Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

200 vuotta hyvää käytöstä

Lauri Holma, 11.11.2015
Juhani Salokannel: Hengen paloa & painettua sanaa. Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815–2015 344 s., Otava 2015

1880-luvun lopun Helsinki oli Venäjän länsireunalla sijaitseva rivakasti kehittyvä kaupunginalku. Katajanokalla laskettiin mäkeä, Helsingin rautatieasema oli nykyisen Kluuvin alueella, Esplanadille rakennettiin kerrostaloja. Ateneumin rakennus valmistui, Stockmannin taloa ei vielä ollut. Mäntässä Serlachiuksen tehdas jalosti syrjäisen maan puita. Suomenmielinen politiikka iski kipinää. Suomesta innostunut porvaristo tarvitsi uusia pankkeja, uusia vakuutusyhtiöitä ja uutta julkaisutoimintaa. Syntyi Kansallis-Osake-Pankki KOP, vakuutusyhtiö Suomi ja Päivälehti. Gummerus julkaisi Jyväskylässä, Weilin & Göös Jyväskylässä ja Helsingissä, Werner Söderström Porvoossa. Nykyinen Suomi kasvoi.

Otavan ensimmäistä pitkäaikakaista johtajaa Alvar Renqvistiä voi pitää jonkinlaisena liberaalin ja yritteliään Suomen esitaistelijana.

Kaksikielinen Otava perustettiin Helsingissä näihin oloihin vuonna 1890. Alvar Renqvist valittiin kustantamon johtajaksi pari vuotta myöhemmin, ja siitä lähtien Otava on ollut enemmän tai vähemmän kustantajasuku Renqvistin (myöhemmin Reenpään) omistuksessa. Kirjan alaotsikko ”Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815–2015” vaatii selityksen, joka ei ole ilmeisimpiä. Vuonna 2015 on kulunut 125 vuotta Otavan perustamisesta, mutta Alvar Renqvistin kiinnityksestä on kulunut kaksi vuotta vähemmän. Tässä on ensimmäinen olennainen huomio: Renqvist-Reenpäiden historia kerrotaan tietoisesti sukusaagan tavoin – kustantajasuvun kantaisä on talonpojasta papiksi noussut, Suomen kirkko- ja julkaisuhistoriassa noteerattu Heikki Kukkonen, myöhemmin Henrik Renqvist.

Vuonna 1815, kaksi sataa vuotta sitten, Renqvist aloitti kustannus- ja julkaisutyön teoksella nimeltä Yxi Sangen Merkillinen Historia Jumalan Hengen Suuresta Armotyöstä kolmen Judan tytärlapsukaisen tykönä. Nykyisen Suomen kustannushistoriasta kiinnostuneelle Henrikin korpivaellus ja kapinallisen papin rooli saattaa olla puuduttavaa luettavaa, mutta suomalaisena sukutarinana ja säätyloikkana ehdottoman lukukelpoista historiaa. Yli 70 vuotta myöhemmin Henrikin pojanpoika Alvar Renqvist saapuu jylhänä ja vakavana ja isänsä menettäneenä Helsinkiin. Silloin nousee Otava.

Sukuhistoria hyvässä hengessä

Renqvist-Reenpää-teos ei ole kustantamon historia. Teksti etenee pääosin lineaarisesti, henkilöstä henkilöön, samaan aikaan kun kustantamon soihtu siirtyy isältä pojalle tai sedältä veljenpojalle. Teoksen kirjoittaja Juhani Salokannel tiivistää suomalaisen sukutarinan hyvin: se on tarpeeksi tavallinen täydentääkseen kuvaa 1800- ja 1900-lukujen Suomesta mutta tarpeeksi erikoinen tullakseen kerrotuksi. Suvun kulttuurihistoriallista merkitystä ei voi ohittaa. Otavan ensimmäistä pitkäaikakaista johtajaa Alvar Renqvistiä voi jopa pitää jonkinlaisena liberaalin ja yritteliään Suomen esitaistelijana, sillä koko Suomen onneksi hän ymmärsi tasapainon liiketoiminnan ja kulttuurityön välillä. Kuten teoksessa sanotaan, kustantamo on samaan aikaan pörssi ja katedraali, ja Alvar Renqvistin harteilla liehui kaksi viittaa. Erno Paasilinna antaa teoksessaan Yksinäisyys ja uhma tunnustuksen:

”Selvä liikemies ei menesty alalla, mutta selvä kirjallisuusmies kärsii yhtä varmasti tappion. Menestys luodaan, kun nämä kaksi perustekijää yhtyvät samassa henkilössä, mutta ylivalta säilyy koko ajan liikemiehen roolissa. Tässä mielessä Alvar Renqvist oli edustava hahmo.” (s. 33)

Kussakin Pohjoismaassa kustannusala on ollut kahden suuren keskinäistä kilvoittelua. Otavaa vanhempi WSOY oli perustajansa arvojen vuoksi konservatiivisempi, mutta Werner Söderströmillä oli hyvät yhteydet Porvoosta maakuntiin. Kunnia toimivan kirjakauppajärjestelmän luomisesta kuuluukin maan suurimmille kirjakustantajille. WSOY:n ja Otavan johtajien välisestä kirjeenvaihdosta olisi teokseen voinut laittaa edes maistiaisen, sillä kaksi suurta ovat yhdessä julkaisseet maan ensimmäiset tietosanakirjat – kumpikaan kustantamo ei halunnut ottaa moista urakkaa tehdäkseen yksin – ja luoneet myöhemmin Yhtyneet kuvalehdet yhteiseksi lehtikustantajaksi. Molemmilla näillä on ollut kauaskantoiset seuraukset.

Kussakin Pohjoismaassa kustannusala on ollut kahden suuren keskinäistä kilvoittelua.

Vaikka kustantamojen välinen kanssakäyminen on kustantamojen historiaa, Reenpään suvulla on ollut siinä olennainen asema, ja näyttöjä Reenpäiden luonteesta varmasti riittäisi. Oletettavasti lukeneilla kustantajilla voisi olla näppärä kynä ja hieman herkkyyttä sävyillekin. Ehkä historiikin rajaamisen taustalta aavistaa toiveen diplomaattisesta konsensuksesta, sillä pienessä ja ystävällisessä Suomessa joku muu suurista voisi alkaa käydä läpi omia arkistojaan ja kirjoittaa omaa historiaansa. Salokanteleen teos on juhlakirja hyväkäytöksisistä Reenpäistä keskellä kuohuvaa maata.

Henkilökohtaisten yhteenottojen lisäksi laajemmat kustannusalan muutokset on karsittu teoksesta pois. Esimerkiksi Tammen perustaminen vuonna 1943 meinaa jäädä kokonaan huomiotta, vaikka Tammi iski hyvään rakoon rohjetessaan julkaista vuosisadan alkupuolen modernia kirjallisuutta, jota ei Suomessa juuri tunnettu. Lopulta sentään Tammikin saa mainintansa, vaikka silloin jo Bonnierin osana. Teos kunnioittaa aihettaan Renqvist-Reenpäitä, eikä yksittäisiä teosvalintoja käsitellä, ellei niistä sitten ole jo tullut osa kulttuurihistoriaa; F. E. Sillanpäässä, Hannu Salamassa, Paavo Rintalassa ja Laila Hirvisaaressa viivytään hetki. Esimerkiksi juuri Tammen vuonna 1944 julkaisema John Steinbeckin Vihan hedelmät jäi Otavan listalta pois, vaikka he olivat julkaisuoikeudet hankkineetkin, ja Tammi ehti painattaa teoksen; WSOY:n Yrjö A. Jäntti piti koko teosta kommunistisena propagandana. Mitähän Alvar Renqvist tai poikansa Heikki Reenpää ajattelivat yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta?

Edistämisrahasto, Otavan hiljainen ystävä

Suomalaisen kirjallisuuden tyhjyyttä ruvettiin täyttämään vuonna 1908 perustetun Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston avulla. Tämän SKS:n alaisuudessa toimivan niin sanotun ”50 000 markan rahaston” sysäyksellä toivottiin käännätettävän niitä suurteoksia, joita ei ollut vielä saatettu uudelle sivistyskielelle. Sellaisia oli valtavasti, sillä Suomi oli nuori. Rahaston toimintaperiaate oli seuraava: teos annettiin kääntäjälle, rahasto tutkitutti käännösjäljen ja möi oikeudet kohtuullisimman hinnan tarjonneelle kustantamolle. Otava ja WSOY olivat tietenkin mukana tässä kustantajalle epämiellyttävässä huutokauppamyynnissä. Hengen paloa ja painettua sanaa -teoksessa mainitaan vain ohimennen ja hiukan sutaisten koko giganttinen hanke.

”[K]un Suomen kieli oli kypsynyt sivistyskieleksi, huomattiin että oli tarve suomentaa maailmankirjallisuuden merkkiteokset. Tähän uskaltavia oli vain kaksi. Nuoret ylioppilaat Eino Leino ja Otto Manninen jakoivat tehtävän tyyliin suomenna sinä Homeros, minä otan Danten.” (s. 69)

Esimerkiksi edistämisrahaston liki 20 vuotta kestänyt Don Quijoten suhteellisen tuntemattoman kääntäjän käännöstyö on yksi Suomen kustannushistorian sekavimpia ja noloimpia. Lopulta yritys haudattiin ja J. A. Hollo käänsi hiljaisuudessa teoksen WSOY:lle. Siihen ei matkailevaa Leinoa tai riimittelevää Mannista tarvittu. Joel Lehtonen käänsi Decameronen ja paljon muuta – klassikkoja käänsivät monet. Manninen ja Leino kyllä tekivät tiivistä yhteistyötä ja käänsivät uskomattoman paljon. Suuri suomalainen kulttuurihanke kuitenkin kätki sisäänsä myös aivan tavallisia inhimillisiä tunteita: rahantarvetta. Manninen sanoi ”yhtä mielellään kääntävänsä suorasanaista tekstiä 40­–50 mk:lla kuin Homerosta 500:lla” per painoarkki, ja samaa valitti Leinokin kirjeissään Manniselle: Otavalta saisi pari Zolaa suomentamalla samat rahat kuin Infernosta. Koko Leino jätetään teoksessa lopulta muutamalle maininnalle, ehkä juuri siksi, ettei

”Alvar Renqvistillä ollut sen enempää aikaa kuin haluakaan jäädä Eino Leinon kanssa Kämpiin kolmeksi päiväksi juhlimaan kustannussopimuksen allekirjoittamista.” (s. 260)

Liki 20 vuotta kestänyt Don Quijoten käännöstyö on yksi Suomen kustannushistorian sekavimpia ja noloimpia.

Edistämisrahaston puheenjohtaja Juhani Aho oli pitkään hyvissä väleissä Alvar Renqvistin kanssa. Aho oli ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija, ja hän teki paljon töitä kotimaisen kirjallisuuden eteen, niin kirjoittajana kuin institutionaalisena vaikuttajana. Edistämisrahaston kaunokirjallisen osaston jäseniä kuului myös Otavan johtokuntaan. Jarl Hellemann, entinen Tammen toimitusjohtaja, mainitsee teoksessaan Kustantajan näkökulma, että ”Ahon eräässä kirjeessään Alvar Renqvistille heittämä huomautus Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta ’Otavan filiaalina’ ei siis ollut pelkkää leikkimieltä.” Renqvist-Reenpää-teoksessa Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroja ei mainita, vaikka Juhani Ahon ja Alvar Renqvistin suhteista puhutaankin.

Kotimainen, yhä

Paljon jää tietenkin mainitsematta, sillä kunnianhimoinen teos tiivistää 350 sivuun 200 vuotta kulttuurihistoriallisesti merkittävän suvun ja koko Suomen vaiheita – ansioitunutta ja perehtynyttä Salokannelta on turha pitää vastuullisena siitä, että kustantajasuvun vaiheet yltävät niin kauas ja että siihen väliin osuu Suomen synty ja kaksi maailmansotaa. Kustannusalan 1930- ja 1940-lukuja on käsitelty monissa muissa teoksissa, joten ihan jokaiseen Otavan ja sensuuriviraston eli Valtion tiedoituslaitoksen väliseen viestiin ei Salokanteleen teoksessa ole tarpeen puuttua.

Teoksen suhteellisen pieneen sivumäärään nähden Hengen paloa ja painettua sanaa on punnittu ja kunnioittava sekä sukua että suomalaista kulttuurihistoriaa kohtaan. Puolen sivun tietolaatikoihin on koottu asian liepeiltä kiinnostavia anekdootteja F. E. Sillanpään kaljakorista presidentti Urho Kekkosen antamaan linnan juhlien poikkeuslupaan. Otavan vaiheita, tarkkoja yksityiskohtia tai suomalaista kustannushistoriaa hahmottaakseen kannattaa lukea aikalaiskirjallisuutta tai muita historiateoksia. Renqvisteistä on kirjoitettu paljon ja erityisesti kustannusalan entiset päälliköt ovat muistelleet ahkerasti. Poliitikkojenkaan yhteydet Otavaan tai Suomen Kuvalehteen eivät olleet aivan huonot. Muun muassa Kekkonen julkaisi tekstejään eri nimillä, entinen pääministeri Edwin Linkomies testamenttasi muistelmansa Otavan johtajalle, presidentti Risto Ryti oli Renqvistien lähisukua.

Nykyajasta ja yhä aktiivisista ihmisistä on vaikea kirjoittaa historiaa; heistä olisi parempi kirjoittaa yksityiskohtia

Teoksessa on upeita valokuvia, joiden käsittelyssä on tehty se arvostettava työ, että kuvien sävyt ovat yhtenäiset läpi teoksen – lukuun ottamatta muutamaa uudempaa valokuvaa, joissa uudenaikasempien sävyjen annetaan oikeutetusti näkyä. Myös kerronta muuttuu hieman loppua kohden, kun siirrytään kuvailemaan Otavan viimeistä Reenpää-nimistä toimitusjohtajaa Antti Reenpäätä: Kirjan alkupuolella suuria tapahtumia nivotaan muutamilla lauseilla, eikä tekstin yhtenäisyys kärsi. Historian henkilöistä tai vuosikymmeniä vanhoista tapahtumista kerrottaessa tietty tekstin kulmikkuus on sopivaa, mutta 1950- ja 1960-luvuilla syntyneiden Reenpäiden suurieleisin lausein laaditut, haastattelumateriaaliin perustuvat henkilökuvat ovat liian yksioikoisia, jopa hieman latteita. Nykyajasta ja yhä aktiivisista ihmisistä on vaikea kirjoittaa historiaa; heistä olisi parempi kirjoittaa yksityiskohtia. Salokannel palauttaa tekstin tyylin takaisin, kun hän palaa takaisin laveaan perspektiiviin ja kertoo Otavan vetämisestä pörssistä, Björn Wahlroosin roolista manooverissä ja Sanoma-WSOY:n synnystä.

Renqvist-Reenpäät ovat hallinneet Otavaa taidolla, ja kustantamo on määrätietoisesti pidetty suomalaisessa omistuksessa. Kustannusala ei tule rauhoittumaan lähivuosikymmeninä, kuten Suomessa on nähty. Otavan toimitalo on kuitenkin vielä siinä, mihin se kustantamon aloitteesta ja sitä varten rakennettiin yli sata vuotta sitten.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto