Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kulmala pusertaa maailmaa rihkamaksi

Saara Oranen, 29.5.2006
Juha Kulmala: ?Mitä te odotatte s., Savukeidas 2006

Juha Kulmala heittäytyy rohkeasti kielen armoille toisessa runokokoelmassaan ?Mitä te odotatte. Kirjailija ei pidättele runosuontaan, vaan antaa sen syöksyä eteenpäin vimmaisella vauhdilla – sanoja väännellään ja käännellään, ja kielelliset oivallukset vyöryvät lukijan eteen yksi toisensa jälkeen. Jo Kulmalan esikoisteos …väärin kootut runot (2002) väläytteli tekijänsä verbaalista taituruutta, ja toinen kokoelma jatkaa hyväksi havaitulla tiellä. Runsas ilmaisu on tallella, mutta toisaalta ajatukset sanojen takana tuntuvat entistä hiotummilta.

Kokoelman runot ovat vahvasti kiinni omassa ajassamme. Runoissa kuolema on tavaratalon osasto, Marsista haetaan maan päälle gigalaatua ja joka kolkkaan ulottuvan media on tehnyt ihmisistä samoja vuorosanoja toistavia marionetteja. Kielellisestä leikittelystä ja ilkikurisuudesta huolimatta tunnelma on pessimistinen, ajoittain jopa lohduton. ”Ihmispopkorni/ käryää Irakin kaduilla/ tämä on tuottajan leikkaama versio/ eikä sanota väkivallaksi/ jos se on halpaa, ja se on halpaa/ ihmismasiinat Kiinan orjaleireillä/ pusertaa maailmaa rihkamaksi”.

Lukijaa ympäröivä todellisuus on runoissa selkeästi läsnä. Haastava sävy tuo etäisesti mieleen Lukas Moodyssonin kantaaottavat runot. ?Mitä te odotatte on kuitenkin kaukana Moodyssonin arkirealismista: Kulmala ei alleviivaa tai osoittele vaan kirjoittaa alusta loppuun runoutta kielen ehdoilla.

Runoissa maailma näyttäytyy kaoottisena paikkana, jossa asiat tapahtuvat sattumanvaraisesti mutta vääjäämättä. Tapahtumia ei voi hallita, vaikka kaiken takana onkin jatkuvuus ja toisto: ”jää ruumis joka on vaiti & huutaa kuin/ jokainen ruumis ja jokainen ruumis/ on edellisen ruumiin siittämä ruumis”. Ajan teema kulkee mukana läpi teoksen. Runojen puhuja huomaa vanhenevansa, mutta aihetta tarkastellaan laajemmin myös historiallisesta ja universaalista näkökulmasta. Aika ei jatkuvasta kulumisestaan huolimatta ole lineaarista vaan syklistä: historia toistaa itseään ja virheitään. Runojen nykyisyydessä on jatkuvasti läsnä myös menneisyys.

Parhaiten Kulmala tavoittaa ajan kerroksisuuden kokoelman onnistuneimmassa osiossa, joka on saanut vaatimattomasti nimekseen ”näppäilyä”. Osiossa kuvattu lähiön iltapäivä on kuin elämä pienoiskoossa. Ajan kehämäisyys kiteytyy konkreettisella tavalla yksinkertaisiin ja arkisiin havaintoihin, jotka kuitenkin tarjoillaan lukijalle yllättävien vertausten kautta: ”kun joka-aamuinen ruumiinavaus on/ tehty pää täytetty sanomalehdillä ja aivot pakattu vatsaan/ kun kaikki tekosyyt on taas saaneet päivänvalon lainvoiman/ kun hitaat hikoilevat ihmiset pyörivät jokapäiväisiä kehiään/on aika sulkea silmät”.

Limittyvät todellisuudet

Jatkuvuuden teema ulottuu kielen tasolle saakka. Rytmi syntyy toistosta ja vapaasti polveilevista kielellisistä assosiaatioketjuista, jotka seuraavat toisiaan hengästyttävää vauhtia: ”termostoitu lörppö hörppö törppö äännön väännön taitava/ naitava nieltävä kieltävä nuoltu ja kuoltu, siinä / virheellinen muoto, poeettinen, onomatopoeettinen, matopaeettinen/ metaeettisen parasiitin varasiitin, monomaaninen/ Mefistokefaalinen, Momus/ Comus ab ovo ad absurdum”. Toisinaan lukijaa eniten kutkuttavat oivallukset kuitenkin hukkuvat jatkuvan verbaalivyörytyksen alle. Hetkelliset hengähdystauot ja pieni tiivistäminen olisivat jättäneet kokoelmasta tasaisemman vaikutelman.

Toisaalta juuri kielen hallitsemattomassa ja välillä sivuraiteillekin eksyvässä energiassa piilee Kulmalan runojen viehätys. Maailman absurdius näkyy kielessä – tai toisinpäin, absurdi kieli synnyttää käsittämättömiä maailmoja. Kokoelman puhuja tiedostaa oman roolinsa maailmojen ja tekstien luojana. Samalla todellisuuden ja kielen rajat hämärtyvät ja sivuilla näkyvistä sanoista tulee yhtä kuvaamansa maailman kanssa. Runot eivät ole irrallisia vaan konkreettinen osa havainnoimaansa todellisuutta.

Välillä lukija tosin huomaa eksyneensä näiden kielellisten todellisuuksien keskelle, mikä taitaakin olla koko teoksen tarkoitus. Runoilija itse antaa parhaat eväät suunnistukseen: ”hyvä on, ratkaisua ei löydy / numerojärjestystä ei ole/ jos yhdistää kaikki pisteet niin tuhoaa kuvan/ tämä runo/ on yhtä kuin nämä selityksettömät sirkusminuutit”. Lopulta ainut tapa selvitä absurdista maailmasta on hyväksyä täydellisen hallinnan ja kokonaiskuvan puute. Sama pätee lukemiseen: Kulmalan kielen virtaa ei pidä yrittää kontrolloida, mutta sen vietäväksi kannattaa heittäytyä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto