Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Innostuksen virtaa ja karikoita

Veli-Matti Huhta, 12.11.2017
Jyrki Korpua: Lajivirren laulamaa. Kalevala ja kirjallisuus. 206 s., Avain 2017

Filosofian tohtori Jyrki Korpuan Lajivirren laulamaa käy luettelomaisesti läpi Kalevalan reseptiohistoriaa, Kalevalan ja ”kalevalaisuuden” tulkintoja kulttuurin eri osa-alueilla. Aihe on rannaton – ja niinpä lukija ehtii ilahtua, kiinnostua ja pettyä.

Korpuan kirjoittamaan teokseen on suhtauduttava ristiriitaisin tuntein.

Ilahduin esimerkiksi siitä, että Mike Royerin Annikki, Saaren neito (Jymy 5/1974) on mukana. Sitä en tiennyt, että Amorphiksen albumi Eclipse (2006) perustuu Haavikon Kullervo-näytelmän tekstiin, enkä sitä, että Jukka Kuoppamäki on julkaissut Väinämöinen-nimisen levyn (1974).

Mutta mitä Elias Lönnrotin Ida-tytär teki Italiassa? Miksi Kalevipoegin toinen laitos painettiin Kuopiossa tai mitä Lönnrot tekee Borgesin teoksessa La muerte y la brújula (1942)? Väärin on mielestäni sanoa, että ”Kalevala on ollut erityisen tärkeä aihe suomalaisille säveltäjille ja sanoittajille halki viimeisten kolmen vuosisadan” tai että Aulis Sallinen Rauta-aika – tv-sarjaa (1983) varten ”teki puolestaan sävelet Paavo Haavikon tekstiin” (kursiivi minun).

Edellä luetellut esimerkit kertovat siitä, että Korpuan ”satavuotiasta itsenäisyyttään juhlivan Suomen kunniaksi” kirjoittamaan teokseen on suhtauduttava ristiriitaisin tuntein. Tekstin seassa on uusia avauksia, mielenkiintoista sirpaletietoa, hukattuja mahdollisuuksia, toistoa ja epäjärjestystä. Kielen viimeistelemättömyyden perusteella näyttää siltä, että sekä teoksen kustannustoimittaminen että oikoluku on jätetty tekemättä.

Sitä, että Korpua tuntee asiansa ja on siitä innostunut, ei voi kiistää. Se, mikä asia on, jää hieman epäselväksi.

Tiedon sirpaleet

Teoksen alaotsikko ”Kalevala ja kirjallisuus” johtaa harhaan. Vaikka pääpaino on kirjallisuudessa, käsittelee Korpua myös sarjakuvaa, elävää kuvaa ja musiikkia. Hän lähtee liikkeelle Lönnrotin elämänvaiheista ja Kalevalan eri versioiden syntyhistoriasta ja liittää ne sinänsä moitteettomasti 1700-luvun valistuksen ja 1800-luvun alun romantiikan aatehistorialliseen taustaan. Herder ja Hegel, Porthan ja Grimmin veljekset kulkevat mukana niin kuin pitääkin. Ongelma on lähinnä siinä, että nämä asiat on kirjoitettu ja luettu moneen kertaan aiemminkin.

Korpua itsekin viittaa ”kiittäen ja kumartaen” Ulla Pielan, Seppo Knuuttilan ja Pekka Laaksosen toimittamaan Kalevalan kulttuurihistoriaan (SKS, 2008). Useimmat Kalevalan syntyyn ja sen kulttuurin eri aloilla tapahtuneeseen vastaanottoon liittyvät asiat on esitetty kokonaisvaltaisemmin em. teoksessa. Jostain syystä Korpua haluaa toimia kuin entinen runonlaulaja ja ”kertoa kerrottuja”, vaikka hänellä olisi ”omaakin” sanottavaa.

Lajivirren laulamaa käy laajasti läpi maailman eri eepoksia. Se lisää lukijan tietämystä, reippaasti, mutta on kai myönnettävä, että intialaisten ja kiinalaisten eeposten juoniselostukset ovat sittenkin aika perifeerisiä Lönnrotin ja Kalevalan kannalta. Korpua määrittelee eeposta monelta suunnalta, mutta toista teoksessaan keskeistä kirjallisuudenlajia, fantasiakirjallisuutta, ei juuri lainkaan. Kaipaan määrittelyä, koska en tiedä mitä fantasiakirjallisuus oikeastaan tarkoittaa.

Sanaa ”artefakti” viljellään niin tiuhaan, että se ei enää tarkoita mitään.

Kirjoittaja, jonka lähestymistapa on näin lavea ja aihe valtava, ottaa riskin. Tekevälle sattuu. Niinpä Lönnrot ei opiskellut Kuninkaallisessa vaan Keisarillisessa Turun Akatemiassa (s. 17), eikä Goetheä ja Schilleriä voine sanoa romantiikan suuriksi näytelmäkirjailijoiksi (s. 95, kumpikin nimenomaan sanoutui irti romantiikasta).

Korpua siteeraa (ilmeisesti) Herderiä (s. 27), mutta ei kerro mistä teoksesta. Kerrotaan William Paton Kerin ja Andreas Heuslerin eepostutkimuksista (s. 31), mutta heidän teoksiaan ei löydy kirjallisuusluettelosta, ei myöskään Matti Pöllän (s. 43) tai Rafael Engelbergin, jonka väitöskirjassa Kalevalan ”kansainvälisyys näkyi merkittävästi” (s. 44). Sekin ihmetyttää, että E. N. Setälä ja hänen monumentaalinen Sammon arvoituksensa (1932) jää maininnatta. Audiovisuaalisisten Kalevala- ja Lönnrot-tulkintojen listasta puuttuu Lennart Meren taiteellisesti korkeatasoinen Kalevan äänet (1986).

Kirjan mukaan Lönnrotin Vanhan Kalevalan esipuhe on ”väsätty” (s. 21) ja Anu Kaipaisen Arkkienkeli Oulussa romaanin Huppa-Leena ”raskautuu” sotilaalle (s. 107). Sanaa ”artefakti” viljellään niin tiuhaan, että se ei enää tarkoita mitään.

Onko edes mahdollista, että Kiven Kullervo tuhoutuu ”kuin osoituksena tulevien vuosikymmenien psykologian orastavasta noususta ja ihmismielen syvällisemmästä ymmärryksestä” (s. 95, kursiivi minun)? Ja: jos Tolkienia ”voi hyvällä omallatunnolla pitää yhtenä 20. vuosisadan merkittävimmistä kirjailijoista” (s. 128), ketä voi sitten pitää sellaisena ”huonolla omallatunnolla”?

Katkaistut jutut

Monenlaista kiinnostavaa Korpuan luettelointi paljastaa: esimerkiksi sen, että vuosituhannen vaihteessa Kalevala-markkinat suorastaan ylikuumenivat. Ilmestyi Kalevala 1999 (Nieminen 1999), Kalevala nykysuomeksi (Rintala 2006), Kalevala Suomeksi (Pottonen 2009), Kalevala yleiskielellä (Mikkola 2009), selkokieliset Väinämöinen, Lemminkäinen ja Kalevala (Rajala 1993, 1995, 1999) sekä neljä murre-Kalevalaa (Lehmonen 1999, Rintala 2000, Kleemola 2003, Rintala 2008).

Kun päästään Tolkieniin, teksti muuttuu suorastaan kiinnostavaksi.

Kirjan lopussa, elokuviin ja Jari Halosen Kalevalaan (2013/2015) tultaessa Korpua muuttaa neutraalia luettelointistrategiaansa, ja ilmoittaa, että ”tarinan siirto nykypäivään ei ole millään tasolla toimiva” (s. 174). Näkemykseen on helppo yhtyä, mutta tässäkään kohtaa Korpua ei tee jatkokysymystä. Miksei se toimi? Samaisen elokuvan ideologisista ja poliittisista pohjavirroista olisi luullut riittävän juttua pidempäänkin.

Kun päästään Tolkieniin, teksti muuttuu sekä luotettavammaksi ja luettavammaksi, suorastaan kiinnostavaksi. Tolkienin näkemykseen Kalevalasta ”puhtaana” ja ”alkuperäisenä” runoutena, joka on vailla ”etelän myyttien” saastuttavaa vaikutusta, viitataan, mutta tähän näkemykseen mahdollisesti liittyviä filosofisia, esteettisiä tai poliittisia konnotaatioita ei valaista sen enempää. Juttu katkaistaan, kun se uhkaa muuttua kiinnostavaksi.

Fantasian pariin Korpua on kaiken aikaa kiiruhtamassa (ja mainitsee Conan Barbaarin hymyilyttävänkin usein), kunhan saa 1800-luvun ja 1900-luvun alun ”pakkopullan” alta pois – tällainen vaikutelma lukijalle jää. Hieman laajentaen juuri tässä kalevalaisessa fantasiassa ja (muussa) populaarikulttuurissa olisi ollut uusi tai ainakin tuore avaus.

Eikö se olisi riittänyt ”juhlistamaan satavuotiasta Suomea”?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto