Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kannen avaus

Ville Tietäväinen, 22.6.2017

Kansi saa kirjan näyttämään ajattomalta teokselta tai kertakäyttöiseltä tuotteelta.

Kantta kutsutaan kirjan kasvoiksi, vaikka siinä tulisi näkyä myös kirjan sielu. Päällistä pidetään usein pelkkänä käärepaperina, vaikka se on osa kirjan sisältöä. Kanteen uutetaan kirjan henki ja taiten peitetty pääteema, kenties jopa sanoma. Sillä lietsotaan kysymyksiä ja tiedonjanoa, ei vastauksia ja ratkaisuja. Kansi herättää huomion ja synnyttää ensivaikutelman sekä vaikuttaa lukemisen taustalla ja sen jälkeen. Kannen ajatus avautuu vaivihkaa lukijan mielessä.

Kuolemansynneistä vakavimpia on muodon ja sisällön yhteensopimattomuus.

Jotta kansi olisi huomiota herättävä, kiinnostava ja muistettava, sen kuvallisen viestin tulisi olla ennennäkemätön. Kannen kauneutta arvioidaan usein subjektiivisesti ja irrallaan sisällöstä, mutta vain kirjalle uskollisuus on kaunista. Jos kirja ei ole erityinen, syyllistyykö ainutlaatuisen kannen suunnittelija valheeseen? Milton Glaserin listassa graafikon kuolemansynneistä vakavimpia on muodon ja sisällön yhteensopimattomuus kuten retroilu pelkän estetiikan takia. Kansi ei saa valehdella, paitsi jos kirja sitä tekee. Huono teos ei ansaitse hyvää kantta, ei tietysti edes julkaisemista.

Kansikokonaisuus on paljon enemmän kuin pelkkä etukansi. Tarinallinen kokonaisuus, jota takakansi täydentää, saattaa jatkua liepeissä ja esilehdilläkin, kuten Timo Mänttärin kansittamassa Jukka Laajarinteen Kehys-kirjassa. Kansi voi myös olla osa tarinaa niin kuvakirjoissa kuin romaaneissakin. Eikä sovi unohtaa kirjan eniten esillä olevan osan, selkämyksen, dramaturgisia mahdollisuuksia. Viitseliään kokonaisuuden viimeistelee viivakoodien ja muiden arkisten merkintöjen muotoilu osaksi teoksen universumia.

Typografia, formaatti, materiaalit, mittasuhteet, lukunauhat, folioinnit, päänauhat, esilehdet, preeglaukset, stanssaukset, laminoinnit, kohdelakkaukset, pinteet, kanttipainatus, revitty paperi, termodynaamiset värit… Kansi on visuaalista tarinankerrontaa ja esinemuotoilua. Sen muuttujia ja keinovaroja yhdistelemällä ilmennetään sisällön uniikkiutta. Kun erikoisuuden tavoittelu liittyy kirjan teemoihin eikä hepnaadilla myymiseen, muoto ei irtoa tehtävästään.

Kerronnallisista keinoista tärkein on kuvitus – ajateltu kuva. Vähättelemättä kantta varten otetun valokuvan voimaa, käsintehty kuvitus on lähtökohtaisesti omaperäisempi, erottuvampi ja visuaaliselta sanavarastoltaan laajempi. Siinä on ihmisen ajatuksen ja käden jälki. Sillä avataan kirjan teemoja, piiloviestejä ja äänenpainoja, tehdään näkyväksi ympäröivää ja sisäistä todellisuutta. Kuvituksella voidaan näyttää tuttujakin asioita mielenkiintoisesta kulmasta tai uudessa yhteydessä. Kuvituksella konkretisoidaan abstrakteja ja hahmotetaan konkreettisia asioita. Sillä kerrotaan olevan ja näkyvän lisäksi olemattomasta ja näkymättömästä sekä nähdään menneisyyteen, nykyaikaan ja tulevaisuuteen. Kuvitus vetoaa samanaikaisesti älyyn ja tunteeseen. Oivaltaessaan siihen koodatut merkitykset lukija osallistuu viestien rakentamiseen. Tämä jättää hänelle syvän muistijäljen.

Eläytyvä ja paneutuva kansisuunnittelu vaatii myös kustantajalta ymmärrystä sen arvosta. Aika- ja kustannuspaineissa tai kykenemättömyyttään moni tekijä turvautuu kuvituksen sijaan valmiskuvaan. Laiskimmillaan kansikuva toistaa kirjan nimeä, vaikka tämä perustuisi vertauskuvaan ja tarvitsisi visuaalisestikin käsitteellistä lähestymistapaa. Jäniksen vuosi -kirjan juhlapainoksen kanteen on kuvattu jänis, vaikka kirja kertoo toimittaja Vatasen vapautumisesta uuteen elämään. Kliseinen ja ulkokohtainen kansi on arvoton, se huijaa lukijaa. Jos suunnittelija ei perehdy teokseen, hänen mielikuvansa tarinan ajasta, paikasta ja tematiikasta voi johtaa hämmentävään tulkintaan, kuten nykyajan muslimisiirtolaisia Euroopan suurkaupungissa käsittelevän romaanin kannesta katsovaan kuvapankkibeduiiniin.

Demonisoidakseni riittävästi kuvapankkien massatuotantoa vedän esiin natsikortin!

Tyyli ja tekniikka mielessä tilattu ideaton koriste- ja taittopala halventaa julkaisunsa. Kulttuurisesti nyanssitajuttomat rojaltivapaat kuvat ja kuvitukset vievät omaäänisyyden niiden julkaisijalta, leivän suunnittelijalta ja ainutlaatuisuuden kokemuksen lukijalta. Demonisoidakseni riittävästi kuvapankkien massatuotantoa vedän esiin natsikortin! Kaikkien kuvapankkien kantaäiti on Hitlerin hovikuvaaja Heinrich Hoffmannin postikorttiluettelo vuodelta 1938. Sen aukeamat oli järjestetty aihepiireittäin, joilla etäiseksi koetun Führer und Oberster Befehlshaber der Wehrmachtin imagoa muokattiin sympaattisemmaksi. Katalogin aukeamilla Adolf silitti eläimiä, vastaanotti neitojen ojentamia kukkakimppuja ja nipisti käsinvärjättyjen kuvaelmien punaa poikain poskiin.

Fyysinen kirja on parhaimmillaan moniaistisen nautinnon tarjoava taikaesine, matkakumppani toiseen maailmaan. Se on paras lukemisen käyttöliittymä jo alun kolmattatuhatta vuotta – muistuma pysyvyydestä kertakäyttöisessä maailmassa. Ennen teollisesti painettujen kirjojen aikaa arvoteosten kannet olivat yksilöllistä käsityötaidetta, mutta ainutkertaisuuden vaatimus koskee nykykansienkin elimellistä suhdetta sisältämäänsä tekstiin. Kirjagraafikko Chip Kidd totesi, että kovakantinen kirja on yhtä vaikea hävittää kuin tatuointi. Ikuisuus luo sen suunnittelijalle ja kustantajalle vastuuta. Kansi saa kirjan näyttämään ajattomalta teokselta tai kertakäyttöiseltä tuotteelta vielä vuosikymmeniä ensivaikutelman jälkeen.

Ville Tietäväinen
Kirjoittaja on graafinen suunnittelija, kuvittaja ja sarjakuvantekijä.