Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Syysretki elävien hautausmaalle

Vesa Rantama, 11.9.2017
Toim. Jenni Haukio, Sinikka Vuola, Tuula Korolainen & Riitta Tulusto, Ona Aula: Katso pohjoista taivasta, Olet täyttänyt ruumiini tulella, Ikäisekseen hyvin säilynyt, Suomalainen runokirja 176 - 463 s., Otava, WSOY, Kirjapaja, Gummerus 2017

Runoantologiat ovat Suomi100-vuoden väistämättömiä sivutuotteita. Niiden julkaiseminen juhlavuonna on itse asiassa niin ilmeistä, että yhteys on jotenkin yritettävä peittää. Yhdessäkään antologiassa, jota tässä kirjoituksessa käsittelen, ei ole virallisia Suomi100-leimoja, joita muuten näkee kaikkialla margariinipaketeista ralliautoihin, ja vain yksi valikoima viittaa satavuotisjuhliin otsikkotasolla.

Antologia on runon hautausmaa – sivuja selatessa voi kokea elämyksellisen syyspäivän kävelyretken. Niin kuin kalmistoissa, myös antologioissa estetiikka on ensiarvoista ja sen normeista on sallittua poiketa vain hillitysti. Niinpä runoantologioissa muoto (tai ulkoasu) ja sisältö ovat usein räikeässä ristiriidassa. Itselläni kesti teini-ikäisenä runon ystävänä vuosia päästä yli Tuhat laulujen vuotta ja Maailman runosydän -teosten pliisuista nimistä ja pyntätystä ulkoasusta – vaivihkaiset vilkaisut kirjahyllyä dominoivien jättiläisten sisuksiin kuitenkin mursivat puolustukseni baudelaire, plath ja bukowski kerrallaan: mummopaketin villasukkiin onkin kääritty kovaa kamaa!

Mummopaketin villasukkiin onkin kääritty kovaa kamaa!

Ben Lerner kirjoittaa viimevuotsisessa pamflettiteoksessaan The Hatred of Poetry siitä, miten ihmisillä, jotka eivät koskaan lue runoutta, on sitä kohtaan mitä korkeimpia odotuksia. Runous symboloi Lernerin mukaan ihmisen luovaa potentiaalia, jokaisessa piilevää kykyä muuttaa arkinen lauluksi. Siksi runoudella on niin vahva suhde juhliin, siirtymäriitteihin ja instituutioiden uusiutumiseen. Ei ole yllättävää, että tänä vuonna myydään hyllymetritolkulla runoantologioita, mutta otaksun, että niiden luetuksi tulemisen todennäköisyys on vielä muitakin lahjakirjoja pienempi. Ehkä on hyvä näin, sillä Lernerin mukaan todelliset runot ovat aina pettymyksiä tuon runouteen ladatun valtavan potentiaalin rinnalla.

Kuten kuolema, antologia on välttämätön paha (mutta ei onneksi kaikkien osa). Vaikka olisi ihanteellista perehtyä originaalikäsikirjoituksiin ja pienemmän mittakaavan runoteoksiin, vähänkään pidempiä ajanjaksoja tai vieraampia kielialueita on mahdoton ottaa haltuun ilman asiantuntevan kuraattorin luomaa silmäystä. Antologian keinoin voi ajatella mitä moninaisimpia ilmiöitä. Osastoilla, otsikoinnilla ja tekstien järjestyksellä voi muokata historiaa ja avartaa runouskäsityksiä, luoda merkityksellisiä yhteyksiä kaukaistenkin asioiden välille. Hyvä antologia on aina yritys ajatella, mitä runous on. Yksi keino tähän on tarkentaa johonkin yksityiskohtaan, nähdä runouden universumi saippuakuplassa.

Bileet Liskokuninkaan haudalla

Olet täyttänyt ruumiini tulella – eroottisen runouden antologia. Toim. Sinikka Vuola. WSOY 2017. 370 s.

Kaikkein merkityksellisimmät antologiat onnistuvat ajattelemaan runoutta jostain tuoreesta näkökulmasta käsin. Tällainen on WSOY:n julkaisema Olet täyttänyt ruumiini tulella – Eroottisen runouden antologia, jonka luettuani huomasin käsitykseni niin runoudesta kuin erotiikasta laajentuneen. Sinikka Vuolan kokoaman valikoiman laajana aineistona on 2000-luvun kotimainen runous, jossa olen aiemmin onnistunut näkemään erotiikkaa huomattavan vähän. Vaikka runous ja erotiikka ovat ikiaikaiset petikumppanit, juuri tähän aineistoon sovellettuna paritus tuottaa hedelmällisen lopputuloksen. Kriitikon suomut putoavat silmiltä, ja uuden runon viattomuuden aika jää lopullisesti taakse.

Sinikka Vuolan runot ovat erootiikan prisman läpi katsottuna varsin villejä petoja.

Eroottisen runouden antologiassa parasta on, että se sisältää melko vähän ilmiselvästi eroottista runoutta. Näin runoa lukiessa usein piilotajunnan puolella vaikuttavat voimat astuvat päivänvaloon, kun jokaiselle tekstille tarjotaan jo otsikkotasolla eroottista tulkintaa. Erikoinen lisä tässä valikoimassa ovat tekijöiden kommentit runoihinsa, jotka on sijoitettu viivan alle alkutekstin alapuolelle. Ainakin Juha Kulmala, Tommi Parkko ja Harry Salmenniemi toteavat, että eivät ajattele kirjoittavansa erityisen eroottisia runoja. Salmenniemen Pimeän lehtien (jonka olen kokenut vaikutukseltaan voimakkaaksi mutta samalla vaikeasti avautuvaksi kirjaksi) antologiakäsittely avaa eräänlaisen huokausten ja kuiskauksien maantieteen. ”Kirjoittaessa minkään elämän osa-alueen häivyttäminen ei onnistu; hiukset, törmäys ja taipuminen muuttuvat lupaa kysymättä myös eroottiseksi leikiksi”, kirjoittaa Salmenniemi. Juuri tätä leikkiä antologia alleviivaa useiden tekijöiden tuotannossa. Esimerkiksi Harri Nordellin runot – tai Sinikka Vuolan omat, joita hän kaikeksi onneksi on estoitta valinnut mukaan – ovat erootiikan prisman läpi katsottuna varsin villejä petoja.

Silti tärkeää kokonaisuuden kannalta on, että suoraa toimintaakin löytyy, ja ilahduttavasti myös lukuisia häveliäät silmäni aiemmin väistäneitä helmiä. On hienoa, että Vuola on kolunnut tätä antologiaa varten huomattavan pinon matalan profiilin teoksia ja nostaa niitä esille yhtä lailla kuin muitakin. Esimerkiksi Archie Aholan Miten olisi hidas pano aitaa vasten? (Palladium 2012) sekä Hannele Pohjanmiehen Oi miehen kaunis perse! (Basam Books 2012) lipuivat, tunnustan, ilmestyessään tutkani ohi viisarin värähtämättä. Pohjanmiehen runo todistaa herkkyyden ja tarkan havainnon alkuvoimasta:
”Katsoin läheltä hänen
alastonta persettään.
Karvat sojottivat sen vaossa.
Kuin aamun sarastus,
auringonsäteet kukkuloiden välissä.”

Tämä ytimekäs esitys ei selitystä tarvitse, mutta Pohjanmies onnistuu olemaan ylitulkitsematta: ”Muuan suuri runoilija kirjoitti, että ei hänellä ole sen suurempia mahdollisuuksia ymmärtää omia runojaan kuin lukijallakaan. Runot tulevat alitajunnasta ja se taas on kuin avaruus, jossa galaksien takana on aina uusia galakseja”. Kaikissa tapauksissa tekijöiden kommentit eivät kuitenkaan toimi runouden eduksi, ja moni runoilija on myös viisaasti pidättäytynyt niiden antamisesta.

Eräs teoksen hienoimmista runoista ja samalla sen lyhyin, Irina Javnen
”Teit sormella kiveen reiän, minä otin sen mukaan.”
ei oikein kestä tekijän tarkentavaa selitystä, vaikka siihen liittyy kiinnostava tarina runon synnystä ja kaunis sanoma. Kommenttien liittäminen runoihin korostaa teoksen ajankohtaisuutta ja tekijöiden tämänpuoleisuutta – kaikki heistä olivat ainakin teoksen julkaisuhetkellä elävien kirjoissa. Nämä piirteet erottavat Eroottisen runon antologian valtaosasta lajitovereitaan. Olisin silti toivonut, että tekijöiden kommentteja olisi editoitu enemmän ja yhtenäistetty tyylillisesti – sinänsä hyvä tarkoitus antaa tekijän puhua ”omana itsenään” kääntyy usein itseään vastaan, kun runoilijan annetaan sovittaa oma runonsa liian ahtaisiin raameihin.

Eräät ovat ehkä hieman liian outoja mihinkään sänkykamariin.

Eroottisen runon antologiassa runot ovat järjestyksessä ilmestymisvuoden mukaan, ja jokaisen runon yläotsikkona on alkuperäisen kokoelman nimi. Oudoksun hieman tätä ratkaisua. Siinä missä valikoima onnistuu jo nyt – usein paperinmakuisena näyttäytyvän nykyrunouden vitalisoimisessa ja lukijan alitajuisten impulssien aktivoimisessa – uskon että se onnistuisi vielä paremmin, jos runot irrotettaisiin reilusti alkuperäisestä kontekstistaan ja luotaisiin temaattisia yhteyksiä ja osastoja. Ilmestymisvuosi ja alkuperäisteos ovat lopultakin triviaalia painolastia, sopivia mainittaviksi hakemistossa, kun suurempia voimia herätellään.

Olisin kaivannut Eroottisen runouden antologialta myös heteronormatiivisuuden ja kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän kyseenalaistamista ja kielellistä diversiteettiä – siis ylipäätään moniäänisyyttä. On vaikea nähdä hyviä syitä sille, että teoksen kaikkien tekstien alkukieli on suomi, kun maassamme asuu loistavia ruotsin-, saamen-, espanjan- ja arabiankielisiä runoilijoita. Juhana Vähäsen loistavan Nymfaion-trilogian monineuvoinen puhuja puolestaan on melkein ainoa ääni, jota on vaikea kuvitella heteropariskunnan sänkykamariin. Tai no, eräät ovat ehkä hieman liian outoja mihinkään sänkykamariin.

Pastori hoi, vainaja liikkuu!

Ikäisekseen hyvin säilynyt – satavuotiaan Suomen runoja. Toim. Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto. Kirjapaja 2017. 176 s.

Kirjapajan julkaisema Ikäisekseen hyvin säilynyt – satavuotiaan Suomen runoja herättää  ihmisruumiin ikään viittaavalla otsikoinnillaan kysymyksen: miten hyvin säilyneitä sitten ovat kaksisataavuotias Norja tai tuhatvuotias Ruotsi.[1] Kannen hautajaisseppele valkoisella taustalla ja kultakirjaimet tekevät parhaansa kätkeäkseen sen tosiasian, että sisällä on paljon elävää runoutta ja yllättäviäkin valintoja. Vaikutelma on barbaarinen, siis pulssia nostattava ja moraalisesti vastenmielinen, niin kuin elävältä hautaamiset vaikkapa fantasiakirjoissa ovat.

Vaikutelma on barbaarinen, niin kuin elävältä hautaamiset ovat.

Kirjapajan antologian johtoajatuksena on, että jokaiselle itsenäisen Suomen vuodelle on valittu kyseisenä vuonna julkaistu runo. Runojen suhde kirjoitettuun historiaan vaihtelee suorasta symboliseen ja olemattomaan, joten ei kannata odottaa, että kunkin vuoden noottikriisit, euroviisuvoitot ja muut Suomi-kuvassa olennaiset asiat olisivat teksteissä sellaisenaan edustettuina. Sodat näkyvät väistämättä ja tarkoituksella, mutta muuten lennetään lievästi maanpinnan yläpuolella. Tekstit tarjoavat kuitenkin näköalapaikkoja useisiinkin historian yksityiskohtiin ja kiehtovia kadonneen maailman tuokiokuvia. Ilahduttavaa on esimerkiksi huomata edelleen miltei ajankohtaiselta tuntuvaa mainostoimistokieltä käytetyn runossa jo vuonna 1982 – itse olisin yhdistänyt tämän puheenparren aikaisintaan 1990-luvun lamaa edeltäneisiin kasinotalouden vuosiin. Tässä näyte Hannu Kankaanpään sinänsä vaatimattomasta runosta ”Copyn tyyriimpi valssi”:
“Heavyuser briefaa spotin, aivoriihen
fläpin sponsoroi dealer
Big Idean AIDA myy!
(…)
Tuotehahmon lanseeraa
luovan strategian tiimi
jonka pikkuextra dumppaa mediassa
             Mielenkiintoisesti”

Yhtä lailla mielenkiintoinen uusi tuttavuus on ”koulukaupunkini helmikuunillassa / yksin, Syväriltä saapuneena” harhaileva Timo Töyrylä, jonka vuodelle 1944 päivätty runo näyttää, millaista vapaamittainen lyriikka oli ennen modernismin läpilyöntiä 1950-luvun taitteessa. Suorasanaisesti 23-vuotias lyyrikko nuoruuden taiteellisten illuusioiden nopeaa karisemista rintamalla ja sitä seuraavaa tyhjyyden tunnetta, kun mitään ei tunnu olevan jäljellä siitä innostuneesta, eklektisestä koululaisesta
”joka sekoitti vihkoihinsa Nietzschen tai Waltarin lauseita,
ihaili Paavolaista, Elias Simojokea tai Marx-vainajaa
sekä mestarimäenlaskijaa
(…)
kuvitteli herättävänsä henkiin DADAN”

Töyrylän pitkin säkein tilittävä post-maailmansotarunous ennakoi kiinnostavalla tavalla Pentti Saarikosken 1960-luvun ”osallistuvia” kokoelmia ja muita modernismin ensimmäisen aallon jälkeisiä ilmiöitä, mutta ilmeisesti jo toisessa teoksessaan hän palasi tutumpaan laululliseen mitallisuuteen. 1940-luvulla sitä pidettiin vääjäämättömänä, kuten Helsingin Sanomien arvostelu teoksesta Nyt olen luonasi tietää kertoa: ”[H]änen esikoiskokoelmansa yksinomainen vapaa mitta uuden kokoelman alussa aivan kuin huomaamattomasti muuntuu vetäviksi tanssipoljennoiksi, pukeutuakseen sitten yhä selvemmin säännönmukaisiin mitallisiin kuvioihin. Kuvastuuko tässä nuoren lyriikan sisäinen kehityspakko? Tuleeko kenestäkään suomalaisen vapaan mitan vastaansanomatonta, luovaa modernisoijaa?” (HS 10.4.1946) Vain viisi vuotta myöhemmin uransa aloittaneen Paavo Haavikon kohdalla olisi ollut absurdia puhua kehityspakosta kohti mitallisuutta ja tanssipoljentoa.

Ikäisekseen hyvin säilynyt kertoo tarinan runouden arkipäiväistymisestä ja samanaikaisesta marginalisoitumisesta.

Kertomuksena suomalaisesta runoudesta – jollaisena sitä mieluiten luen – Ikäisekseen hyvin säilynyt kertoo tarinan runouden arkipäiväistymisestä ja samanaikaisesta marginalisoitumisesta. On paradoksaalista, että sama kehitys, joka teki runosta rakenteeltaan joustavan ja kykenevän tarttumaan mitä moninaisimpiin yksityiskohtiin, myös johti runon arvon ilmeiseen laskuun. Ehkä modernismi, vapaa mitta, haiku, tanka, konkreettinen, esine-, fragmenttirunous ja lukemattomat muut ovat yhdessä atomisoineet lajin, niin että suuren kansallisen tai kosmisen synteesin yrittäminenkin on muuttunut mahdottomaksi – niinpä esimerkiksi juhlatilanteissa yleisesti käytetyt runot ovat vuosi vuodelta vanhempia.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että tämä kehitys on positiivista niin runoudelle kuin yhteiskunnallekin, jolle runous voi opettaa moniarvoisuutta. Silti jossain alitajunnassa väijyy edelleen Eino Leinon, V.A. Koskenniemen, Edith Södergranin, Katri Valan, Saima Harmajan tai Kaarlo Sarkian kaltainen kokoava, eheyttävä runoilijan osa, jolle ei tämän päivän maastossa voi olla täyttäjää. Niinpä vanhasta runoudesta voi tehdä moniakin valintoja, joista kaikki näyttävät tässä antologiassa hyvältä ja sopivalta edustamaan vuosiaan. 1950-luvusta lähtien taas yhä useammin hyvienkin tekstien kohdalla herää kysymys: miksi juuri tämä runo, mitä erityistä tässä muka on? Itse antologiamuoto, etenkin yhdistettynä ajatukseen kansallisvaltiosta, on vanhemman runouden puolella – vaikkei tämä runous edes käsittelisi niin sanottuja kansallisia kysymyksiä.

Kädet ylös, tämä on ryöstö!

Suomalainen runokirja. Toim. Ona Aula. Gummerus 2016. 229 s.

Eräs röyhkeimmin runouden arvoa polkevista antologiahankkeista hyödyntää juuri tätä ajatusta vanhojen runoilijoiden ja suomalaiskansallisuuden peruuttamattomasta yhteydestä. Gummeruksen julkaisema Suomalainen runokirja – 150 kauneinta klassikkoa tarjoaa jatkoa teokselle Pieni runokirja – 150 suomalaista klassikkoa. Positiivista tässä valikoimassa on 1800-luvun runouden runsas edustus, mukana on esimerkiksi nimimerkkien Kallio ja Suonio tuotantoa ja myös muutama teksti Kantelettaresta (kansanrunous on harvinaista herkkua juhlavuoden antologioissa).

Vanha kalmisto ja helposti monistettava tuore raha uhkuvat kirjan sivuilta kuitenkin niin pökerryttävästi, että alkaa olla mahdotonta haistaa komeimpienkaan yksittäisten runojen ansioita. Reseptinä menestyvälle runoantologialle – Pieni runokirja ylsi Mitä Suomi lukee -listan kymmenen kärkeen – tarjoan teoksen pohjalta seuraavaa: 1) Palkkaa harjoittelija korkeakoulusta harjoittelijatuella. 2) Lähetä hänet arkistoon metsästämään vähintään 70 vuotta sitten kuolleita suomalaisia runoilijoita. 3) Lupaa: Hän saa julkaista suosikkinsa näiltä ja oman nimensä kirjankanteen, maininnan cv:hen. 4) Osastot nimetään satunnaisten säkeiden mukaan, kun painopäivä on ovella. Uusi harjoittelija on jo talossa.

Jos tarkoitus on haudanryöstö, niin toivoisin, että silloin ryöstettäisiin parhailta.

Näin on saatu aikaan uusi kirja, nopeasti, lupia kyselemättä, edullisesti ja tuottamatta tavuakaan uutta tekstiä. Runoista ja runoilijoista ei kirjassa ole mitään tietoja, koska niitä ei ole pakko olla. Vanhat tekstit ovat vapaata riistaa, jota kohti voi ammuskella kuin ökyrikkaiden safarilla. Erityisen makaaberia on nuorena kuolleiden runoilijoiden yliedustus: Katri Vala, Edith Södergran, Saima Harmaja ja Uuno Kailas eivät kaikeksi onneksi eläneet viisikymppisiksi, muuten tämä halpahallivalikoima olisi vieläkin köykäisempi. Mutta luulisi, että jokin laki kieltäisi ”Suomalaisen runokirjan” julkaisemisen ilman runoakaan V.A. Koskenniemeltä (1885–1962). Entäpä Aale Tynnin (1913–1997) ”Kaarisilta”, tuo kaikkien aikojen toivotuin radioklassikko? Entä miksi Kaarlo Sarkiaa (1902–1945), ehkä kaikkien aikojen taitavinta suomenkielisten säkeiden tekijää, ei ole kelpuutettu mukaan, vaikka lukot hänen hautakammiostaan poistettiin juuri? Jos tarkoitus on haudanryöstö, niin toivoisin, että silloin ryöstettäisiin parhailta. Ymmärtäisin antologian olemassaolon, jos sitä jaettaisiin ilmaisen ämpärin kylkiäisenä ostoskeskuksissa, mutta oli nousukausi tai ei, kyllä rahan pyytäminen tästä on hävytöntä ja väärin.

Mikä ilo siis onkaan, että ainakaan Suomi100-vuonna antologiamarkkinoiden monopoli ei ole Gummeruksen julkaisun kaltaisella setelipaino-opportunismilla – vastoin odotuksiani tämäkin vuosi tuottaa paitsi pönötystä, myös merkityksiä. Jenni Haukion kokoama Katson pohjoista taivasta (Otava 2017) on ollut jo useamman kuukauden kaunokirjallisuuden myydyin teos Suomessa, mikä on runokirjalle täysin poikkeuksellinen meriitti. Kaikeksi onneksi tämä antologia on rakkaudella koottu ja huolellisesti hiottu, ja lähes kronologisesti etenevä sisältökin vain paranee nykypäivää kohti. Kansa, joka kerrankin ostaa ja varmaan lukeekin runoutta, palkitaan siis asiantuntevalla katsauksella laadukkaaseen lyriikkaan noin sadanviidenkymmenen vuoden ajalta. Toki käsitys laadusta on tässä vain yksi monista – minimalistinen, kuulas, muototietoinen, otavalainen – mutta silti toivon, että moni käsi kurottaa kansakunnan kaapin päälle, että tätä antologiaa ei nähtäisi ensisijassa arvokkaana sisustusesineenä. Gösta Serlachiuksen kokoelmia hyödyntävä kuvitus, joka ulottuu Gallen-Kallelasta Birger Carlstedtiin, tukee sisältöä arvokkaalla tavalla, mutta ei yltiöjuhlallisesti.

Löimme kättä päälle sankarihaudan viileässä varjossa

Katso pohjoista taivasta. Toim. Jenni Haukio. Otava 2017. 463 s.

Kun Poesia julkaisi vuonna 2011 uudempaa kokeellista runoutta esitelleen Vastakaanon-antologian, ainakin minulle jäi hieman epäselväksi, mitä vastaan tämä inspiroiva tekstimassa oli suunnattu. Nyt Haukion antologian luettuani voin sanoa, että Kaanon on vihdoin ilmestynyt, ja Vastakaanonin tekijöistä mukaan on kelpuutettu neljä.  Amerikkalaisessa runoudessa noin vuosikymmen sitten pinnalle noussut kiistely avant-garden ja valtavirtaisen ns. hiljaisuuden koulukunnan (joka oli kokeellisten runoilijoiden luoma olkiukko, mutta sopii kuvaamaan Haukion suosimaa luontorunoa) välillä on kenties saanut suomalaisen vastineen. Meillä tosin koulukunnat eivät kiistele, vaan jää jaksavaisten kriitikoiden tehtäväksi kaivaa esiin mahdolliset esteettiset erimielisyydet.

Haukion antologia pyrkii väistämään poliittisesti arkaluontoisia aiheita ja sapelinkalistelua kokoamalla luonnosta eheyttävän ylätason kategorian, jossa suomalainen runo voisi olla kotonaan. Valikoiman ensimmäisen osaston runot ovat ajalta ennen itsenäistymistä, ja täällä asemoinnissa tapahtuu tiettyjä harha-askelia. ”Maamme-runon” ja etenkin Heikki Nurmion ”Jääkärimarssin” sekä eräiden muiden valtiollisessa kuvastossa institutionalisoituneiden tekstien mukanaolo kielii pönötystaudista: nyt antologia varustautuu alkumetreillään kuin kansalaissotaan ja asettuu melko lailla fennomaanioikeistolaiseen valtavirtaan, josta on täysi työ pyristellä irti myöhemmin. Sodassa valkoisten puolella kuolleen Juhani Siljon komeimmat postuumit runot ”Vastavirtaan” ja ”Selvään veteen” edeltävät valikoimassa ”Jääkärimarssia” ja paaluttavat nietzscheläisen yksilömystiikan kamppailun ytimeen: sodassa vastakkain ovat vastavirtaan nouseva ”lohen suku” – ylväät, yksilölliset, ajattelevat – ja laiska massa, joka ajautuu sokeana virran mukana.
”Virran mukaan taipuu kaikki muut:
putoo koskist’ alas suuret puut,
rantaa rauhallista lähemmäksi
painuu parvet siikain, salakkain
– vastavirtaan nousee lohi vain.”

Koska runojen järjestys ja asettelu osastoihin on ilmiselvästi harkittua paitsi suomalaisen runouden myös yhteiskunnan kehityksen näkökulmasta, teoksesta on houkuttelevaa lukea esiin piilomerkityksiä. Vaikka Juhani Siljolta on mukana vain nämä kaksi tekstiä, hänen ”eetillinen tahtorunoutensa” (tutkija-runoilija Unto Kupiaisen ilmaus) on eräänlainen ideaali siitä, millaisia runoja Haukio on myöhemmiltäkin vuosilta valinnut mukaan: runoilijan yksilöllisyyttä korostavia, metsästä ja järvistä ammentavia, allegoriaan aukeavia.

Haukio on valinnut runoilijan yksilöllisyyttä korostavia, metsästä ja järvistä ammentavia, allegoriaan aukeavia runoja.

Yhteiskunnallisuutta on mukana, mutta kriittisimmätkin runot pysyttelevät korkealla abstraktiotasolla, osoittelematta konkreettisia, kenties korjattavissa olevia epäkohtia. Juha Kulmalan ”Muistan Kekkosen” -runon lannistunut loppukaneetti, ”emme me osaa eikä Kekkonenkaan osannut” kuvaa hyvin tätä suuntaa. Tai työväenrunoilija Arvo Turtiaisen turhautuminen ihmisluonnon itsekkyyteen työmies Saliinia kuvaavassa runossa: ”Saliini, Saliini/ sinunko takiasi tämä maailma olisi muutettava?” Suomalainen itsekritiikki oikeuttaa meiningin muuttumattomuuden, samojen poliitikkojen äänestämisen vuodesta toiseen ja uusien avausten ampumisen alas. Kansallisuutemme on jaettu kohtalo ja onnettomuus, niin kuin Jorma Eton kuuluisassa runossa ”Suomalainen”:
”Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.”

Katson pohjoista taivasta ei korosta runouden sisäistä kehitystä, tendenssejä tai katkoksia, edes siirtymä modernismiin ei siinä tunnu kovin dramaattiselta – 2000-luvun ”uutta runoa” tuskin huomaa, vaikka muutama eturivin tekijä on mukana. Sen sijaan Haukio onnistuu korostamaan yksittäisten runoilijoiden erityispiirteitä ja valitsemaan kultakin mukaan runoja, jotka samaan aikaan tukevat kokonaisuuden suuria linjoja ja soivat yksilöllisessä äänialassa. Erityisen merkittäviä puutteita on lähinnä aivan uusimmasta runoudesta, jonka merkittäviä tekijöitä on muutenkin liian varhaista nimetä, ja – käsittämättömästi – Gunnar Björling, yksi suurimmista.

Ainoastaan luonto, tämän antologian suuri sovittaja, voi korjata sorron.

Ajankuvina (valkoisen) Luther-Suomen mytologiasta ja yhä tänä päivänäkin hienoina runoina esimerkiksi Siljon tekstit ovat perustellusti mukana. Silti vasta sotaa kuvaavan toisen osaston lopussa pääsee vasemmistorunoilija ääneen, sovittelevassa hengessä. Arvo Turtiaisen kääntämä Elmer Diktoniuksen ”Sankarihautoja” kuvaa kuolemaan asti ulottuvaa epätasa-arvoa, jonka ainoastaan luonto, tämän antologian suuri sovittaja, voi korjata. Toisella osapuolella on ”patsaita toreilla ja puistikoissa/ kukkia ympärillään/ puhuen, huutaen, kerskaten:/ sankarihautoja! sankarihautoja!” Toiset taas, myös tässä valikoimassa sivulle 80 asti näkymättömät, on karkotettu metsään, jätetty nimeämättä, mutta sitä kautta, kaikessa hiljaisuudessa, he kasvavat osaksi suurta isänmaallista kertomusta:
”Kivikumpuja metsän sisimmässä,
lumen peittämiä, piilossa,
ilman kiviä, ristejä, nimiä –
ei edes aitaa ympärillä,
muutamia tuntemattomia kumpuja vain.
Mutta metsä kuiskii, metsä humisee,
pettumetsä, tukkimetsä:
sankarihautoja! sankarihautoja!”

Koska työväenrunous ja kaikki muu, mikä voisi rikkoa eheää, ”luonnollista” Suomi-kuvaa, palvelee Haukion valikoimassa suurempaa synteesiä, on paikallaan siteerata romaanihenkilö Akseli Koskelaa, joka Pohjantähti-trilogian toisessa osassa (fiktiossa vuoden 1913 tienoilla) tekee sattuvan havainnon pappilan herrasväen ja muiden fennomaanien puheista: ”Ne puhuu omista asioistansa aina niin kun ne olisivat Suomen asioita: Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla. (…) Teki niitten mieli mitä hyvänsä niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.”

Haukio onnistuu taitavasti kuljettamaan teoksen kronologiassa mukana kertomusta Suomen vaiheista ja noususta vaikeuksien kautta kohti moniarvoista, vaurasta yhteiskuntaa. Runojen asettelun, huolellisen valikoinnin ja osastojen sisäisen dramaturgian kautta antologian yksilölliset äänet saadaan laulamaan samassa sävellajissa yhtä laulua, kuin todella olisi joku ideaalisuomalainen, jolla on ”erityinen luontosuhde”, kuten juhlavuoden juhlapuheissa jaksetaan toistella. Toinen esimerkki hegeliläis-snellmanilaisesta synteesistä on ristiriitojen täyttämän 1930-luvun ja sotavuodet kattavan ”Oi, kallis Suomenmaa” -osaston päättyminen Koskenniemen ”Finlandian” tarjoamaan suureen sovitukseen. Kaikki tämä on koettu suurempaa tarkoitusta varten, Haukio tuntuu sanovan.

Lopputulos on yksi parhaista suomalaisen runouden antologioista kautta aikojen ja ansaittu menestys.

En pidä rajoittunutta, fennomaanis-porvarillista Suomi-kuvaa Haukion antologian erityisenä heikkoutena, vaan nämä rajoitukset liittyvät jo itse antologiamuotoon. Kun lähtee maalaamaan suurella pensselillä ja valikoimaan vaikkapa erityisen ”suomalaisia” runoja, kentän moniäänisyyttä joutuu väistämättä suitsimaan, jo esteettisistäkin syistä. Tällaisessa ympäristössä syntyy osin tiedostamaton vaatimus: runon on yksinkertaisesti käyttäydyttävä, oltava edukseen, puhuttava kauniisti kuin itseoppinut räätälimestari Halme juhlatilaisuudessa.

Jenni Haukio on perehtynyt laajasti runouden kenttään ja historiaan, valinnut edustavimmat yksilöt ja luonut niiden välille merkityksellisiä yhteyksiä. Lopputulos on yksi parhaista suomalaisen runouden antologioista kautta aikojen ja ansaittu menestys – esimerkillisen kattava ja kaunis teos, jossa yksityinen ja yleinen ovat tasapainossa. Teos olisi vielä parempi, jos riitasointuinen todellisuus – Pohjantähti-vertausta venyttääkseni, Laurilan Anttoo – päästettäisiin sisään. Nyt hän jää porstuan puolelle rykimään hermostuneena, tiedä vaikka hajottaisi vielä paikkoja turhautuessaan.

Portista ulos: vieläkö ne jaksavat elää ja yrittää?

Samaan aikaan tämän arvostelun kanssa kirjoitin katsausta viime aikoina ilmestyneistä runovihkoista. Vihko (tai englanniksi chapbook) on nouseva, edullinen julkaisumuoto, joka toimii jossain julkaistun kirjan ja muistiinpanojen välimaastossa. Suomalaisia julkaisijoita ovat Poesia, Zäp Books sekä eräät yksityishenkilöt – kattavaa kuvaa kentästä on vaikea saada, mikä on osa sen viehätystä.

Runous elää ennen kaikkea muualla kuin antologioissa.

Alustalla on todellakin väliä: siinä missä antologiaan painettu runo tuntuu kuin kiveen hakatulta, on helposti katoavassa vihkossa väliaikaisuuden taika ja uusien alkujen luvuttomuus. Näin juhlavuonna tuntuu erityisen tärkeältä todeta, että miten tahansa huolellisesti järjestämme ja arkistoimme historian lehdet, runous elää ennen kaikkea muualla kuin antologioissa. Runoklubeilla kuulee hienoja esiintyjiä, tämänkin runon tänään ehkä ensimmäistä ja viimeistä kertaa; hautausmaan aidassa, kaupungin puolella, on eiliselle päivätty kaunis omistuskirjoitus rakkaimmalle.

Runoantologiat voivat olla inspiroivia ja vaikuttaa monin tavoin tulevaan runouteen, mutta niihin on kätketty konservatiivisuuden siemen. Niiden naurettavassa juhlallisuudessa on ajatus arvokkuudesta, jota uuden ja vasta aluillaan olevan on mahdoton saavuttaa. Tänä vuonna, kun arvostamme kieltämme ja kulttuuriamme erityisen näyttävästi, on meidän varottava arvostamasta sitä hengiltä. Antologiassa runot näyttävät siltä, että niistä ei voi muuttaa merkkiäkään, mutta tämä on illuusio: on muistettava, että myös klassikot ovat aina keskeneräisiä. Ne elävät yhä, pölyttyvät kaapin päällä kuin kissa odottaen sopivaa hetkeä iskeä.

Vaikka historia painaa ja meillä on niskassamme isienkin synnit, joskus on hyvä kaivautua ulos kirjakasasta ja kuljeskella syksyn poluilla vapaasti kuin Leinon löysäläinen. Seuraavat sata vuotta ovat varmasti erilaiset kuin menneet, ja heikkona hetkenä voi epäilyttää, että tuleeko niitä lainkaan. Mutta yhä vain kuulemme kutsun, tulevaisuus velvoittaa sisällöntuotantoon. Sillä kai sinäkin haluat runosi Suomi200-antologiaan?

[1] Ruotsissa muuten julkaistiin viime vuonna definitiivisyyteen pyrkivä antologia Svensk poesi (Albert Bonniers Förlag), jonka sisältö alkaa viikinkiajan riimukirjoituksista. Ruotsalaiset ovat omineet antologiaansa myös suomalaisia mestareita Runebergistä Tua Forsströmiin. Antologian sisältö on vähemmän yllättäen aiheuttanut erimielisyyttä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto