Hänninen, Anne

Anne Hänninen (s.1958 Rautalammi) on hämeenlinnalainen vapaa kirjailija. Hän on opiskellut muun muassa kirjallisuutta ja tiedotusoppia. Hänen esikoiskokoelmansa Yön tina sulaa aamuun ilmestyi 1978.  Hännisen runoja on julkaistu useissa antologioissa sekä käännetty ruotsiksi, englanniksi, islanniksi ja venäjäksi.

”Kirjoittamiseni on ollut yritys manifestoida sanomaton, sanojen takainen, ja sitä mitä mahdoton sanoa – yrittää valottaa negatiiveja, tai kenties hämärtyy se mikä jo onkin itsessään valoisampi? Löytöretkeilyä paradoksien keskellä – sanojen suhteellisuus, rajallisuus, lokeroivuus (ja tavanomainen, sosiaalinen kieli pienentää, esineellistää), vaikka on vastakohtien köydenveto, adjektiivien, ja määreiden kyseenalaisuus, (mikä on ” sisällä”, mikä ” ulkona, tai ” kaukana”, ” lähellä”, todella? jne ). Ikään kuin kuin kääntelisi prismaa, ja kaikki tulkinnat ovat virtaavia, sekoittuvia, ja kuvaus on vain impression  jähmettämistä muotoon, kuten valokuva, maalaus, kiveen hakattu kuva.”


Maa ja taivas mustaa, pohjoinen vyöhyke.
Leveysaste 61 ja pituusaste 25 jatkuu jonnekin
eri valoon ja ilmastoon. Hyvästien kartastot.
Joululauluissa sypressit ja ave mariat,
sadon juhla, jo tyhjennetty.
Palelee ruukkuun työnnetty kataja parvekkeella.
Kaipaan lapsuutta ja kaipaan maailmaa,
minne menisin kotiin?
Kaipaan liian paljon vai liian vähän?
Aloillani, jotta löytäisin rauhan; siroteltu
minne tahansa.
Tähdet taivaan laella tiennäyttäjinä,
silmät ikkunan takana
odottavat kotiinpaluuta.

(Teoksesta Surusidonta, WSOY 2009)

Olin nuori, matkalla Leningradiin. /
Vastapäätä vihreässä junassa viisikymppinen nainen /
sanoi: “En koskaan löytänyt sitä oikeaa.” /
Hän on vanha nyt, tai kuollut, /
ja minä kuin hän – enne: /
matkalla paikkoihin, joiden nimet muuttuvat, /
eivät tärkeitä, enkä koskaan löydä oikeaa. /
Aika, kuin lentomatka, lento unessa, /
eksyneenä, vaikka suoraa kuin junaraide, /
jyskyttää rinnassa. /
Ajat kiertyvät pisteeksi, suljetaan. /
Mutta loppua vailla? /
Kukaan ei ymmärrä samoin ja ajoissa, /
yhtä aikaa mitään; /
ehkä käsittää lauseen, kuvan, tien varrelta /
muutaman vaikutelman, joistain kasvoista /
vähän painuu mielen hiekkaan; /
liukenee syvempiin uniin, poissaolon hämärän taa: /
olemme yhtä, vaikka emme kulkisi vierekkäin, /
yhdessä hiekan unta, valkoista ja kultaista. /
Emme edes tuulen omaa.

(Teoksesta Oljilla täytetty nainen, WSOY 2005)

  • Palkinnot:
  • Suomen Maakuntakirjailijoiden tunnustuspalkinto 1991
  • Kalevi Jäntin palkinto 1992
  • Korpirastas-palkinto 1992
  • Hämeen taidepalkinto 2000
  • Tuotanto:
  • Yön tina sulaa aamuun, WSOY 1978
  • Auringonlaskun portaat, WSOY 1980
  • Tulitemppeli, WSOY 1982
  • Ikuisuudenavara, WSOY 1986
  • Sekuntipilarit, WSOY 1989
  • Hedelmäntäysi, WSOY 1992
  • Miekkaliljat, WSOY 1994
  • Musta Vuode, WSOY 1997
  • Tuulen vilja, WSOY 2000
  • Sateen muisti, WSOY 2002
  • Oljilla täytetty nainen, WSOY 2005
  • Eletyn valo: valitut runot 1978-2005. WSOY 2008
  • Surusidonta, WSOY 2009