Inkala, Jouni

Jouni Inkala (s. 1966 Kemi) on helsinkiläinen runoilija. Hän on suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede. Inkalan esikoisrunoteos Tässä sen reuna ilmestyi 1992, ja hän sai siitä J. H. Erkon palkinnon. Hänen runojaan on käännetty erilaisiin kirjallisuuslehtiin ja antologioihin yli 15 kielelle, mm. saksaksi, englanniksi, ruotsiksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi, unkariksi, tsekiksi, sloveeniksi, viroksi, puolaksi ja serbiaksi.

Inkala on kirjoittanut tekstejä Nuoreen Voimaan, Kalevaan ja Kotimaahan. Vuonna 2001 Inkala toimitti yhdessä runoilija Juha Siron kanssa Runouden vuosikirja Motmot:in. Lisäksi hän on kääntänyt runoja saksasta ja ranskasta. Inkala on ollut aktiivinen jäsen sananvapautta puolustavassa kansainvälisessä kirjailijaliitossa PEN-klubissa vuodesta 1994, jolloin hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi.

Minerva

– Iltaäänille -

Kun lapsuudessa lamppu hämärtyi ja alettiin
lukea ääneen, kulki aina ensimmäisenä
sekametsän jalopuissa elävien
pöllöjen luokse, ja astui sisään
niiden lämpimiin koteihin.

Samastui rauhallisesti kääntyilevän
tuuhean pään liikkeisiin, satunnaiseen painon
vaihtamiseen vasemmalta oikealle,
luotti terävän nokan tipauttamiin,
arvoituksiin.

Ei halunnut muualle, lehvästö, aurinko,
kaarille jännittyvät kotkansiivet
ja saraheinät eivät antaneet
hänelle samaa levottomuutta kuin otsasta
etusormina kasvavat höyhensarvet
punaiset silmät, kynsien, kuin ikuisen
sormuksen puristus.

Pääsi lentämään pehmeän selän päällä
sinne, mihin muilla metsän eläimillä
ei ollut lupa saapua. Ja pöllöt veivät
mukanaan, tummiin, avariin syvyyksiin
joista ei hiiskahdeta kenellekään
ja vielä myöhemmin, kun aikaa oli
kulunut jo vuosia, seuraan, joka
aloitti väittelyn, mikä tuskin koskaan
on liian myöhäistä.

(Teoksesta Minkä tietäminen on ihmiselle välttämätöntä, WSOY 2008)

Jotkut miehet, niin olen lukenut, antavat hiustensa/
ja kynsiensä kasvaa, jonkin jumaluuden/
kunniaksi. Eräs piteli käsivarttaan/
koholla niin kauan, että se jähmettyi/
paikoilleen, kuin vuosisatojen lävitse/
jalustallaan seisovaksi patsaaksi.//

Itselläni on hetkiä, joissa tunnen, miten hiukset/
kasvavat sisäänpäin, aivoihin,/
ja kynnet tunkeutuvat hyvää vauhtia,/
suonia pitkin, kohti sydäntä. Mutta tämä/
ei koskaan kestä kauan. Ei kahta,/
kolmea minuuttia pidempään.//

Parta jatkaa jaloittelua leuallani./
Hiukset odottavat turhaan lepoa./
Kynteni muistuttavat kalkkipilkkuineen jokea/
jossa keväisin lipuu jäälautta ohi./
Kuolemani hetkellä, kysykää niiltä, miltä tuntuu olla/
vielä hetken elossa. Miltä tuntuu odottaa/
Lacrima Mortiksen valuessa silmäkulmasta/
viimeistä armoniskua.//

(Kokoelmasta Sarveisaikoja, WSOY 2005)

  • Palkinnot:
  • J. H. Erkon palkinto vuonna 1992
  • Kallioniemi-säätiön kirjallisuusrahaston palkinto 1992
  • Einari Vuorela -runopalkinto 2005
  • Tuotanto:
  • Tässä sen reuna, WSOY 1992
  • Huonetta ja sukua, WSOY 1994
  • Pyhien seura, WSOY 1996
  • Sille joka jää, WSOY 1998
  • Autiomaaretki, WSOY 2000
  • Kirjoittamaton, WSOY 2002
  • Mot.Mot. Elävien runoilijoiden Klubin vuosikirja 2001, toimittanut yhdessä Juha Siron kanssa, WSOY 2002
  • Sarveisaikoja, WSOY 2005
  • Minkä tietäminen on ihmiselle välttämätöntä, WSOY 2008