Tulikärpänen valaisee sivun – A Firefly Lights the Page on nuoren nepalilaisrunoilija Janak Sapkotan neljäs teos. Hänen haikunsa on palkittu muun muassa Samhain International Haiku Prize -palkinnolla vuonna 2006.

Haikujen kultakausi oli 1600-luvun paikkeilla, tosin yhä vieläkin löytyy sekä Japanista että muualta maailmasta lukuisia innokkaita haikuharrastajia. Haiku on kolmirivinen runo, jonka ensimmäisellä rivillä on viisi tavua, toisella seitsemän ja viimeisellä jälleen viisi. Haikulle tyypillinen aihe on luonto, ja se ilmaisee usein jotain tunnetta.

Sapkotan on kehuttu löytäneen haikuihinsa japanilaisten esikuviensa keveyden ja ilmaisuvoiman.  Hän ei kirjoita tarkasti haikuille tyypillisessä 5-7-5 tavumitassa, vaan panostaa tavumäärästä välittämättä siihen, että jokaisella haikulla on aiheeseen sopiva rytmi ja tunnelma.

Vähän sanoja, paljon merkitystä

Teoksen haikut käsittelevät enimmäkseen luontoa, kasveja, eläimiä ja luonnonilmiöitä sekä arkisia tapahtumia, kuten teeveden keittämistä ja sähkökatkosta, ja niiden herättämiä ajatuksia. Varsinkin teoksen loppupuolen haikut onnistuvat kuvailemaan synkkiä aiheita, kuten kuolemaa, tehokkaasti kolmella rivillä. On vaikea käsittää, miten yksi pikkiriikkinen haiku pystyy herättämään vahvempaa myötätuntoa pakolaisleirien asukkaita tai nälkäisiä lapsia kohtaan kuin yksikään lehtiartikkeli tai uutispätkä.

”Valkeat krysanteemit -/ jopa viileä henkäys/ niitä varoen koskee” on yksi teoksen ”perinteisistä” haikuista: se käsittelee luontoa ja sen tunnelma on vanhoille japanilaisille haikuille tyypilliseen tapaan herkkä ja koskettava. On kuin lukisi krysanteemien ja viileän henkäyksen välistä rakkaustarinaa. Kolme riviä riittää välittämään suuria tunteita.

Japanin kielessä on paljon homonyymejä eli sanoja, jotka äännetään samalla tavalla mutta jotka tarkoittavat eri asioita. Niitä käytetään tietysti myös haikuissa, ja japanilaiset haikut on usein mahdollista lukea ja ymmärtää monella tavalla.

Englannin tai suomen kielessä ei tällaista ulottuvuutta ole, mutta silti Sapkotan haikut voi käsittää monella eri tavalla. Esimerkiksi edellän mainitun Valkeat krysanteemit voi kokea sävyltään haikeaksi kaipaukseksi: krysanteemit ovat niin kauniita tai herkästi särkyviä, ettei henkäys uskalla koskettaa niitä kunnolla.  Toisaalta runon voi ajatella myös henkäyksen lempeäksi rakkaudenosoitukseksi krysanteemille.

Samaa vivahteikkuutta ja monitulkintaisuutta ei kuitenkaan löydy läheskään jokaisesta teoksen haikusta. Osa haikuista on enemmänkin lasten lorujen kuin tunteikkaiden haikujen kaltaisia, esimerkiksi ”Sade/ muurahaiset kokoontuvat/ sienen alle” kuulostaa lähinnä luontoaiheisen lastenkirjan kuvatekstiltä. Se on niin minimalistinen, ettei siitä saa irti juuri muuta kuin sen mitä tekstissä suoraan sanotaan.

Rakkaus on esillä monissa Sapkotan haikuissa. Sen käsitteleminen on kuitenkin usein kömpelöä, ja siitä puuttuu luontoaiheisissa haikuissa mukana oleva taianomainen tunnelma ja rivien väliin jäävät merkitykset. ”Onnenpotku -/ hänen hiussuortuvansa/ lompakossani” sopisi paremmin ystävänpäiväkorttiin kuin hauraitten luontohaikujen sekaan.

Versioiden vertailua

Haikut ovat kirjassa mukana sekä englanniksi että suomeksi, joten alkukielisiä ja käännettyjä versioita voi vertailla keskenään. Ikävä kyllä kaikki käännökset eivät ole täysin onnistuneita, ja joidenkin haikujen rytmi ja ilmapiiri toimivat paljon paremmin alkukielellä kuin suomeksi. ”Monsuunisade -/ kuljen jasmiinintuoksussa/ kaatopaikan viertä” toteaa yksioikoisesti sen, minkä ”Monsoon rain -/ walking by the dump/ smell of jasmin ” sanoo ehkä yhtä suoraan, mutta jättää kuitenkin mietittävää rivien väliin.

Käännöksen kömpelyys ei kuitenkaan ole yhtä suuri ongelma kuin teoksen hajanaisuus. Haikukokoelman idea ei ole olla yhtenäinen teos, eikä haikujen todellakaan tarvitse olla edes teemaltaan samanlaisia. Sapkotan teoksessa haikut on kuitenkin niputettu varsin omituisesti hiukan toisiaan muistuttavien haikujen pinoihin.

Sapkotan haikut ovat keveitä ja luettavia.

Alkuosassa ovat luontoon ja eläimiin liittyvät haikut, joiden seassa on muutamia arkielämää ja ihmisiä kuvaavia runoja. Loppupuolella taas on yllättävästi todella synkkiä, sodasta ja kuolemasta kertovia sekä tunteisiin keskittyviä haikuja. Kirja on kuin kahtia jaettu ilman minkäänlaista väliotsikkoa. Se rikkoo ikävästi teoksen kokonaistunnelman. Välillä tuntuu kuin lukisi kahta kirjaa vuorotellen.

Tulikärpänen valaisee sivun – A Firefly Lights the Page tarjoaa joitain kauniita ja tunnelmallisia haikuja, joita jää mielellään maistelemaan pidemmäksikin aikaa. Kultahippuset häviävät kuitenkin kömpelöiden ja yksioikoisten haikujen sekaan. Sekavuutta lisää myös teoksen sävyn yhtäkkinen muuttuminen synkäksi ja ajoittain kompuroiva käännös.

Janak Sapkotan haikut ovat keveitä ja luettavia, mutta ei niissä ole vanhojen japanilaisten haikujen monitulkintaisuutta eikä samaan aikaan rauhaa ja ihmisen lukemattomia mielenliikkeitä kuvastavaa ilmapiiriä. Pohjimmiltaan tuntuu jotenkin tyhjältä. Aivan kuin Sapkotan haikuilla ei mitään pohjimmaista tarkoitusta olisikaan, vaikka ne kauniilta kuulostavatkin.

Jaa artikkeli: