Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sattumusten kauppaa

Hannele Puhtimäki, 24.9.2018
Irmeli Westermarck: Riskitön kokeilu 110 s., Stresa 2017

Riskitön kokeilu on opettajana toimineen ja useita tietokirjoja julkaisseen Irmeli Westermarckin kaunokirjallinen esikoisteos. Lyhytproosaa sisältävässä kirjassa on 17 lyhyehköä tekstiä, joiden tapahtumat sijoittuvat niin Suomeen kuin ulkomaillekin.

Kirjan avattuaan tuntuu kuin lukemisen sijaan paremminkin kuuntelisi ihmisille sattuneista tapahtumista tai tilanteista.  Siinä mielessä sisällysluettelon toinen ryhmäotsikko ’Ihmisiä ja sattumuksia’ on hyvin tekstejä kuvaava.  Usein nuo sattumukset eivät herätä juuri minkäänlaisia tunteita, vaan jäävät melko merkityksettömiksi niin lukijalle kuin joskus tarinoiden henkilöillekin. Tähän vaikuttaa ehkä osaltaan myös tekstien lyhyys: vaatii taitoa luoda muutamassa sivussa henkilöille ja tapahtumille merkitys. Joskus koko tarina jää vain kuin kuluneeksi vitsiksi.

Lapsi on vain väline, jotka hyväksytään sen mukaan, kuinka hän sopii ulkoisen kuvan luomiseen.

Parhaimmillaan tekstit kuitenkin tunteita ja ajatuksiakin herättävät. Tällöin on usein kyse vanhemmuudesta, vanhemman roolista ja vastuusta. Vain onnistuneet ja menestyneet lapset ovat hyväksyttyjä. ”Turnaus”-novellin 14-vuotias Osku pelaa vanhempien painostuksesta salibandya, vaikka otteluiden sijaan haluaisi vain hengailla kavereiden kanssa. Kun poika epäonnistuu pelissä, saa isän reaktio hallin vahtimestarin lisäksi lukijankin raivostumaan. ”Pashminahuivi”-novellin Soila on varakkaan miehen toinen vaimo ja leski. Hänen itsekkäässä elämässään niin lapsi kuin lapsipuoletkin ovat vain välineitä, jotka hyväksytään tai hylätään sen mukaan, kuinka he sopivat omiin tarpeisiin tai ulkoisen kuvan luomiseen.

Isovanhemman rooli on jo helpompi. ”Heviä”-novellissa isovanhemmat menevät pojanpojan rokkikonserttiin, kun vanhemmilla on muuta tekemistä. He tuntevat olevansa monin tavoin epämukavuusalueellaan, mutta ovat hyvin ylpeitä pojasta.
”Tänään Sami vielä soitti ja vahvisti kutsun, mutta olin vähällä kieltäytyä kun kuulin, että bändin esiintyminen olisi vasta puoli kaksitoista. Martti ja minä menemme yleensä nukkumaan jo kymmenen maissa. Arvelutti myös, kehtaisimmeko edes tulla tänne nuorten ihmisten sekaan. Kun en tiennyt miten konserttiin pitäisi pukeutua, päätin laittaa varman päälle beigen jakkupuvun ja vihreän silkkipuseron. Käskin Martin pukea laskoshousut, pukupaidan ja neuletakin. Olisi pitänyt käydä kampaajalla, mutta pinneillä sain hiukset jotenkin siistittyä.” (s. 28)

Jonkinlaista särmää, viilattua merkitystä jäin teksteissä kaipaamaan.

Westermarckin testi elää yksityiskohdistaan. Kieli on sujuvaa ja helppoa lukea, mihin vaikuttaa osaltaan runsas dialogi. Puoliksi piilossa oleva huumori, joka toisinaan voisi tulla esiin näkyvämminkin, pelastaa paljon. Positiivista on myös se, että henkilöhahmot eivät ole kaunisteltuja, vaan jokainen löytää itsensä heidän virheissään, pienuudessaan ja tavallisuudessaan.

Toisaalta tuo kaunistelemattomuus saattaa mennä niin pitkälle, että se etäännyttääkin lukijan hahmoista. Jonkinlaista särmää, viilattua merkitystä jäin teksteissä kaipaamaan, niin että lopussa ei tuntisi läsäyttäneensä vanhan, puolityhjän ilmapallon, vaan että jokin liikahtaisi, jättäisi jäljen. Muutamissa novelleissa niin käykin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto