaaoksena”, kuten Kyllönen kirjaa luonnehtii.

Keltaisten esseiden fokus on muutenkin lähellä nykypäivää, kuten sarjan luonteeseen sopii. Alamaailman ohella oman esseensä saavat yksittäiset teokset kuten Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta, Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti, Peter Hoegin Nainen ja apina, sekä Paul Austerin Illuusioiden kirja.

Romaani muuttuvassa mediamaailmassa

Ainoa 2000-luvun puolelle tuleva essee on kustannustoimittaja Päivi Koiviston esittely Jennifer Eganin Pulitzer-palkitusta romaanista Aika suuri hämäys (2010). Kyllösen tavoin Koivisto pohtii pitkän proosan muuttumista ympäröivän mediamaiseman näköiseksi. Eganin kirjasta olisikin romaanin ohella puhuttavana novellisyklinä, jonka lähin vertailukohta on musiikkibisneksen kummajainen, teema-albumi, tai, kirjailijan tunnustuksen mukaan, Sopranos-televisiosarja. Median luoma virtuaalimaailma, jossa vietämme aikaa mobiililaitteiden viekoittelemana, on yhä useammin se rinnakkaistodellisuus, johon nähden proosan realismia joudutaan arvioimaan.

Kolmentoista esseen päätteeksi kokoelma tekee vielä kunniaa Keltaisen Kirjaston työnsankareille, suomentajille. Kääntäjä Helene Bützowin haastattelussa tulee tiiviisti esille koko se kirjallisen kulttuurin asiantuntemus, jota suomentajalta edellytetään. Bützow on kääntänyt paitsi oman aikamme englanninkielisiä laaturomaaneja, kuten Don DeLillon, Kazuo Ishiguron ja Sarah Watersin teoksia, myös supersuosittuja nuortensarjoja Philip Pullmanilta ja Suzanne Collinsilta. Kääntäjän työn tavoitteena pitäisi olla, toteaa Bützow, ”että suomalainen lukija saa ajatuksilleen samansuuntaisia sysäyksiä kuin alkuteksti antaa alkutekstin lukijoille.”

Julkaisusarja ei olisi ollut mahdollinen, jos siihen olisi kohdistettu kustannusmaailman ”tavanomaisia tuottovaatimuksia”.

Sarjan kokoon nähden Keltaiset esseet on toki vaatimaton juhlakirja, jonka muutamat esseet raapaisevat vain pintaa niin maailmankirjallisuuden teemasta kuin sarjan monista klassikoista. Kirjallisuusesseet sinänsä ovat kuitenkin harvinaistuvaa herkkua nykypäivänä. Näihin nuorten tutkijoiden esseisiin kannattaa paneutua vaikkapa muistutuksena niistä kaikista teoksista, jotka uhkaavat kadota kirjastojen varastoihin ja divareiden takahuoneisiin.

Juhlakirjan lopusta löytyy jälleen nelikymmensivuinen, kirjailijakohtainen luettelo sarjan julkaisuista. Näin huikea julkaisusarja ei olisi ollut mahdollinen, jos siihen olisi kohdistettu kustannusmaailman ”tavanomaisia tuottovaatimuksia”. Näinhän Jarl Helleman jyrähti edellisen juhlakirjan alkusanoissa.

Jonkinlaista historian ironiaa voi nähdä siinä, että Keltaisen kirjaston brändiä ideoitaessa sen esikuvana toimi ruotsalaisen kustannusyhtiö Bonnierin vastaava tuote, Gula serien.

Nyt kun Tammi ja WSOY ovat päätyneet tukevasti Bonnierin helmoihin, voi vain toivoa, että Keltainen kirjasto saa jatkaa oman perinteensä varassa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto