Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Todellisuus täydentyy toisin nähden

Outi Hytönen, 6.2.2017
Kari Rummukainen, Ville-Juhani Sutinen: Joutomaa, Kuolleiden muistomerkkien vuosisata. Joutomaan ja raunion estetiikasta 160, 384 s., ntamo, Savukeidas 2016

Kirjailija-kääntäjä Ville-Juhani Sutinen rakastaa joutomaita. Vuonna 2015 hän julkaisi romaanin Ei-kenenkään-maa (ntamo) ja nyt saman aiheen käsittely jatkuu esseeteoksessa Kuolleiden muistomerkkien vuosisata. Sutinen pohtii hylättyjen paikkojen, raunioiden ja erilaisten välitilojen olemusta, estetiikkaa ja paikkojen herättämän viehätyksen syitä.

Joutomaan näkeminen täydentää kuvan todellisuudesta kokonaisemmaksi.

Kaunokirjallisessa muodossa joutomaaretkelle pääsee Kari Rummukaisen kirjoittamassa kollaasiromaanissa Joutomaa. Sutinen etsii kirjansa aluksi joutomaiden olemusta analysoimalla taideteoksia, joten Rummukaisen proosaelma on mielenkiintoinen vastine ja peili esseiden pohdiskelevalle lähestymistavalle.

Viehätyksen arvoitus

Tässä tyhjässä saumassa, unohdetulla ei-kenenkään-maalla virallisen todellisuuden keskellä, koen näkeväni enemmän kuin aikaisemmin. Sen säröt tekevät maailmasta kokonaisemman.” (Sutinen, s. 27) Joutomaan näkeminen on mahdollisuus oppia näkemään tuttu ympäristö toisin. Joutomaan näkeminen täydentää kuvan todellisuudesta kokonaisemmaksi. Joutomaa on kääntöpuoli, sauma ja raja, joka syntyy, autioituu, muuttuu, häviää ja täyttyy.

Näitä seikkoja Sutinen toistaa teoksessaan sanamuotoja muuttaen melkein kyllästymiseen asti. Irrallisina lauseina ne eivät paljon kerro, mutta Kuolleiden muistomerkkien vuosisata avaa ajatuksia kattavasti ja yllätyksellisistäkin näkökulmista. Sutisella on ihailtavan laaja vanhanaikainen kulttuurihistoriallinen yleissivistys, mikä tekee hänen katseestaan raunioiden pintarappauksen läpäisevän kameran, röntgenkatseen, jolla voi tavoittaa menneiden aikakausien hetkiä.

Sutinen aloittaa kulttuurihistoriallisen matkaesseekokoelmansa määrittelemällä joutomaan käsitteen ja käsittelemällä tiiviisti suhtautumista joutomaahan eri aikoina. Määritelmät ja historia täydentyvät teoksen edetessä. Taiteen joutomaakuvauksista Sutinen käy laajimmin läpi Andrei Tarkovskin elokuvia ja T.S. Eliotin runokokoelmaa Autio maa.

Rauniolöytöretkeilyn harrastajat katsovat valokuvan vangitsevan parhaiten hylättyjen paikkojen olemuksen.

Olennaisen osan laajasta teoksesta muodostavat retkikuvaukset joutomaakohteisiin. Ne ovat tunnelmakuvia, joissa liikutaan kaikki aistit avoimina Euroopan, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain 1900-luvun historiassa. Urban explorationin eli nykyajan rauniolöytöretkeilyn harrastajat katsovat valokuvan vangitsevan parhaiten hylättyjen paikkojen olemuksen. Sutinen onnistuu oivallisesti maalaamaan kohteet lukijan silmien eteen myös sanoilla ja auttaa samalla lukijaa tulkitsemaan paikkoja:
”Merituuli puistelee taivaan harmaata latvaa, mutta betonilaituri pysyy järkähtämättömästi paikoillaan. Sitä ei ole onnistuttu purkamaan kuluneiden vuosikymmenten aikana, ja se kertoo siitä, kuinka syvät Viron edellisen historian jalanjäljet vieläkin ovat. Niistä ei saada helposti sopivaa tarinaa.” (s. 109)

Monien hylätyissä kohteissa vierailevien motiiviksi riittävät jännitys ja seikkailunhalu, mutta Sutinen näkee henkisen merkityksen olevan syvempi. Kääntöpuolelle meneminen on irtautumista ohjatusta todellisuudesta, kaavoista ja katsomistavoista. Koko kirja etsii vastausta joutomaiden viehätysvoiman ja mystiikan salaisuuteen.

Suomi joutomaana

ntamo2016_kari_rummukainen_joutomaa_kansi

Sutinen huomauttaa, ettei oman alueen joutomaita tavallisesti huomata. Silmä on tottunut niihin. Ja kas vain, sitäpä emme ole huomanneet, että kotimaamme on yksi suuri joutomaa. Kari Rummukainen nimeää kollaasiromaanissaan Suomen joutomaaksi.

Rummukaisen esikoisteoksen idea on kirjattu mukaan kollaasiin: ”Maamme kuvattuna ajattelun fysiologisella tasolla.” (Rummukainen, s. 14.) Kollaasin aineksina on (ainakin) lainauksia matkaoppaista, sanontoja, lauluja, uutisotsikoita, sana- ja ajatusleikkejä, aforismeja, neljää eri kieltä… Topeliuksen suuhun laitetaan nykyaikaisia lausahduksia, ja toisena henkilöhahmona mukana on Väinö Tanner, jota ei myöskään ole helppo yhdistää reaalimaailman esikuvaansa.

Kollaasin voi nähdä tilana, johon on kaadettu kaikki menneisyyden ja nykyisyyden joutava aines.

Joutomaan tahti on hengästyttävän intensiivinen: 158 sivua yhtä lukua ja kappaletta, vain virkkeiden loppupisteet rytmittävät tekstiä. ”Vanha piilipuu Salomonkadun paljon nähnyt jalava. Lapset penkovat Helsingissä sijaitsevan Turun kasarmin raunioita palon jälkeen. Tanner kirjoitti päiväkirjaansa illan hämärtyessä etsin menneisyyttä ensimmäistä muistiin painunutta kuvaa.” (s. 55)

Suomi näyttäytyy kaoottisena, mutta kansallisten symbolien ja stereotyyppisesti kuvaavien lauseiden kautta kuitenkin helposti tunnistettavana. Jokainen ainesosa, lause, on pala suomalaisuutta, vaikka moni lauseista ei sitä yksinään ole. Kerronta hyppii ajatuksesta toiseen, mutta lukeminen on jouhevaa. Kollaasin luomaa merkitystä ei ole helppo tavoittaa. Miksi Suomi kuvataan joutomaana? Kenelle Suomi on joutomaa? Mitä nämä kaikki ainekset tekevät yhdessä?

Merkitys voikin olla tunnelma. Kollaasin voi nähdä tilana, johon on kaadettu kaikki menneisyyden ja nykyisyyden joutava aines. Kun muistetaan Sutisen määritelmä joutomaasta todellisuuden täydentäjänä, voi kollaasin merkitys ollakin täydennys nykykuvaan suomalaisuudesta. Todellisuuden kokonaisuudesta puuttuva palanen.

Muuttuva puuttuva palanen

Rummukaisen kuvaama joutomaa syöksee ilmoille hallitsemattoman määrän merkityksiä, eikä rauhaa ole missään. Sutiselle joutomaa on rauhallinen pohdiskelun paikka, jonka kätkemät merkitykset ovat piilossa tai niin arkisen tuttuja, ettei niitä huomaa. Vastakohtaisuus on hämmentävä.

Vaikka Rummukaisen ja Sutisen teosten muoto, lähestymistapa ja joutomaan tunnelma ovat keskenään mahdollisimman erilaisia, löytyy niiden tavasta kuvata joutomaata myös jotain yhteistä. Molempien mukaan joutomaalle on olennaista kaikkien aikatasojen samanaikainen läsnäolo sekä joutomaan määrittelemisen mahdottomuus.

Rummukainen osoittaa, miten tekstissä on mahdollista esittää samaan aikaan kaikkien aikatasojen läsnäolo. Joutomaa voi esimerkiksi kertoa taisteluista Helsingissä, mutta seuraavassa lauseessa Helsinkiä vasta perustetaan. Juonetonta kerrontaa ei ole helppo seurata, mutta parhaimmillaan oivallukset ovat kauniita näkökulmia: ”Tapaninkylän kartanonmäki Tuomarinkylän puolelta nähtynä vuosisadan alkupuolelta.” (Rummukainen, s. 68.) Tämä havainto on kuin tiivistelmä Sutisen joutomaan sisältämiä merkityksiä ja historiaa pohdiskelevasta maalailevasta kuvauksesta.

Joutomaalle on olennaista kaikkien aikatasojen samanaikainen läsnäolo.

Rummukaisen teos on yhtä arvoituksellinen kuin oikea joutomaa. Se pitää joutomaata osin saavuttamattomana, hallitsemattomana tilana, mitä se on Sutisenkin mukaan. Joutomaa on niin täynnä aikaa ja merkityksiä, ettei kaikkea voi mitenkään saavuttaa.

Näkemiseen liittyy paradoksi. Sutisen mukaan joutomaan katsominen on tärkeää, koska välitilat ilmentävät maailman keskeneräisyyttä. Jos se jää näkemättä, saatamme luulla maailman olevan valmis. Sutinen kutsuu joutomaata myös todellisuuden kokonaisuuden täydentäjäksi, mutta koska se puuttuva palakin on jatkuvasti muuttuva, häilyvä tila, ei kuva todellisuudesta sittenkään tule koskaan valmiiksi, vaikka joutomaan oppisikin näkemään. Paradoksi ei ollenkaan heikennä Kuolleiden muistomerkkien vuosisadan taituruutta merkitysten laajempaan näkemiseen, kauneuden ja menneisyyden löytämiseen. Pikemminkin se osoittaa, miten monimuotoinen ja liikkuva kohde joutomaa on olemukseltaan.

Lisääntynyt kiinnostus joutomaita kohtaan näkyy vuoden 2016 suomalaisissa kirjoissa. Johanna Vehkoo julkaisi autioituvista kaupungeista kertovan reportaasikirjan Autiopaikoilla (Teos 2016) ja Jukka Laajarinne sivusi aihetta esseekokoelmassaan Tiloissa (Atena 2016).

Tämän lauseen kirjasin lukiessa muistiin, mutta luettuani molemmat teokset en tiennytkään tarkastamatta, onko se Sutiselta vai Rummukaiselta: ”Historia ei kuulu meille vaan me kuulumme sille.” (Rummukainen, s. 19) Ehkä se on joutomaan ja niitä katsovien yhtymäkohta, koska se voisi olla kummasta teoksesta vain. Tai yhtä hyvin myös Vehkoolta tai Laajarinteeltä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto