Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaanonia lapsille

Arto Vaahtokari, 9.12.2017
Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu 191 s., Avain 2017

Kaisa Laaksosen ensyklopediamainen lastenkirjallisuuden esittelyteos tulee varmasti tarpeeseen, sillä vastaavaa teosta ei Suomessa ole vielä ilmestynyt. Se pyrkii vastaamaan perustavaa laatua olevaan kysymykseen, mitä lapsen kannattaisi lukea.

Laaksonen pyrkii vastaamaan perustavaa laatua olevaan kysymykseen, mitä lapsen kannattaisi lukea.

Teos rakentaa useita erilaisia typologioita, joiden mukaan lastenkirjojen sisältöä voi luokitella. Tällaisia ovat esimerkiksi lasten arki, urheilu ja liikunta, erilaiset eläimet, maantieteelliset paikat, fantasia ja jännitys. Laaksonen esittelee kuhunkin aihekokonaisuuteen sisältyviä kirjoja esittelemällä niiden juonta, ympäristöä tai päähenkilöä hyvin tiiviisti:

”Vaahteramäen Eemeli taitaa olla lastenkirjojen tunnetuin kepposten tekijä. Eemeli vetää pikkusiskon lipputankoon. Hän saa päänsä jumittumaan liemikulhoon, kaataa vadillisen palttutakinaa isän kasvoille ja kaatuu puujaloilla ikkunasta sisään. Rangaistukseksi Eemeli-parka joutuu verstashuoneeseen veistämään puu-ukkoja.
Astrid Lindgren: Eemelin kootut metkut.” (s. 58).

Tällaisia lyhyitä kirjaselostuksia on useita satoja, ja toiset kirjat sijoittuvat luonnollisesti useaan kategoriaan. Olisikin yksinkertaistamista tyypitellä kukin esitelty lastenkirja vain yhteen luokkaan kuuluvaksi. Laaksonen toteaa itsekin, että hevoskirjat kertovat usein myös ystävyydestä ja seikkailukertomuksissa on kuvauksia erilaisista perheistä.

Kirja on tarkoitettu sekä lapsille että aikuisille; kirjastoluokitus näyttää viittaavan siihen, että lapset ovat ensisijainen ajateltu lukijakunta. Kirjassa on kahdet eri alkusanat, ensimmäiset lapselle ja toiset aikuiselle. Alkusanoissa lapselle todetaankin suoraan, että kirjan tarkoitus on auttaa lasta löytämään itselle sopiva kirja. Hyvä tavoite! Aikuiselle tarkoitetuissa alkusanoissa tekijä mainitsee viisaasti, että aikuisen omat lapsuuden suosikit eivät välttämättä innosta nykylapsia. Hän toteaa myös, että aikuisenkin kannattaa lukea lastenkirjallisuutta, koska näin saattaa ymmärtää paremmin lasten maailmaa ja omaa lasta. Tämäkin on viisaasti sanottu.

Käsillä oleva Suuri lukuseikkailu on lapselle vähän niin kuin kirjallisuuden oppikirja. Tämä johtuu siitä, että kirjakategorioittain etenevän tekstin lomassa on sekä kirjallisuuteen että luovaan kirjoittamiseen liittyviä tehtäviä. Mukana on kirjallisuusteoriaakin, kuten esimerkiksi sivuilla 10–13 oleva muutaman juoneen liittyvän peruskäsitteen opettaminen. Apuna käytetään tekstikatkelmia, jotka kaikki liittyvät seikkailukertomukseen, erityisesti sen aloittamiseen. Tehtäväksi annetaan kirjoittaa alku seikkailulle. Mukana on myös kiintoisa aukeama, jossa tarkastellaan kontrastiivisesti tapauksia, joissa kirjassa on kaksi eri päähenkilöä. Heidän ominaisuuksiaan ristiintaulukoidaan eri ominaisuuksien suhteen.

Mikä on lastenkirja?

Kirjallisuusteoreettisesti perustavaa laatua oleva kysymys on, mikä tekee kirjasta lastenkirjallisuuden genreen kuuluvan teoksen. Miten se eroaa aikuisten kirjasta? Lastenkirja voidaan määritellä esimerkiksi siten, että sen kerronnallinen rakenne on suoraviivaisempi kuin aikuisten kirjallisuudessa. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että teksti olisi yksinkertaista – ainakaan jos kyseessä on hyvä lastenkirja, joka siis on taiteellisesti korkeatasoinen kuin mikä tahansa muu kaunokirja. Toinen seikka, joka erottaa lastenkirjan muista, on, että lastenkirjoissa nimetään yleisö, jolle kirja on tarkoitettu. Tämän seurauksenahan kirjastoissakin on omat lastenosastotkin.

Omia osastoja ei sen sijaan ole esimerkiksi naisille ja miehille tai maalaisille ja kaupunkilaisille. Aidan Chambers, englantilainen lastenkirjailija, määrittelee lastenkirjan siten, mistä kirjassa olevan käsitteellisen lapsen löytää: onko kirja lapsista vai lapsille. Muita lastenkirjojen ominaisuuksia, joita voidaan analysoida, ovat esimerkiksi tekstin sisältämät kertojat, ajatellut yleisöt, pedagogiset sisällöt, lukijan mielistely ja eettiset opetukset. Jotkut tutkijat ovat väittäneet mielenkiintoisesti, että suuressa osassa lastenkirjoja päähenkilö yleensä palaa – konkreettisesti tai symbolisesti – kotiin, kun taas aikuisten kirjoissa käy päinvastoin.

Melko kokeneena pedagogina kokemukseni on, että erityisesti monet pojat pitävät tietokirjoista ja sarjakuvista.

Edellä mainitun kaltaisia teoriapohdintoja käsillä olevassa Suuressa lukuseikkailussa ei ole, vaikka olisi mielestäni voinut vähän ollakin. Tämän ymmärtää toisaalta, jos ottaa huomioon kirjan lapsiyleisön. Jos emme kuitenkaan lainkaan pohdi, mikä lastenkirja oikein on, kirjanmetsästyshaaviimme saattaa olla tarttumatta kirjoja, jotka sinne ehkä kuuluisivat. Kategoriaa nimeltään lyriikka ei ole kirjaan mahtunut, vaikka yksittäisiä runotärppejä mukana onkin. Toisesta puuttuvasta kirjallisuudenlajista, draamasta, en ole erityisen pahoillani, sillä viimeisimmät julkaistut lasten näytelmäkirjat lienee kirjoitettu alakansakoulun kuusijuhlaan Kekkosen aikana. Sen sijaan seikka, että tietokirjallisuus puuttuu kokonaan, on ongelmallinen. Myöskään sarjakuva ei ole saanut erityistä sijaa.

Voimme laatia yksinkertaisen nelikentän, jossa riveinä ovat lastenkirjat ja muut kirjat. Sarakkeina ovat kirjat, joita lapset lukevat, ja kirjat, joita lapset eivät lue. Suuri lukuseikkailu jättää huomiotta ne kirjat, joita ei varsinaisesti ole tarkoitettu lapsille, mutta joita lapset silti lukevat. Jo edellä mainitsemani tietokirjat ovat sellainen ryhmä. Toinen ryhmä on esimerkiksi salapoliisiromaanit, joita jo alakoululaiset lukevat, Agatha Christie malliesimerkkinä. Kirjailijan rajauksen kyllä ymmärtää, mutta kun hän nimenomaan mainitsee alkusanoissa, että aikuisten omat lapsuuden ajan suosikit eivät välttämättä innosta nykylapsia, hän hieman kompuroi tässä samassa kysymyksessä jättämällä jotkut kirjat kokonaan käsittelemättä, vaikka lapset niitä lukevatkin. Melko kokeneena pedagogina kokemukseni sitä paitsi on, että erityisesti monet pojat pitävät tietokirjoista ja sarjakuvista.

Koko ei ratkaise

Mainitsin jo edellä kirjaesittelyjen lomassa olevat kirjallisuustehtävät. Ne ovat hyvä avaus kirjallisuuden opettamiseen kotioloissa, mutta moniin tehtävätyyppeihin en ole erityisen ihastunut. Se johtuu siitä, että liian monet kirjallisuustehtävät typistyvät muistamisen mittaamiseen:

6. Missä käytössä Viivi Pusun koti on ennen ollut?

  • a) koulu
  • b) rautatieasema
  • c) elokuvateatteri.”

Mitä merkitystä tällaisella tietämisellä on, jos puhumme kirjallisuuden taiteellisesta merkityksestä ja sisällöstä? Samantapaisia ”kirjallisuuskokeita” on valitettavasti myös monissa kouluihin tarkoitetuissa opettajanoppaissa. Kuinka moni aikuinen haluaisi vastata sisältöön liittyviin monivalintatehtäviin jonkin kirjan luettuaan? Luetun kirjan sisällön tenttaaminen ei mielestäni kuulu taideopetukseen, josta kirjallisuuden opetus on yksi laji.

Miksi siis suuri määrä sivuja olisi parempi kuin pieni?

Kaisa Laaksonen putoaa kvantiteettiansaan, kun hän aivan kirjan alussa arvottaa lapsen lukemista luettujen teosten lukumäärällä ja paksuudella. Tämä on mielestäni outoa – joskin valitettavan yleistä ainakin koulumaailmassa – sillä emmehän arvota vaikkapa maalaustaiteen aikaansaannoksiakaan sillä, kuinka iso maalaus on pinta-alaltaan. Miksi siis suuri määrä sivuja olisi parempi kuin pieni? Enkä oikein usko tuohon luettujen teosten lukumääräänkään kovin absoluuttisena mittana. Yksi hyvä teos on parempi kuin tusina huonoa.

Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu on tuhti ensyklopedia kaikille lastenkirjoista kiinnostuneille. Arvelen, että erityisesti opettajat kokevat kirjan tarpeelliseksi. Hienoa olisi, jos myös lapsilukijat saisivat kirjan käsiinsä. Erityisesti vähän lukevat lapset tarvitsevat ohjausta kirjan suositusten käyttämiseen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto