Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Spekulointia idiomeista

Virpi Alanen, 8.2.2016
Juha Kuisma: Tupenrapinat ─ Idiomeja ajan uumenista 176 s., Maahenki 2015

Idiomit eli kielen erityismerkityksiset sanonnat vaikuttavat kielitajussamme joka päivä. Lempääläläisen Juha Kuisman tietokirja Tupenrapinat sisältää 133 idiomiesimerkkiä selityksineen. Teos perustuu Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä vuosina 2007─2009 ilmestyneeseen Kissa pöydällä -palstaan, ja mukaan on lisätty muitakin kuin lehdessä ilmestyneitä selityksiä.

Kuisma on kiinnostavan aiheen äärellä, sillä idiomit tulevat osaksi sanojen tulkintaamme kaikissa kielen käyttötavoissa, niin arkisessa puhekielessä kuin kirjallisuuden kielessäkin. Idiomin merkitystä ei voi päätellä pelkästään sen sisältämien sanojen perusteella, vaan se on pääteltävä kulttuurin, kansanperinteen ja etymologian monikerroksisissa konteksteissa.

”Joutua hakoteille” merkitsi eksymistä hakkuuaukiolle päättyvälle tielle.

Tupenrapinat-kirja on lähtökohdiltaan talonpoikainen. Urbaanien kontekstien idiominmuodostus ei saa juurikaan huomiota, sillä Kuisma osaa parhaiten selittää ne idiomit, joissa esiintyvät sanat perustuvat agraariin kansanperinne-esineistöön ja maaseudun vanhoihin työtapoihin. Esimerkiksi ”ei ollut kaksista” liittyy viljan kylvämiseen ja satoon, tilanteeseen, jossa kylvetty vilja ei tuota edes kaksinkertaista viljamäärää alkutilanteeseen nähden. ”Joutua hakoteille” merkitsi eksymistä hakojen eli kuusenhavujen kuljettamiseen tarkoitetulle, hakkuuaukiolle päättyvälle tielle, joka haarautui varsinaisesta hakosilpulla vahvistetusta talvitiestä. ”Saada jauhot suuhun” ei viittaa leipomiseen, vaan puunsahaamistilanteeseen, jossa kaksi miestä sahaa lehterilankkuja justeerilla. Sahattava puu on sahapukin päällä siten, että toinen sahuri sahaa ylhäältä, toinen alhaalta, jolloin alasahuri on vaarassa saada sahanpuruja kasvoilleen.

Luulo ei ole tiedon väärti

Ilmaisun lehtikirjoitusmaisuus ei toimi kirjan kansien välissä uudelleen julkaistuna aivan moitteettomasti. Kirja on tyyliltään harmillisen ylimalkainen. Lähdeviitteitä ei ole merkitty lainkaan. Kirjan lopussa oleva ”Aiheesta lisää” -otsikoitu kirjallisuusluettelo on suppea, sisältäen ainoastaan kymmenen sanontoihin ja fraseologiaan liittyvää teosta, mutta jättäen kokonaan listaamatta idiomien taustojen ymmärtämisen kannalta oleelliset kansanperinteen, kulttuurihistorian ja mytologian alan kirjat.

Viitteiden puuttuessa lauseet tuntuvat toisinaan mutu-tuntumalla kirjoitetuilta. Parhaissa kohdissa selitysten lukeminen on viihdyttävää. Mutta: Kuisman tyylissä on tietokirjalle iso ongelma. Tieto ei vaikuta luotettavalta. Niitä näitä rupatteleva tyyli ei myöskään taivu kaunokirjallisuuteen asti niin, että epäluotettavalle tiedolle syntyisi poeettinen merkitys. Tietokirjaan hapuilevan tai väärän tiedon mahdollisuus ei sovi; siitä tulee yksinomaan kiusaantunut olo.

Lehtikirjoittelussa paljon konditionaali- ja potentiaalimuotoja ja muita spekulointeja sisältävä tyyli on saattanut olla jollain tapaa mielekäs, mutta sen siirtäminen sellaisenaan kirjamuotoon on kömpelö ratkaisu. Kuisma käyttää liian paljon suurpiirteisiä ilmauksia ja jättää lukijan epämääräiseen olotilaan, jossa lukija ei tiedä saiko lukemastaan tietoa vai ei. Kuisma kirjoittelee kuin olisi kaiken tietonsa suvereeni alkulähde.

Tietokirjaan hapuilevan tai väärän tiedon mahdollisuus ei sovi.

Kun on kyse selityksistä, sanontojen taustalle kätkeytyvien historiallisten sisältöjen paljastamisesta, viitteet olisivat tarpeen. Nyt lukijalle vain pudotellaan nimiä siellä täällä, esimerkiksi ”Unto Salo arveleekin, että…”, ”Sakari Pälsi kertoo…”. Tässä Kuisma on oman kirjoittajantyylinsä kanssa ristiriitainen: yhtäältä hän vaikuttaa haluavan kirjoittaa korostetun yleistajuisesti, lukijalle, joka ei ole kielen ammattilainen, mutta toisaalta hän olettaa lukijan tietävän esimerkiksi keitä ovat Sakari Pälsi tai Kustaa Vilkuna ja tuntevan heidän tuotantonsa.

Välillä on vaikea saada selvää siitä, milloin Kuisma selittää koko idiomia, milloin sen yksittäistä sanaa. Esimerkiksi selittäessään sanontaa ”Palaver on päättynyt” hän kertoo ensin sanonnan käytöstä 1960─70-luvun Viisasten kerho -radio-ohjelmassa, ja sitten tokaisee, että ”Sana palaver ─ nykyään palaveri ─ tulee latinan puhetta tarkoittavasta sanasta” ja että ”ilmaisu on hyvin suomalainen” (s. 104). Hän jättää kuitenkin kertomatta mihin latinan sanaan viittaa. Latinaksi ’puhe’-sanasta yleisimmin käytetyt sanat ovat ’oratio, -onis’ ja ’loquela, -ae’, ja verbi ’puhua’ ’loquor, loqui’. Tarkoittaako hän adverbin ’palam’ merkityksiä ’julkisesti, kaikkien nähden, kuullen, tieten’? Lukija jää häkeltyneenä etsimään lisätietoa. Suomen kielen professori Kaisa Häkkinen palauttaa Nykysuomen etymologisessa sanakirjassa (2004) alkuperän portugalin kieleen: ”Neuvottelua tai kokousta merkitsevä palaveri on lainaa englannin sanasta palaver, joka puolestaan juontuu portugalin kielen sanasta palavra ’puhe, sana’. Sanaa ovat käyttäneet portugalilaiset kauppiaat Afrikan rannikolla neuvotellessaan paikallisten asukkaiden kanssa, tästä sana on lainautunut englantilaisten merimiesten kieleen. […] Suomalaisena sanana palaveri on tullut käyttöön 1900-luvun alkupuolella.” (s. 861)

Rupatteleva tyyli syö luotettavuutta

Kuisma ei useinkaan ota kantaa sanojen ja ilmausten aiempaan selityshistoriaan. Esimerkiksi ”Pasmat sekaisin” -sanonnan yhteydessä (s. 108) hän esittelee vain pellavan käsittelyn historiaan liittyvän pasmalankamerkityksen, mutta jättää käsittelemättä miksi esimerkiksi professori, kansatieteilijä Toivo Vuorelan Kansanperinteen sanakirjassa (1979) ”Pasmat sekaisin” -ilmaus liitetäänkin hevosen suitsien periin, ohjaksiin, niiden käsissä pitämiseen ja sekaisin menemiseen (s. 323). Idiomin ”Nakki napsahtaa” kohdalla hän kertoo nakin olevan hiirenloukun alueellinen nimitys, mutta ei kerro, että nakki on tarkoittanut (Vuorelan, s. 287, mukaan) myös kärppien, oravien ja muiden pikkueläinten pyyntiin käytettyä sadinta.

Kuisma ei myöskään tunnu aina ottavan huomioon homonyymisen kieliasun eri merkityksiä suomen eri murteissa eikä kerro kaikkea sanojen etymologiasta saatavilla olevaa tietoa. Esimerkiksi idiomin ”Pysy loitolla!” sanaa ’loitto’ hän selittää ainoastaan Perä-Pohjolan ja Lapin murteiden makuu- ja oleskelupaikan merkityksessä, mutta jättää huomioimatta esimerkiksi sen, että toisaalla ’loiton’ on selitetty merkitsevän riihen partta tai kolmen–viiden parren ryhmää (Vuorela: Kansanperinteen sanakirja, s. 248), ja sen, että Häkkinen käsittelee ’loitto’-sanaa Nykysuomen etymologisessa sanakirjassa ’loitota’verbin kohdalla seuraavasti: ”Etääntymistä merkitsevällä loitota-verbillä on tarkka vastine karjalassa. Verbi on johdos kaukaista merkitsevästä loitto-sanasta, jolla on vastineita itäisissä lähisukukielissä. Sanavartalon alkuperä on hämärän peitossa. Suomen kirjakielessä loitto on ensi kertaa mainittu kaltevan merkityksessä Daniel Jusleniuksen sanakirjassa vuonna 1745 ja etäällä olevan merkityksessä vuoden 1785 almanakassa, jossa mainitaan adessiivimuotoinen adverbi loitolla. Verbi loitota on tullut käyttöön vasta 1800-luvun puolella.” (s. 623)

Kuisma tekee esinehistoriallisia huomioita paikoin hyvin hauskalla ja tietoa elävöittävällä tavalla.

Kirjoittajapersoonana Kuisma kai yrittää olla leppoisalla tavalla tarinallinen; selitysten kertojanääni kuulostaa mukavia jutustelevalta kylätoiminta-aktiivilta. Kirjassa on paljon kiinnostavia selityksiä, mutta mistä ne ovat peräisin? Viitteiden puute käy kirjan mittaan todella ahdistavaksi. Spekuloivaa osuutta on yksinkertaisesti liikaa tietopitoiseen nähden. Kuisma kirjoittaa kuin kaikki olisi tullut ulkomuistista, tiedon kattavuutta tarkistamatta. Yrittäessään olla yleistajuisuudessaan mahdollisimman epäakateeminen hän tulee paikoin aliarvioineeksi lukijan tiedonjanon. Pyrkimys leppoisaan puheenparrenomaiseen ilmaisuun kääntyy itseään vastaan. Joutavaa höpinää sisältävät kohdat valitettavasti vaikuttavat myös siihen, miten lukija suhtautuu kattavan tuntuisesti kirjoitettuihin kohtiin, miten hän voi luottaa kirjoittajaan.

Sympaattisen kannustava

On silti ilahduttavaa, miten Kuisma nostaa maakuntien paikallisperinteitäkin esiin. Aiemmin maaseutumuseon johtajanakin työskennelleenä hän varmasti tuntee hyvin suomalaisen maaseudun esinehistorian ja kyläyhteisöllisyyden, mutta tuntuu tiedonjanoista lukijaa kohtaan hivenen epäkohteliaalta ja vanhanaikaiseltakin ratkaisulta jättäytyä spekuloinnin ja kaikkitietävyyden rajoilla kiikkuvan kertojan varaan. Tyyli ei anna avaimia edes ironiselle luennalle.

Kriittisyydestäni huolimatta en pidä kirjaa tyystin ansiottomana. Kuisma tekee esinehistoriallisia huomioita paikoin hyvin hauskalla ja tietoa elävöittävällä tavalla, esimerkiksi ”Äimän käkenä” -sanontaa selittäessään: ”Äimä oli sepän tekemä entisajan iso neula, jolla mm. jalkineet, nahka- ja turkisvaatteet neulottiin. Neulanpäässä lankaa varten oleva kolo eli ”käki” oli nykyistä neulansilmää pyöreämpi. Kun neulaa ei käytetty, se tökättiin esimerkiksi lautahyllyllä olevaan kääpään, jolloin äimä seisoi pystyssä, käki ammollaan. Samalla tavalla seisovat ällistyneet ihmiset äimän käkenä.” (s. 175)

On kiinnostavaa pohtia, miksi jokin poikkeama juurtuu kieleen ja muuttuu kuriositeetista tunnetuksi sanonnaksi, ja miten sanojen alkuperäiset merkitykset saattavat unohtua ja muuttua. Kuisman ”mietitäänpä yhdessä” -tyyppinen asenne on toisinaan hyvin sympaattinen lähestymistapa kieleen. Lukijaa kannustetaan ajattelemaan ja hakemaan tietoa itse.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto