Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Siinä nähty, missä tehty

Jukka Mallinen, 22.5.2017
Jouni Inkala: Nähty. Elämä 89 s., Siltala 2017

Kun Nuori Voima -ryhmä tuli näkyvästi julkisuuteen 1990-luvun alussa, tein siitä Imageen jutun haastavalla otsikolla ”Uusvakavikot vauhdissa”. Teesini oli, että ryhmä etsii uutta alkua suomalaisesta 50-luvun runoudesta ja ottaa irti lähes 30 vuotta jatkuneesta kansanomaisuuden, populismin ylivallasta – myös poliittisesti. Voi kysyä, miten kiinteä ryhmä oli muualla kuin julkisuudessa. Kuten aina, tekijät ovat viimeistään vuosien mennen livahtaneet omille teilleen.

Nähty. Elämä on joukko erillisiä silmäyksiä, joista hahmottuu yhtenäinen visio elämästä.

Siksi tänään tartun Jouni Inkalan uuteen kokoelmaan arkaillen – miten hän sopii vahvistamaan spekulatiivista heittoa 90-luvun alussa aloittaneiden 50-lukulaisuudesta? Heti kärkeen voi todeta, että Inkalaa erottaa eleettömyys, pidättyväinen normaalikieli, kertova tarinallinen ilmaisu, jossa piilevät persoonallisuuden syvyydet. ”Draama”, sepitetyt kohtaukset, jopa naamiot erillistävät tekijän tekstistä.

Tiukasti asiallinen kuvailu viittaa tunteeseen fyysisellä objektilla. Esinemaailman semantisoiminen ja objektiivinen korrelaatti viittaa metafyysiseen merkittävään arkisessa. Tällainen korkea modernismi perustaa paljon mytologisille arkkityypeille ja salatuille kulttuurisitaateille, välittyneille sentimentoille. Henki aktualisoituu, vaikka tekstin pinta keskittyy aistimuksellisen maailman kuvailuun. Inkala näyttäytyy tässä T. S. Eliotin hengenheimolaisena, jota liikuttaa viktoriaanisuus ja akmeismi.

Veturinkuljettaja elämän vastavoimana

Nähty. Elämä ei ole temaattisesti etenevä sarja, vaan joukko erillisiä silmäyksiä, joista hahmottuu yhtenäinen visio elämästä. Jo kirjan ensimmäinen lause julkistaa teeman: ”on vain yksi elämä per henki”. Niin ”elämän taipaleella” täällä elomme puolitiessä runoilijan kohtaa taas synkkä metsä. Ja nyt, ”vaativimpinakin aikoina” kysytään runoutta, mikä tässä toimii understatementina jeremiadille. Synkkinä aikoina – lauletaanko silloinkin?

Nähty elämä – se oli tässä? Kirja on kutakuinkin täyden ympyrän katsahdus kaikkeen ympäröivään. Elämä aaltoilee kuin meri Atlantilla. Sitten tulee ohjelma: ”elävien tehtävä on elää”. Tästä kasvaa kiitollisuus elämästä – elämä kuilu, elämän taival, elämän alituinen comeback – sekä vihdoin ympäröivä ”Ei-elämä”. Sen tarkoituksesta annetaan vihje: ”nähdä ja kokea elämässä paljon – kunnes muutumme kokonaan hengiksi”.

Uusjulkisuus nimetään: rahaa, raatelua, solvauksia.

Elämän vastateemaksi nousee vaikkapa veturinkuljettaja, jonka junan eteen radalle tahallaan jääneet nuoret ”saivat omakseen kuoleman”. Villiviinin leikkaus eli kasvin ruumiinvalvojaiset päätyy ruumisarkkuun – roskikseen.

Teema kiertää monenlaiset variaatiot: elämän ja kuoleman luomakunnassa, alkueläimet, sukupuuttoon kuolleet, aurinkokunnan ja sen ulkopuolisen planeetan, historian ja nykyisyyden. Eri piirit ulottuvat maitohampaista ja verihiutaleista poliittisiin avustajiin ja uusdekadentteihin, Velvet Undergroundiin. Uusjulkisuus nimetään: rahaa, raatelua, solvauksia.

11 synnytystä johtaa mielisairaalaan

Lajityypeissä on referoivia kuvauksia, muistelmia, balladeja. On jopa loppusointuja ”kertosäkeissä” teksteissä. jotka ikään kuin viittaavat P. Mustapään balladeihin ”opetuksineen”. Balladimaailmasta löytyy kuningatar, herttua, lohikäärme, kuningas ja fantasiakuningaskunta Kurmanderia.

Kielitietoisuutta särvittävät saksankieliset sitaatit. Välillä särähtää juhlallinen sanonta ja vanhahtavat käännetyt sanajärjestykset, mikä vieraannuttaa, taittaa niin vakavuutta kuten leikkisyyttäkin.

Ankara pohjola ja ytimekäs tausta näyttäytyvät muistelmissa ja murrerunoissa. Nykyaika saa kommenttinsa. Lahkolaiset toteavat itse pohjoisesta lapsitehtailusta: ”se 11 synnytys oli sitte sille liikaa” – mielisairaalaan.

Scheherezaden sisaren tarinan päivityksessä nainen huijaa makuuhuoneessa ”niemimaan” miehittäjää siirtämään ”seuraavaa valloittamista”. Niin maanosan suursota peruutetaan, nuoremmat sukupolvet kantavat kukkia sisaren muistomerkille.

Ja niin historia on ihmislottokierros. Kaikkiaan Historia Junior saa muikkarin – sen on kuitenkin vastattava teoistaan kuin aikuinen. Vaikka historiaa vaivaa järjen alimiehitys ja vihapuhesolmu, runo muistuttaa vastuullisuudesta ja varoittaa demagogiasta. Korkea modernismi on tässä aktiivinen ja selvänäköinen yhteiskunnallinen positio.

Metafyysinen huumori

Runossa vilahtaa hauska omakuva: poika – vanha sielu. Inkalassa onkin noteerattu leikillisyys. Sen jalo tehtävä on taittaa kirottujen eksistentiaalisten kysymysten paatos. Tämä huumori merkitsee suhteellisuudentajua, lempeää itseironiaakin: pienin veli laumassa, joka peittelee paidan alle ylpeän sydämensä. Kell` aarre on, se aarteen peittäköön – sillä eihän onni kärsi katseit` ihmisten.

Eleettömyys, leikillisyys on ehkä myös naamio. Minättömyydellä tekijä varjelee ymmärtämättömiltä salaisintaan. Hän taittaa patetian, mutta teksti vilauttaa tunnussanoja: johdatus, syntinen, henki, kiusaukset, virvoitus, profeetta. On tuttua bibliaa: ei sijaa majatalossa, joku saa monta lakitaulua, köyhinkin saa almunsa.

Huumori merkitsee suhteellisuudentajua, lempeää itseironiaakin.

Runossa ”onnentuoja” muistuttaa hyvistä asioista. Sen voi hyvin lukea enkeliksi, hyväksi hengeksi. Rilkellä tämä enkeli, absoluuttisen olemassaolon olento aineellistaa näkymättömän silloin, kun ihminen on loitontunut metafyysisestä perustastaan.

Näkemisen lahja tulee mukaan runossa ”Olento”, joka herää henkiin joka kerta: ”kuinka useasti elämä oli käynnistynyt hänessä uudelleen?” Siinä kimppu pupilleja on kukkakimppu. Se on elämälle kiitos, elämän ihmeellisyys, monimuotoisuus. ”Kukkakimppu vertautuu hääjuhlassa morsiamen heittämään,/ mutta heittäjää ei näkynyt koskaan” – morsiamen ja yljän mystiikkaa?

Näkemistä seuraa puhe. Sanat alkavat raivata toivottomuuden hormonivesaikkoa. Tämä runous on omaishoitajan velvollisuutta. Kysymys on myös Vita Nuovasta: salaisuuksien kasvot virvoittavat luokseen tulijaa. Tästä personalismin pitkästä linjasta avautuu paitsi kirkastunut myös raadollinen perspektiivi. Kuten Joseph Brodsky sanoi, ”epätavallisten kasvojen hankkimisessa näyttää piilevän ihmiselämän tarkoitus”.

Loppuakordi kajahtaa kirkkaana duurina: ”kuulee sanan// Korinttilaiskirjeen suurimman”: se on vanha tuttava, suurin kaikista. On koitto, haaveita, on imperatiivi: on varjeltava haurasta luottamusta ”puhdassydämisyytensä/ säilyttävään ihmiseen”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto