Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kriittisen kielitietoisuuden puolesta

Virpi Alanen, 12.10.2016
Irina Piippo, Johanna Vaattovaara ja Eero Voutilainen: Kielen taju. Vuorovaikutus, asenteet ja ideologiat 293 s., Art House 2016

Kieli saa tunteet kuumenemaan. Tiukan oikeinkirjoituskeskeinen lähestymistapa saattaa vallata ihmisen kielitajun ja lietsoa kielipoliisimaista käytöstä jopa aggressiivisuuteen asti. Kirjassaan Kielen taju kielentutkijat Irina Piippo, Johanna Vaattovaara ja Eero Voutilainen kertovat, että puheen ja kirjoituksen pinnallinen ja jyrkkä vastakkainasettelu saattaa haitata kielen monitahoisuuden ymmärtämistä. Puhutunkin kielen ominaispiirteillä on oma logiikkansa ja taustasyyt kehitykseensä. Yksi pahamaineisimmista ja inhotuimmista puhekielen sanoista on niinku, mutta silläkin on tärkeä paikkansa kieltä jäsentävänä suunnitteluilmauksena.

Yksi pahamaineisimmista ja inhotuimmista puhekielen sanoista on niinku.

Piippo, Vaattovaara ja Voutilainen johdattavat ajattelemaan kieltä laajemmin, ymmärtämään sen ulottuvuuksia vuorovaikutuksen ja vallankäytön välineenä. Siten he purkavat myyttejä kielen rappiosta ja tarkastelevat kielen käytön ideologisuutta ja virallisen kielenohjailun poliittisuutta. Tuttuja ja ajankohtaisia kielen ilmiöitä esimerkkeinään käyttäen he luovat raikkaan, tutkimukseen perustuvan katsauksen suomen kieleen. Kirja havainnollistaa erittäin hyvin sitä kriittistä kielitietoisuutta, jota tänä päivänä tarvitaan. Se on suositeltavaa luettavaa niin kirjoittajille kuin retorikoillekin.

Tutkijakolmikko korostaa kielen vuorovaikutuksellista luonnetta. Kieli on enemmän kuin kirjoitettu ja kieliopillisesti säännelty asunsa. Kieli, virallinenkaan, ei ole mikään pysyvien sääntöjen kokoelma vaan jatkuvassa muutoksessa. Se on yhteisöllisesti määrittyvien, usein ensin puhekielessä yleistyvien käytäntöjen mukana uudistuva. Sääntökeskeinen lähestymistapa saattaa rajoittaa ja tukahduttaa kielen mahdollisuuksia niissä konteksteissa, joissa voisi olla tärkeämpää satsata kielelliseen luovuuteen kuin metsästää virheitä. Kielessä on itsestäänselvyyksinä pidettyjä ilmiöitä ja asenteita, joita on tarpeen myös koetella, muistuttavat tutkijat.

Kieleen pesiytyvät asenteet ja ideologiat

Tutkimustieto antaa pohjaa kriittiseen, tiedostavaan kielen tarkasteluun. Piippo, Vaattovaara ja Voutilainen kiinnittävät ansiokkaasti huomiota siihen, miten asenteet voivat juurtua viralliseenkin kieleen niin huomaamattomasti, että ne saadaan muuttumaan vain tiedostamalla ja tarkoituksellisesti muuttamalla ne.

Yksi Kielen tajun tarkkanäköisimmistä osuuksista on luku, jossa ruoditaan sukupuolten tasa-arvon kielellistä tilaa. Kielessämme on muun muassa sukupuolen piilokategorioita, vaikka hän-pronominin vuoksi kieltä usein erehdytään luulemaan sukupuolineutraaliksi. Sanakirjavertailussaan tekijät toteavat, että vuosina 1951–1961 ilmestynyt Nykysuomen sanakirja oli vielä täynnä sukupuoleen liittyviä asenteellisuuksia, joissa voima, valta ja rohkeus näyttäytyivät aina miehen ominaisuuksina, kun taas muun muassa hempeys, heikkous ja arkuus liitettiin naisiin ja tyttöihin.

Kielikeskusteluamme leimaa jatkuvasti huoli ja paheksunta.

Vuonna 2014 verkossa ilmestyneessä Kielitoimiston sanakirjassa ei enää ole vastaavaa seksististä pohjavirettä, mutta sukupuolittuneisuus ei edelleenkään ole kadonnut kielestä, he huomauttavat. He ottavat monia esimerkkejä median päivittäisestä kielestä, jossa merkityksiä tuotetaan edelleen kuvaamalla toista sukupuolta aktiivisena tekijänä ja toista passiivisena sivustaseuraajana. Kieli vaikuttaa mielikuviin ja siten ohjaa ihmisten kohtelua. Mediassa sukupuolittunut kielenkäyttö tuntuu olevan erityisen sitkeässä ja esimerkkejä siitä on löytynyt kirjaan helposti.

Rappiota vai kehitystä

Uhkakuvat nuorison turmeltuneisuudesta ovat lohdullisen ajattomia”, kirjassa todetaan. Tutkimustenkin mukaan sukupolvijännitteet kuuluvat kielen kehitykseen. Vanha sukupolvi tuntuu aina pitävän kiinni kielensä rakkaista totunnaisuuksista, joita nuoremmat kielenkäyttäjät eivät välttämättä enää pidä lainkaan merkityksellisinä.

Suomen kielessä kirjakielemme vakiinnuttamisvaihe oli vasta 1800-luvulla, mikä on kielihistoriallisesti ajatellen aivan äsken. Kansalliskielenä suomen kieli normeineen on siis hyvin nuori. Elävän kielen kuuluukin muuttua. Rappiolta vaikuttavat asiat eivät aina ole rappiota vaan kielen ennustettavissa olevaa kehitystä. Viime vuosikymmeninä on ollut käynnissä rentoutuminen niin tapakulttuurissa, mediassa kuin päivittäisessä kielenkäytössäkin. Kielikeskusteluamme leimaa kuitenkin jatkuvasti huoli ja paheksunta. Kielen taju -kirjan tekijät yrittävät opastaa ajattelemaan kieltä monipuolisemmin.

Kielen taju havahduttaa lukijansa ajattelemaan omia asenteitaan ja omaa paikkaansa kielen toistuvissa sukupolvirakenteissa. Myönnän, suhtaudun itsekin joskus kielen muutoksiin tunteikkaasti. Ajatus siitä, että possessiivisuffiksia eli omistusliitettä ei tosiaan ehkä kohta enää käytetä kirjallisessakaan ilmaisussa, herättää minussa huvittuneisuuden sekaista luopumisen tuskaa, aivan aitoa suruakin. Possessiivisuffiksille on tutkimusten perusteella laadittujen ennusteiden mukaan käymässä kalpaten. Se pusertaa minun sydänalaa. Vaikka kielen ammattilaisena ymmärrän, että kieli muuttuu koko ajan, joskus on vaikea hyväksyä, että kielenkäyttäjien enemmistön tapojen takia minun äidinkieli voi muuttua myös ”väärin”.

Parasta Kielen tajussa on, että lähtökohtana on kielenkäytön arki nyt.

Ja silti, ties miten paljon asioita itse teen vanhemman sukupolven mielestä väärin ─ vaikkapa aloitan kirjoitetun lauseen huolettomasti ja-sanalla, jos huvittaa. Tai vielä radikaalimpaa: haluaisin ’esimerkiksi’-sanan ’esim.’ -lyhenteen jo muuttuvan puhekielen mukaiseksi, käteväksi ’esim’-sanaksi, jonka perään ei virallisessa kirjakielessäkään enää tarvitsisi kirjoittaa pistettä.

Ehkäpä siis ”minun kirja” -muotoon ja muihin omistusliitteettömiin kammotuksiin olisi vain sopeuduttava, ellei halua tulevaisuudessa edustaa sitä ennustetusti käyttäytyvää normivanhaa sukupolvea, joka kielihistoriallisessa tarkastelussa näyttää aina kehkeytyvän uudelleen. Toisaalta, kieli on myös ihanan arvaamaton. Kielen taju -kirjassakin todetaan, että aina kieli ei käyttäydy ennusteiden mukaan, vaan kielen muutokset saattavat joskus ensin edetä ja sitten vetäytyä. Vanhat muodot saattavat myös löytää uuden paikan tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa niiden käyttö perustuu tunnetilan tulkintaan. Nykypuhekielessä esimerkiksi käyttämällä muotoja ”me menemme” tai ”minun kirjani” voi Piipon ja kumppaneiden mukaan ilmaista vihaisuutta, ylimielisyyttä tai auktoriteettia.

Kieli muuttuu joskus myös odottamattoman ilahduttaviin suuntiin. Mie-pronomini ei ole enää nykypuhekielessä ainoastaan alueellisen murrepiirteen osoitin, vaan siitä on tullut vapaa resurssi, jonka kuka tahansa voi ottaa käyttöön halutessaan ilmaista leppoisaa tyyliä. Parasta Kielen taju -kirjassa on, että lähtökohtana on kielenkäytön arki nyt. Esimerkit ovat nykyaikaisia. Niiden kautta kerrotaan kiinnostavasti kielen ilmiöistä, jotka ovat parhaillaan tapahtumassa. Tervetuloa mie-pronomini!

On myös hauska ajatella, miltä tämän kirjan sisältämät havainnot mahtavatkaan näyttää viidenkymmenen vuoden kuluttua. Ehkä kirja löytyy tuolloinkin miun kirjahyllystä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto