Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mirkka Rekolan runous haastaa lukijan maailmankatsomuksen

Janne Löppönen, 15.7.2017
Katja Seutu: Tyhjä pöytä on tilattu. Mirkka Rekolan runouden äärellä 287 s., WSOY 2016

Mirkka Rekolaa (1931–2014) pidetään nykyään yhtenä keskeisistä sodanjälkeisen modernismin runoilijoista. Moniin aikalaisiinsa verrattuna (esim. Manner, Haavikko, Saarikoski) Rekola sai kuitenkin verrattain myöhään tunnustusta. Hänen tiheä, monihahmotteinen ja metafyysisiä kysymyksiä käsittelevä runoutensa jäi marginaaliin 1960- ja 70-luvuilla, jolloin kirjallisuudelta vaadittiin yhteiskunnallista osallistumista. Lisäksi hän kuului seksuaalivähemmistöön aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos ja sairaus. Tässä mielessä Rekola oli pitkään kaksinkertaisesti marginaalissa. Laajempaa tunnustusta hän alkoi saada vasta 1990-luvulta lähtien, jolloin hän sai mm. Suomi-palkinnon ja oli Neustadt-palkintoehdokkaana. Samaan aikaan Rekolan tuotantoa käsittelevä kirjallisuus ja akateeminen tutkimus alkoi lisääntyä.

Tästä huolimatta on yllättävää, että Katja Seudun Tyhjä pöytä on tilattu. Mirkka Rekolan runouden äärellä on vasta toinen laaja Rekolan runoutta käsittelevä tutkimus. Ensimmäinen, Liisa Enwaldin väitöskirja Kaiken liikkeessä lepo. Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa, ilmestyi vuonna 1997. Lisäksi Rekolaa ovat akateemisesti tutkineet esim. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Maija Parviainen.

Rekola oli pitkään kaksinkertaisesti marginaalissa.

Tyhjä pöytä on tilattu on julkaisuna jonkinlainen hybridi, sillä se on kotimaisen kirjallisuuden dosentin tekemä tutkimus, joka on samalla suunnattu laajemmalle yleisölle. Näin ainakin on pääteltävissä siitä, että teoksen on julkaissut WSOY, vieläpä pokkaripainoksena. En silti kutsuisi teosta yleistajuiseksi, sillä se on täynnä termejä kuten ”subjektiposition heikkeneminen” ja ”ei-kronologinen aikapaikka”.

Siinä missä Enwaldin väitöskirja keskittyy kielen monihahmoitteisuuteen, Seudun tutkimuksen aiheena on Rekolan maailmankatsomuksen ja poetiikan suhde. Teoksen kantavana ajatuksena on, että Rekolan runoudessa kielellisen ilmaisun ja maailmankatsomuksen ilmaisemisen välillä vallitsee saumaton yhteys. Seudun mukaan Rekolan poetiikka lähtee kysymyksestä, miten ilmaista kielellistä ilmaisua pakenevia kokemuksia.

Rekolan tuotanto muodostaa ehjän kokonaisuuden

Sanaa mystiikka käytetään usein epämääräisesti kaikesta salaperäisestä ja eksoottisesta, mutta Rekolan runoudessa ilmaistua arkiajattelun ylittävää kokemisen tapaa voidaan kutsua nimenomaan mystiseksi. Ehkäpä tässä on yksi syy, miksi Rekolaa pidetään joskus vaikeana, jopa esoteerisena runoilijana: hänen runoutensa pyrkii ilmaisemaan kokemuksia, joille on nykykulttuurissa hyvin vähän tilaa. Ja vaikka Rekolan runous ei olekaan tunnustuksellisessa mielessä uskonnollista, niin runoissa on usein kristillinen tai johonkin muuhun henkiseen traditioon liittyvä subteksti. Rekolan mystiikka ei Seudun mukaan kuitenkaan ole mitään sfääreissä lillumista vaan kumpuaa arkikokemuksesta; se on jokapäiväisen todellisuuden näkemistä hieman toisin, totunnaisista ajattelun kategorioista hetkellisesti vapaana. Eeva-Liisa Manner nimitti Rekolaa jo 1960-luvulla ”empiiriseksi mystikoksi”, ja nimitys on iskevyydestään huolimatta osuva.

Seutu on tutkijana sikäli erityisessä asemassa, että tunsi Rekolan henkilökohtaisesti. Tutkijan ja runoilijan välinen ystävyys näkyy tutkimuksessa mm. viittauksina heidän käymiinsä keskusteluihin. Seutu myös selvitti Rekolan kuolinpesää tutkimusta kirjoittaessaan. Epäilemättä raskas prosessi hyödytti kuitenkin tutkimustyötä, koska Seutu on voinut käyttää kirjailijan jäämistöön kuuluvaa materiaalia. Erityisen arvokkaita lähteitä ovat olleet 1960-luvun muistikirjat, jotka avaavat Rekolan runoudessa samaan aikaan havaittavaa maailmankatsomuksellista käännettä.

Seutu näkee Rekolan tuotannon yhtenä kokonaisuutena, joka kasvaa ja kehittyy teos teokselta. Tästä syystä kokoelmia käsitellään pitkälti ilmestymisjärjestyksessä. Painopisteenä ovat 1960- ja 70-lukujen kokoelmat, joissa Seudun mukaan Rekolan ydinpoetiikka kehkeytyi. Lähtöpisteenä on runoilijan kolmas kokoelma, vuonna 1961 ilmestynyt Syksy muuttaa linnut, joka merkitsi Rekolalle sekä poeettista että maailmankatsomuksellista käännekohtaa. Siinä missä Rekolan kaksi ensimmäistä kokoelmaa vielä heijastelevat sotienjälkeiselle eksistentialismille tyypillisiä irrallisuuden ja merkityksettömyden tuntoja sekä runoilijan yritystä rakentaa maailmankuvansa länsimaisen, järkilähtöisen filosofian varaan, Syksy muuttaa linnut ilmentää jo toisenlaista, vapautuneempaa suhdetta maailmaan.

Seutu selvitti Rekolan kuolinpesää tutkimusta kirjoittaessaan.

Kokoelmassa aletaan etsiä ilmaisua tyhjyyden kokemukselle, johon Seudun tutkimuksen nimi, Tyhjä pöytä on tilattu, viittaa. Tyhjyyden kokemuksella tarkoitetaan kokemusta, jossa ihminen jää käsitteellisten turvaverkkojen ulkopuolelle, kun arkiajattelua jäsentävät kategoriat, kuten minä ja maailma, subjekti ja objekti, sisäpuoli ja ulkopuoli raukeavat. Seudun mukaan tyhjyyden kokemus ilmenee Rekolan kolmannesta kokoelmasta lähtien subjektiposition heikkenemisenä eli minän ja maailman välisen vastakkainasettelun murtumisena.  Rekola itse on kuvannut kokemusta ”minänhäipymiseksi” tai ”kuolemaksi” (s. 35). Runoilija löysi kokemukselleen vastakaikua buddhalaisesta maailmankuvasta, jossa pysyvä, maailmasta erillinen minuus nähdään harhana.

Egokeskeisen kokemisen heikkeneminen näkyy mm. asenteena, jossa maailmassa oleminen nähdään pikemminkin spontaanina reagoimisena kuin maailman pakottamisena minän tahtoon. Paras esimerkki tästä on kokoelman Syksy muuttaa linnut nimikkoruno: ”Mitään liikuttamatta / haluan nähdä  / niin kuin tämä syksy / muuttaa linnut”. Vaikkei mikään siihen eksplisiittisesti viittaakaan, runossa voidaan nähdä taolainen wu wein eli teottoman toiminnan periaate. Kuten Seutu toteaa, Rekola jätti yleensä vaikutteensa mainitsematta ja korosti omakohtaista kokemusta, toisin kuin vaikka Eeva-Liisa Manner, joka harrasti enemmän filosofista namedroppailua.

Koko maailma on kuva

Toinen Rekolan runouden tärkeä aspekti, jonka Seutu nostaa esiin tyhjyyskokemuksen yhteydessä, on ns. kysymyksessä eläminen. Tämä Rekolan itsensä käyttämä ilmaisu tarkoittaa epävarmuuden sietämistä, perustavien kysymysten avoimena pitämistä sen sijaan, että niihin etsisi lopullisia vastauksia. Seuraava vuonna 1960 tehty muistikirjamerkintä kiteyttää mielestäni jotain hyvin olennaista Rekolan runoudesta:

”Elää kysymyksessä, kun kysymys on. Mikä on vaikeampaa. Kun koemme kysymyksen ja pyydämme vastausta, irtoamme kysymyksestä. Kadotamme kenties vastauksen, jolle on aikansa. Elää kysymystä on aluksi sama kuin tanssia (kapealla nuoralla). Ja kuitenkin: kysymys uurtuu meihin, aukaisee meitä, koemme todellisuuden sen kautta – ja nin voi todellisuus myös vastata.” (s. 34)

Rekola on ilmaissut saman lähtökohdan myös niin, että hänen on kirjoitettava solmukohdasta käsin. Solmumetafora ilmaisee paradoksin merkityksen Rekolan runoudessa, syntyyhän solmu siten, että narunpäitä vedetään vastakkaisiin suuntiin. Solmu ei myöskään aukene kahteen suuntaan vetämällä vaan menee yhä tiukemmalle. Mutta jos solmua saa löysättyä ja vihdoin auki, huomataan, että kyseessä oli kaiken aikaa yksi ainoa naru. Samaan tapaan Rekolan runoudessa jokin oivallus saa arkijärkeä jäsentävät dikotomiat raukeamaan ja paljastaa jakamattoman todellisuuden, jossa asioiden identiteetti muodostuu niiden välisissä suhteissa. Seutu vertaakin Rekolan runoja zen-buddhalaisiin koaneihin eli mestarien käyttämiin paradoksaalisiin ja näennäisen järjettömiin lausahduksiin tai tehtäviin, joiden tarkoitus on johdattaa oppilas oivalluksen äärelle (s. 44-45).

Subjektiposition heikkeneminen johtaa Seudun mukaan kokemukseen ulko- ja sisäpuolen rajojen murtumisesta. Kokoelmassa Ilo ja epäsymmetria (1965) sisäinen todellisuus limittyvät erityisesti tilaa koskevissa havainnoissa, kuten kuvassa aidattomasta portista: ”Muistin kirkkopuiston portin Helsingissä: kaunis, / pelkkä aidaton portti, kuka tahansa kulkee siitä, / ei sisään, ei ulos”. Sattumaa tai ei, zen-buddhalaisessa perinteessä valaistumista kuvataan usein kulkemiseksi ”portittomasta portista”. Porttia edustaa myös ikoni, joka on yksi Ilo ja epäsymmetria -kokoelman avainkuvista: ”Hänellä on ikoni seinässä / kun hän kulkee sisään ja ulos / sitä ei juuri huomaa / silmät vain siirtyvät kuvasta kuvaan”. Runossa ilmaistaan Rekolan tuotannon keskeinen ajatus maailman kuvaluonteesta. Samaan tapaan kuin ikoni on pyhä kuva, joka viittaa transsendentaaliseen todellisuuteen, on Rekolalle koko maailma kuva, joka paitsi esittää näkymätöntä todellisuutta, myös tarjoaa pääsyn sinne (s. 70). Ihminen on maailmassa eri todellisuuden tasojen leikkauspisteessä, ja katkokset arkikokemuksessa voivat avata portin toiselle tasolle.

Maailma on siis kaiken yhtäaikaisuudesta viestivä muistikirja.

Rajojen murtumista Rekolan runoudessa ilmentää myös kronologisen aikakäsityksen kumoutuminen ja kaikkien aikakausien yhtäaikaisuus nykyhetkessä. Kokemusta, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, puhujan sisäinen ja ulkoinen maailma sekä arkinen ja transsendentaalinen todellisuus ovat yhtä, kutsutaan Seudun tutkimuksessa käsitteellä ei-kronologinen aikapaikka. Kyse on välähdyksenomaisista kokemuksista, jotka ”siirtävät tiettyyn historialliseen aikaan ja paikkaan sidotun kokijan oman historiansa kronologiaa avarampaan kokemiseen” (s. 85).

Ei-kronologinen aikakäsitys merkitsee myös, ettei muisti tarkoita Rekolalle menneisyyden tapahtumien tallentumista ja mieleenpalauttamista vaan havahtumista kaikkien aikojen ja paikkojen yhtäaikaisuuteen. Eräässä Muistikirja-kokoelman (1969) aforismissa asia ilmaistaan näin: Maailma, muistini tunnus. Maailma on siis kaiken yhtäaikaisuudesta viestivä muistikirja. Rekolan muistikäsitystä analysoidessaan Seutu nojaa osittain Maija Parviaisen pro-gradu-tutkielmaan (2002). Parviainen esittää, että muisti on Rekolalla sekä persoonallinen, ”ihmisen sisällä oleva rajallinen muisti”, että ylipersoonallinen eli ”maailmaan tallentunut, rajaton muisti” (s. 88).

Rekolan maailma jakautuu pareihin

Kronologian murtava kokemus voi runoissa saada alkunsa aivan arkisesta tilanteesta, kuten Muistikirjan proosarunossa, jossa vuosikausia kellarissa seisseen marjamehupurkin avaaminen tempaa puhujan takaisin lapsuuden kesiin: ”Ja yhtä näin hänen kulkevan kirjavassa esiliinassa puutarhan puiden alla, sukupolvet, sukupolvet editse, niin kuin ei olisi lapsuutta ei nuoruutta ei ikäkausia ensinkään tässä.”

Yksi Rekolan kahtiajakoja purkavan maailmankatsomuksen kulmakivistä on ns. pariajattelu. Yleensä vastakohtina pidetyt asiat, kuten yö ja päivä sekä syntymä ja kuolema muodostavat parin, jossa yhtä ei ole ilman toista. Esimerkiksi Rekolan runoissa usein esiintyvä mustarastas, joka laulaa sekä päivällä että yöllä, edustaa dikotomiat ylittävää pariajattelua. Kahtiajakojen sijaan maailman voi hahmottaa jatkumoina, joissa mustan ja valkoisen välissä on loputtomasti harmaan sävyjä: ”Minulle alkavat valjeta harmaat päivät. Ei aurinkoa, ei kuuta, ei horisonttia. Ja me yhdessä yötä päivää.” (Muistikirja)

Niin perustavanlaatuinen oli Rekolan 1960- ja 70-luvuilla kokema maailmankatsomuksen mullistus, että runoilija kutsui sitä uudeksi liitoksi viitaten Jeesukseen, joka sovittamalla ihmisten synnit solmi uuden liiton vanhan tilalle. Uuden liiton tunnuskuva oli Rekolalle Neitsyt Maria, joka neitsyenä, synnyttäneenä naisena Jumalan äitinä oli kahtiajakojen tuolla puolen (s. 121).

Kun nykyisin runon ja aforismin rajaa on yhä vaikeampi määrittää, Rekola oli tässä suhteessa edellä aikaansa.

Erityisen kiinnostava on Seudun näkemys, jonka mukaan aforismeilla on keskeinen tehtävä Rekolan ”uuden liiton ajattelun” kiteyttäjinä ja metapoeettisina käsikirjoina, jotka antavat lukijalle tulkinnallisia valmiuksia koko tuotannon suhteen (s. 132). Runoutta ja aforismia on perinteisesti pidetty toisistaan erillisinä kirjallisuudenlajeina, mutta Rekolan kokoelmissa ne usein sekoittuvat ja täydentävät toisiaan. Nykyisin, kun runon ja aforismin rajaa on yhä vaikeampi määrittää, voidaan sanoa, että Rekola oli tässä suhteessa edellä aikaansa. Lisäksi Seutu näkee Rekolan aforismeissa teosrajat ylittävää sarjallisuutta, toisin sanoen yhden kokoelman tekstit käyvät dialogia paitsi keskenään, myös muiden kokoelmien aforismien kanssa.

Rakkaus ei tyhjene ihmissuhteeseen

Mainituksi ansaitsee tulla vielä Rekolan runouden rakkauskäsitystä käsittelevä luku.Vilja-Tuulia Huotarinen on kirjoittanut aiheesta lyhyesti kokoomateoksessa Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön (2011), mutta sen laajempaa tutkimusta siitä ei ole tehty. Seutu esittää, että Rekolan 1970-luvun kokoelmissa hahmottuva käsitys rakkaudesta eroaa suuresti tavanomaisesta romanttisen rakkauden ideasta. Rakkaus ei Rekolan runoissa merkitse ainoastaan minän suhdetta toiseen ihmiseen vaan paljon suurempaa murrosta, joka järkyttää koko olemisen perustaa. Kyse on ”henkisestä siirtymästä tiedostamisen ja ymmärryksen tasolta toiselle, siis uskonnolliseen kokemukseen vertautuvasta matkasta, jonka joku henkilö voi toisessa käynnistää” (s. 178). Seutu tarkastelee Rekolan rakkauskäsitystä eri aikoina kirjallisuudessa esiintynyttä kaukaisen rakkauden ideaa vasten ja löytää vertailukohtia niin trubaduurien hovirakkaudesta, Danten Vita nuovasta kuin suufimystikko Mawlana Ruminkin runoudesta.

Rekolan runouden äärellä tulee mieleen näkemys runoudesta radikaalina toisinajatteluna.

Lisäksi Seutu muistuttaa Rekolan runouden yhteiskunnallisesta kontekstista. Homoseksuaalisuus poistui Suomen rikoslaista vasta vuonna 1971 ja yhteiskunnallinen ilmapiiri avautui vielä paljon hitaammin. Saavuttamattoman rakkauden teemaa voi ajatella myös tätä taustaa vasten.

Kritiikkiä muuten ansiokkaalle tutkimukselle voisi antaa paikoitellen raskaasta kirjoitustyylistä. Ongelma liittyy jo aiemmin mainitsemaani teoksen hybridiluonteeseen. Kun kyseessä on laajemmalle yleisölle suunnattu akateeminen tutkimus, kirjoittajan on jatkuvasti tasapainoiltava täsmällisyyden ja luettavuuden vaatimusten ristipaineessa. Asiallisuuteen ja objektiivisuuteen pyrkivä tyyli on myös vaarassa banalisoida kohteensa, esim. kun mystisistä kokemuksista puhutaan ”henkisinä edesottamuksina”. Seudun syvällinen ja läheinen suhde Rekolan runouteen tarjoaisi lähtökohdan myös intiimimmälle, henkilökohtaisemmalle kirjoitukselle. Toivoisin, että hän kirjoittaisi aiheesta joskus myös akateemisen viitekehyksen ulkopuolella.

Kärsivällinen lukija kuitenkin palkitaan. Tyhjä pöytä on tilattu muistuttaa runouden merkityksestä sekä maailmankatsomuksen ilmaisuna että lukijan maailmankuvan haastajana. Rekolan runouden äärellä tulee mieleen runoilija Olli-Pekka Tennilän näkemys runoudesta radikaalina toisinajatteluna. Kääntäjä Herbert Lomasin mukaan Rekola on ”muistuttaja”, joka kirjoittaa asioista, joita useat ihmiset eivät tunnista itsessään. Myös Katja Seutu esittää tutkimuksensa lopussa, että Rekolan runous voi valaa lukijaan rohkeutta avautua uudenlaisille kokemisen tavoille: ”Koska hän uskaltaa kirjoittaa merkityksiä täynnä olevasta tyhjyydestä, Tyhjyyden Äidistä, vertikaalisesta virtauksesta, suuresta rakkaudesta ja uuden liiton vuodesta, ja ilmaista näin sanojen ja ajattelun voimaa, voin minäkin lukijana pyrkiä tavoittamaan niitä tasoja, joita hän runoudessaan avaa.” (s. 250).

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto