Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Halun, kaipuun ja kuoleman runot

Arto Virtanen, 5.6.2017
Jukka Vieno: Ruttopuiston rakastavaiset 246 s., WSOY 2017

Jukka Vieno julkaisi vuosina 1977–82 kolme runokokoelmaa ja siirtyi sen jälkeen vuosikymmeniksi teatterin ja käsikirjoittamisen pariin. Vuonna 2010 ilmestyi yllättäen hänen neljäs runokokoelmansa Stockan kulma, tiiliskivi runokirjan muodossa (377 sivua). Myös nyt ilmestynyt Ruttopuiston rakastavaiset on runokokoelmaksi tavattoman laaja, ja huvittuneena sitä tulee verranneeksi Vienon vuonna -79 ilmestyneeseen Riippuviin puutarhoihin (36 sivua), joka oli yhtä niukka ja pidättyväinen kuin Ruttopuiston rakastavaiset on vuolas ja maailmojasyleilevä.

Laajuus tulee runojen kautta kohtalaisen hyvin perustelluksi.

Kysymys siitä, onko runokokoelman laajuus ongelma ja milloin tai miten se on ongelma, on ehkä niin vaikea vastattavaksi, että ainakaan nyrkkisääntöä ei kannata lonkalta heittää. Jukka Koskelainen (HS 7.3.2017) näki laajuuden ongelmana, koska hänen oli pakko jo arvostelun otsikossakin ilmoittaa, että tuhdista kokoelmasta tulee ähky. Tosin hän kehuukin kokoelmaa sen monista hyvistä runoista, toteamalla mm. että karsimalla siitä olisi saanut yhden hyvän normaalikokoisen runoteoksen, ja esittää kirjan laajuuden jonkinlaisena sekundäärisenä hyötynä sen, että nyt yhden tavallisen runokokoelman hinnalla saa runoutta kolmen kokoelman verran. No joo, minä en ikinä ostaisi kolmen kokoelman laajuista runokokoelmaa yhden hinnalla, jos joutuisin itse siitä tekstimassasta joutavan sälän seasta penkomaan esiin ne yhden normaalikokoelman kattavat hyvät runot.

Mellerin Helsingistä Hyryn luontokuviin

Mielestäni Vienon kokoelman laajuus tulee kyllä sisältämiensä runojen kautta kohtalaisen hyvin perustelluksi. Kovakantinen kirja alkoi puhua heti ensimmäisestä runosta asti. Enimmäkseen Vienon runoilmaisu on luonnollisesti hengittävää, ja löysin nimenomaan puhunnan vapautuneisuudessa uudistumisen merkkejä; muistan Vienon varhaisten runojen olleen ilmaisultaan varsin pidättyväisiä ja varautuneita.

Ruttopuiston rakastavaiset on runokokoelman nimenä melko raflaava. Se itse asiassa tuo mieleen Arto Mellerin – Jukka Vienon opiskelukaverin Teatterikorkeakoulusta – kuvakielen, Räpsyn ja Dollyn sekä Puukkobulevardin tapaiset teosnimet, tai vielä läheisemmin Martti Anhavan Melleri-elämäkerran, Romua rakkauden valtatiellä. Urbaania kuvastoa kehystävät kuitenkin erityisesti kokoelman alkuun ja loppuun sijoittuvat luonnonlyriikan sikermät, joissa ollaan enimmäkseen laiturilla, lukemassa klassikkoa, tekemässä mökkielämään kuuluvia piha-askareita, kuuntelemassa lintuja ja puiden havinaa, harventamassa rantakaislikkoa ja elämässä niin läheisessä luontosuhteessa kuin vain mökkiläinen osaa ja pystyy. Luonnonaistimusten rekisteröinti on hiukan samantapaista kuin Antti Hyryn proosassa, ja tekisi mieli sanoa, että Rasan luonnonlyriikkaan Vieno tuo raikkaan kompostikäymälän tuulahduksen.

Klassiset teemat halkovat teosta

Vähitellen näihin hartaan arkisiin puhdetöihin hiipii kaipauksen henki. Joku on kuollut mutta ilmestyy kaipaavan aistimiin elävämpänä kuin koskaan, tai sitten runon puhuja kokee itsensä kuolleeksi ja astuu kuolleiden piiriin tanssimaan, ollakseen hetken elossa. Eroksen ja thanatoksen runot hallitsevat isoa osaa kokoelmasta, mutta Vieno välttää kliseisen kuvaston mielestäni hyvin ja saa esiin paljon koskettavaa: ”Yrität olla ajattelematta rakkautta, koska se tuo mieleen kuoleman” tai ”Nyt alat himoita kuollutta/ kaikissa asennoissa. Se estelee, väittää/ olevansa kuollut mutta on/ eläväisempi kuin koskaan, himokkaampi kuin ikinä” tai ”Miksi unessa käyt luonani, kun elämässä et välittänyt?/ Olen tulossa vanhaksi, valkohapsiseksi, eikä tämä kaipaus hellitä./ Etkö jo voisi kävellä nurmen poikki ja syleillä minua?/ Jollet voi, vihellä koirasi takaisin. Olen kyllästynyt/ rapsuttamaan sitä rakkia yökaudet.”

Jos Vienossa on romantikkoa, hänessä on vielä enemmän sarkastikkoa.

Kuollutta – todellista tai kuviteltua – rakastettua kaipaavissa runoissaan Vieno on tietysti lähellä Edgar Allan Poeta, vaikka hän ei viekään ilmaisuaan yhtä syvälle romantismiin. Vienon runojen kielellinen ja maailmallinen rekisteri on kuitenkin niin laaja, että vain yhden kirjailijanimen mainitseminen johtaa helposti vaikutelmaan kokoelman tietyntyyppisyydestä. Jos Vienossa on romantikkoa, hänessä on vielä enemmän sarkastikkoa, joka dirty old man -runoissaan muuttaa puhujansa yhdeksi sammakoksi muiden sammakoiden rietastelevaan lätäkköön. Poen lisäksi Vieno tuntuu puhuvan myös Walt Whitmanin kautta tai läpi, heittäytyy haavikkomaiseksi aforististen sarjojen ja runoelmien vyöryttäjäksi, vaikka mielellään myös syleilee hautakiviä Edgar Lee Mastersin tapaan. Hän kirjoittaa perinteistä keskeislyriikkaa mutta siirtyy siitä lukijalta helposti huomaamatta jäävällä helppoudella lyyrisiin novelleihin, huohottaviin proosarunoelmiin ja takaisin haikumaisiin, jäätävästi pelkistettyihin lumen aistimisesta syntyviin impressioihin.

Vienon kokoelma on hämmästyttävän runsas. Tällaisesta kirjasta on vaikea kirjoittaa, kun tekisi mieli kirjoittaa niin monesta asiasta yhtä aikaa. Toisaalta runoilija on yhteiskuntakriitikko, joka näkee ideologiat ja uskonnot hyvien asioiden tiellä olevina esteinä, toisaalta hän karnevalisoi reaalisen, kirjoittaa samaan syssyyn Kirpputorista ja Senaatintorista, joista jälkimmäiselle vapaus uhrataan. Ideologiat vertautuvat kissan yhdeksään henkeen, kapitalismi (josta Vieno kirjoittaa ylistäen tai muka ylistäen kuin Neruda Oodia kissalle) voikukkien kitkemiseen, ja ”ydinvoiman vastustaminen on tuulimyllyjä vastaan taistelemista”, sillä mihin ihminenkään karvoistaan pääsisi.

Runsaus on rikkaus ja ongelma

Ja sitten tämä puun takaa viisas runoilija jakaa ihmisen toiminnallisuuden eri luokkiin, joista toiseksi tärkeimpänä näyttäytyy säntillisyys, ”kuten roskien vieminen jäteastiaan, mikä on kuolevaisuuden ja ikuisuuden kunnioittamista”. Roskien viemisestä tuleekin eri jumalille uhraamista, ”pahviastialla uhrataan pahvijumalille, joissa asuu useita pienempiä jumalia, ongelmajäteastialla uhrataan niille jumalille joilla on tai joiden kanssa ilmenee ongelmia” jne. Pidin eniten sekajäteastian sekalaisista jumaluuksista, ne tuntuivat olevan lähimpänä omaa tapaani uskoa ja uhrata.

En muista, milloin uuden runokirjan avaaminen ja sen maailmaan heittäytyminen olisi tuntunut yhtä rikkaalta kokemukselta.

Kokoelman runsaus ja sen lukijassa ajoittain aiheuttama maailman päällekaatumisen vaikutelma ovat lopultakin sekä sen rikkaus että ongelma. Jotkut runoista jäävät outoina seisoksimaan lukijan eteen täynnä väitettä, joka ei avaudu puheeksi. Sellainen on esimerkiksi minulle käsittämättömäksi ja sen takia tyhjäksi jäävä Ilon ja nihilismin liitto. En ymmärrä runon ironiaa tai sarkasmia: ilon ja nihilismin välillä ei ole mitään liittoa, varsinkaan ”ainoaa kestävää”, niin kuin runon puhuja väittää, koska ilolla ei ole mitään tekemistä nihilismin kanssa eikä se mahdu nihilistin ahtaaseen maailmaan. Heti seuraavalla sivulla kokoelmassa on runo Katson virtaavaa vettä, joka jää mielestäni helkyttelyksi leinolaiseen tapaan: runossa on kipeä aihe, mutta siitä itsestään puuttuu kipeys.

Olen ilahtunut tästä runokirjasta, joka toisaalta hajoaa kaikkiin mahdollisiin inhimillisen etsiskelyn suuntiin ja toisaalta taas tiivistyy omaksi elämänympäristöksemme, johon arkinen, käsitteellinen ja metafyysinen sitovat meidät näkymättömin langoin. En muista, milloin uuden runokirjan avaaminen ja sen maailmaan heittäytyminen olisi tuntunut yhtä rikkaalta kokemukselta, varmaan joskus nuoruudessani 70-luvun lopulla tai 80-luvun alussa, jolloin joka toinen runokokoelma tuntui avaavan esiin uusia ja tutkimattomia maailmoja. Ruttopuiston rakastavaiset on kiinnostava tapaus kotimaisessa runoudessa.

En jaksanut hakea kuusta metsästä
vaikka olin katsonut sen valmiiksi.
Nyt katson lattialla tyhjää paikkaa
johon olisin sen laittanut.
Kaipaako kuusi minua vai onko se
tyytyväinen pimeässä metsässä
vastasatanutta lunta oksillaan?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto