Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elefanttikyytiä

Jarkko Tontti, 20.4.2011
José Saramago: Elefantin matka 225 s., Tammi 2011 Kääntäjä(t): Sanna Pernu

Kaikki tekstit vastustelevat aikansa ennen kuin lukija pääsee niiden rytmiin. Minun kohdallani viime vuonna kuolleen Nobel-kirjailijan José Saramagon viimeiseksi jäänyt teos Elefantin matka vikuroi vastaan poikkeuksellisen kauan.

Syynä oli avoimen anarkistinen asenne oikeinkirjoituskonventioita kohtaan. Isoihin alkukirjaimiin tai virkkeen lopettaviin pisteisiin Saramago suhtautuu olankohautusmaisella välinpitämättömyydellä. Dialogi on upotettu osaksi muuta kerrontaa ja kestää aikansa, kunnes lukija oppii tekstin tavoille. Mutta kun näin on käynyt, epätavanomaisuudet eivät juuri haittaa.

Tosin minulle ei vieläkään ole selvinnyt, mitä varten teoksessa esimerkiksi erisnimet kirjoitetaan pienellä. En löydä tälle ratkaisulle mielekästä tehtävää enkä keksi, mitä sillä halutaan lukijalle välittää. Ehkä sillä tavoitellaan suullisen kansanperinteen kerrontatyyliä.

Kertoja, joka ei piilottele

Elefantin matka pohjaa väljästi historiallisiin tosiseikkoihin. Vuonna 1551 Portugalin kuningas Juhana III lahjoitti elefantin puolisonsa serkulle Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Romaani kertoo elefantti Salomon matkasta Lissabonista Wieniin.

Keskeisessä roolissa on Salomon hoitaja, intialainen Subhro, jonka arkkiherttua tosin jossain vaiheessa nimeää uudestaan Fritziksi, tai siis fritziksi. Matkan alussa elefanttia hoitajineen saattaa portugalilainen sotilasosasto, Espanjan rajalta heidän tilalleen tulevat itävaltalaiset. Osa taipaleesta taittuu laivalla, ja loppupäässä kuljetaan Alppien ja lumimyrskyjen keskellä. Matkan varrella kohdataan monen lajin ihmistä ja eläintä.

Kaikille nauretaan tasapuolisesti.

Kertoja, kuka hän sitten onkin, on tekstissä näkyvästi läsnä. Hän katsoo tapahtumia nykyhetkestä ja kommentoi niitä milloin mihinkin suuntaan. Kertoja myös selittelee ja puolustelee kerrontaratkaisujaan, kuten sitä, että matkan taittumista kuvataan 1500-luvun légua-mitoilla: ”Meillä on siis tässä kertomuksessa kaksi rinnakkaista puhetasoa jotka eivät koskaan kohtaa, yksi on tämä jota voimme seurata vaivatta ja toinen se joka pysyy tästä eteenpäin vaiti. Mielenkiintoinen ratkaisu.”

Ironisia kommentteja taajaan viskova kertoja on ratkaisu, joka ei taatusti miellytä kaikkia lukijoita. Ei ainakaan niitä, jotka kaipaavat historialliselta romaanilta menneisiin aikoihin uppoutumisen kokemusta. Saramagon kerronta rikkoo lumouksen tarkoituksella ja toistuvasti.

Ironinen kertoja ei kuitenkaan missään vaiheessa suhtaudu henkilöihin ylimielisesti tai ivallisesti. Tekstistä paistaa läpi syvä humaanius, ihmisen osaan eläytyminen on kyseessä sitten kuningas tai luku- ja kirjoitustaidoton maakansan ihminen. Kaikkia tarkkaillaan lempeän huumorin kulmasta, kaikille nauretaan tasapuolisesti.

Ei voi välttää muistumaa José Saramagon Nobel-palkintoluennosta vuodelta 1998, jossa hän kertoi köyhästä lapsuudestaan Portugalin maaseudulla. Saramago muisteli luku- ja kirjoitustaidottomia isovanhempiaan Jerónimo Meirinhoa ja Josefa Caixinhaa ja heidän käytännöllisen viisauden täyttämää elämäänsä.

Romaani vai novelli?

Kokonaisuutena Elefantin matka on enemmänkin pitkä novelli kuin romaani. Aihe olisi ollut mitä otollisin pidempään, eeppisempään kerrontaan. Nyt Salomon, Subhron ja kumppaneiden taival kuvataan episodeina ja välillä harpotaan pitkin askelin. Olisin viihtynyt tämän tekstin äärellä paljon pidemmän tovin kuin mitä kahdensadan sivun lukeminen kestää.

Minulla ei ole tarvittavia tietoja ja taitoja arvioidakseni kääntäjä Sanna Pernun työn kohdallisuutta suhteessa lähtötekstiin. Mutta kirjan suomi soljuu, mikä on lukijan kannalta tärkeintä. Markko Tainan kansi tavoittaa oleellista kirjasta – vanhat kartat ja elefanttipatsaat keskustelevat keskenään Keltaisen kirjaston tuttuun yleisilmeeseen sopivassa värimaastossa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto