Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Raunioista toiseen todellisuuteen

Outi Hytönen, 16.12.2017
J.S. Meresmaa ja Christine Thorel (toim.): Murtumia maisemassa. Urbaanin löytöretkeilyn antologia. 247 s., Osuuskumma 2017

Osuuskumman julkaisemassa kymmenen novellin antologiassa liikutaan hylätyissä tehtaissa, autiotaloissa ja raunioissa. Lähtökohtana on urbaani löytöretkeily, maailmalla suosiotaan kasvattava harrastus, jossa hakeudutaan tutkimaan joutomaita ja tyhjillään seisovia rakennuksia. Viime vuonna Suomessa ilmestyi useampikin aiheeseen pureutuva kirja: Johanna Vehkoon reportaasikokoelma Autiopaikoilla, Ville-Juhani Sutisen esseeteos Kuolleiden muistomerkkien vuosisata, ja myös Jukka Laajarinne käsitteli aihetta esseekokoelmassaan Tiloissa. Kahteen ensin mainittuun pohjaa Murtumia maisemassa -antologian esipuhe, jossa johdatetaan urbaanin löytöretkeilyn eli urbexin tai urbanexin perusteisiin.

Rauniotehtaiden jännitys ei näille kirjoittajille riitä. On laajennettava todellisuuden rajoja.

Janos Honkosen kirjoittamassa avausnovellissa johdannon teoriasta saadaan käytännön esimerkki. Päähenkilö Mirko hakee autioituneesta tehtaasta vastapainoa toimistotyön ahdistavalle maisemalle. Adrenaliini ja jännitys auttavat irtautumaan arjesta. Kaunokirjallisessa muodossa päästään tietokirjoja tunteikkaammin urbexin viehätyksen ytimeen: ”Mirko oli langennut siihen loveen, jota hän raunioista etsi. Ajalla ei ollut merkitystä, ei viikonpäivällä, ei tilalla. Ei ollut arjen vitutusta, ei työtä eikä parisuhdetta. Kello ei ollut mitään, ei minään päivänä. Oli vain ulkoa pilkahteleva kultainen auringonpaiste ja pilvien harmaus, raunion tuoksut, saappaiden alla rapsahteleva romu.”

Johdannon ja avausnovellin jälkeen lähdetään fantasian ja scifin puolelle, mitä ei olisi kirjan kansien tai alun jälkeen välttämättä odottanut. Mutta kustantamon nimestä sen olisi tietysti voinut päätellä, onhan Osuuskumma nimenomaan fantasiaan ja scifiin erikoistunut osuuskunta. Rauniotehtaiden jännitys ei näille kirjoittajille riitä. On laajennettava todellisuuden rajoja. Tähän viittaa kokoelman nimikin, Murtumia maisemassa. Murtumat ovat kaikissa yhdeksässä novellissa jonkinlaisia aukkoja tai portteja yllättäviin, tuntemattomiin ja piilossa pysyneisiin ulottuvuuksiin. Murtumat sijaitsevat nimenomaan hylätyissä, autioituneissa paikoissa ja raunioissa.

Monipuolisuudesta toistoon

Honkosen realistisen avauksen jälkeen antologia esittää lajikirjonsa. Anni Nupposen ”Talot kuin puut” on dystopia väestöromahduksen jälkeisestä tyhjästä kaupungista, Katri Alatalon ”Meliwasin aaveet” jotain scifin ja maagisen realismin väliltä, Tarja Sipiläisen novelli ”Valontuoja” on vanhan ajan kummitustarina, Hanna Morre kirjoittaa kauhua, Artemis Kelosaaren teksti taas lähtee liikkeelle perinteisenä poikakirjojen seikkailukertomuksena. Marisha Rasi-Koskisen fragmentaarinen novelli ”Viimeinen päivä” poikkeaa muista keskittymällä vauhdikkaiden tapahtumien sijaan ihmismielessä tapahtuviin murtumiin.

Antologian lopusta löytyy tarinallisesti vahvoja tekstejä, mutta alun kirjallisten lajien ilotulituksen jälkeen niissä alkaa esiintyä kokonaisuuden kannalta liikaa toistoa. Kelosaaren ”Valiojoukko”, Mia Myllymäen ”Ongelmajätettä” ja M.A. Tyrskyluodon ”Tehtaan jumala” muistuttavat juonen kaareltaan toisiaan liiaksikin. Kahdessa novellissa seikkailee kolme ja yhdessä kaksi nuorta, jotka päätyvät kahdessa novellissa hylättyyn tehtaaseen ja yhdessä ongelmajätekeskukseen. Kaikkiin paikkoihin liittyy mystisiä katoamisia ja kuolemia. Jokaisessa novellissa nuoret kohtaavat kauhua ja hengenvaaran.

Tarinallisesti vahvimpiin ja joukosta erottuviin lukeutuvat Alatalo ja Kelosaaren tekstit.

Tarinallisesti vahvimpiin ja joukosta erottuviin lukeutuvat Alatalo ja Kelosaaren tekstit. Molemmat heittäytyvät kauas todellisuuden rajojen ulkopuolelle elävästi ja vakuuttavasti. Juonen kaari toimii loppuratkaisua myöten. Nautinnollisimpien tarinoiden joukkoon olisi voinut liittää myös Nupposen novellin, mutta Myllymäen novellin tapaan loppu lässähtää liian avoimeksi. Nupposen novellissa on kuitenkin onnistuttu hienosti luomaan dystopinen, melkein tyhjä kaupunkimaisema. Ennen ihmisiä vilissyt kaupunki on nyt monin paikoin autio. Voisiko yksi urbaanisen löytöretkeilyn viehätys ollakin mahdollisuudessa nähdä ja kuvitella, millainen olisi maailma ihmisen jälkeen?

Teksteissä rakennettujen mielikuvitusmaailmojen kokonaisuuksien hahmottaminen ei aina ole helppoa, mutta kokonaisuutena antologiassa luodaan voimakkaista kuvia lattialuukkujen alta löytyvistä yllätyksistä ja myös realistisemmista rauniomaisemista. Tässä onnistuvat järjestäen kaikki kokoelman kirjoittajat.

Yhteistyylistä kaksi poikkeamaa

Kaikkien novellien päähenkilöt ovat nuoria. Autiopaikkojen ohella yksi novelleja yhdistävä elementti ovat homoseksuaaliset suhteet nuorten välillä. Viidessä kymmenestä novellista tytöt tykkää tytöistä tai pojat pojista. Homoseksuaalisuus on kirjan nuorille luontevaa ja normaalia, vaikkakaan ei aina kivutonta. Pääosin se istuu tarinoihin niin sulavasti, että on melkein kiusallista ottaa koko asia esille tässä: tekeehän suhteiden esille nostaminen niistä jotenkin poikkeavia, erityismaininnan ”tarvitsevia”. Onneksi maininta saadaan tässä tehdä lempeän vahvasta käsittelytavasta.

Homoseksuaalisuus on kirjan nuorille luontevaa ja normaalia, vaikkakaan ei aina kivutonta.

Yksi vahva tytöistä pitävä tyttö esiintyy J.S. Meresmaan novellissa ”Indiana”. Meresmaan teksti poikkeaa muista iloisen ironisella tyylillään. Seikkailu on vakava, mutta päähenkilönä toimivan antisankarin puhekielinen minäkerronta on ehdottomasti kokoelman hauskinta luettavaa. Meresmaa erottuu omaäänisellä kerronnalla.

Toinen tyylillisesti muista erottuva on Rasi-Koskisen novelli ”Viimeinen päivä”. Novelli kertoo lahjakkaan lapsen kuolemasta ja muiston haalistumisesta. Se on lukijalle huomattavasti vaativampaa seurattavaa kuin kokoelman yhdeksän kronologista juonikertomusta. ”Viimeinen päivä” on kaunis, runollinenkin, kuulas ja kipeä tarina. Se poikkeaa muista niin paljon, ettei se oikeastaan sovi kokonaisuuteen.

Muuten novellit ovat tyylillisesti niin yhteneväisiä, että antologiaa voisi Meresmaan ja Rasi-Koskisen novelleja lukuun ottamatta arvella yhden tekijän kokoelmaksi. Yhteiset piirteet tekevät kokoelmasta hyvässä mielessä yhtenäisen kokonaisuuden, mutta toisaalta hieman tasapaksun.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto