Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kritiikki ja henkilökohtaisuuden harha

Maria Säkö, 12.7.2018

Taide ennakoi. Voisiko kritiikkikin ennakoida voimallisemmin?

Kritiikki on viime aikoina ollut ensimmäisenä osoittamassa, miten henkilökohtaisina tai yksittäisinä tapauksina pidetyt asiat paljastuvat yhteiskunnallisesti merkittäviksi. Hyviä esimerkkejä tästä ovat kulttuurisen omimisen kysymykset sekä monet luokkaeroja ja intersektionaalista feminismiä käsittelevät kysymykset. Ne ovat tulleet yhteiskunnalliseen keskusteluun nimenomaan taidekritiikin kautta.

Kritiikki on kautta aikojen osoittanut yhteiskunnallisen painoarvonsa näyttäessään, miten henkilökohtainen ja yleinen kohtaavat. Aina niin ei tietenkään käy, ja monet merkittävät teokset on nähty syntyhetkenään vain yksityisen kokemuksen kuvauksina.

Kritiikki näyttää, miten henkilökohtainen ja yleinen kohtaavat.

Kun Helena Kallio kaksitoista vuotta sitten julkaisi esikoisromaaninsa Ennen kuin sielu puutuu, teos sai verrattain paljon julkisuutta. Teos kuvasi naisnäyttelijän häirintäkokemuksia ja käsitteli teatterimaailman patriarkaalisuutta sisältäpäin. Romaani luettiin kuitenkin enimmäkseen henkilökohtaisen kokemuksen ja sairastumisen kuvauksena – vaikka Kallio toi useaan otteeseen esiin, että kirja ei ole yksioikoisesti hänen tarinansa vaan perustuu myös teatterintutkimukseen ja haastatteluihin.

Kallio kirjoitti romaanin löytääkseen esiin tulleille kokemuksille kielen, johon akateeminen asiakieli ei taipunut. Kritiikeissä käsiteltiin isompiakin rakenteita, esimerkiksi Kimmo Korhosen Kiitomatoon kirjoittamassa ansiokkaassa arvostelussa. Useimmissa kritiikeissä ei kuitenkaan käsitelty romaanin ehdottamia rakenteellisia muutoksia estetiikassa, yhteiskunnassa ja sukupuolen moninaisuudessa.

Miten nuoren naisnäyttelijän kautta koko yhteiskunnan patriarkaalisuutta purkava romaani otettaisiin vastaan nyt, #metoo-liikkeen aikaan? Tänä päivänä olisi paljon enemmän työkaluja ja taustatukea analysoida romaania alusta saakka muuna kuin sairaskertomuksena. Siinä kuvatut teattereiden Johtajat ja heidän Lakeijansa eivät olisi ikäviä tosiasioita, vaan jotain, jonka täytyy muuttua. #metoo-liikkeen teemoja käsitteli aikoinaan myös Anna-Leena Härkösen väkivahva omien rajojen puolustus Sotilaan tarina (1987). Se kertoo nuoren naisnäyttelijän murenemisesta Jouko Turkkaa muistuttavan vallankäyttäjän koulussa.

On väärin sanoa, etteivätkö nämä teokset olisi aikoinaan saaneet huomiota myös niiden yhteiskuntarakenteita kritisoiville piirteille. Silti ne ovat jääneet kirjoina ikään kuin yksittäistapauksiksi. Niistä kyllä puhuttiin, mutta niitä seurasi pitkä hiljaisuus, ei laajamittainen julkinen keskustelu.

Muutama vuosi sitten kirjoitin Teatteri&Tanssi+Sirkus -lehteen, että tyttöyttä pitäisi miettiä teatterissa enemmänkin. Viiltelystä kirjoittanut Leslie Jamison pohtii esseessään ”Grand Unified Theory of Female Pain”, miten ongelmallista on, että tyttöjen kokemuksista on tullut kliseitä. Itseään viiltelevä tyttö on klisee. Jamison kirjoittaa, että pitämällä tyttöjen kipua kliseenä voimme ohittaa sen liian helposti. Saman olisi voinut sanoa Yana Rossin Uppsalan kaupunginteatteriin ohjaaman Vanja-enon (2015) Sonjasta. Tampereen Teatterikesässä vierailleessa esityksessä Sonja oli nykytyttö, joka ei halunnut jäädä marttyyriksi. Odotimme häneltä lopussa yli-inhimillistä uskoa ihmiseen, mutta hän vain viilteli itseään.

Tyttöjen kokemuksista on tullut kliseitä. Itseään viiltelevä tyttö on klisee.

Nyt ajattelen, että tyttöyden tarkastelu pelkästään uusissa teoksissa ei oikeastaan riitä. Ehkä kannattaisi tarkastella myös aiempien kuvausten aikalaisvastaanottoa. Miten esimerkiksi Kallion teoksen viiltelykuvaukset otettaisiin vastaan nyt, kun aihe on enemmän esillä? Nyt, kun viiltelevä tyttö kelpaa jo pääosaan eikä hänen kipuaan mitätöidä.

Kävin viime viikolla Norjan Harstadissa Arctic Arts -festivaalilla, jossa saamelaisten oikeudet ja kulttuuriperintö olivat vahvasti esillä. Saaamelaisten oikeudet ikään kuin itsestään selvästi läpivalaisivat kaikkea festivaalilla käytyä kulttuurikeskustelua. Suomessa aihetta on käsitelty julkisesti hävettävän vähän aikaa. Nykyään kuitenkin selvästi enemmän kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten.

Miten toisella tavalla Pauliina Feodoroffiin saamelaisten sortoa kuvannut Amerikka  ̶  kuvitelmia vallasta ymmärrettäisiin nyt kuin kantaesityksen aikaan kahdeksan vuotta sitten? Siinä saamelaisen naisen kasvutarinan kautta käsiteltiin henkilökohtaista suhdetta valtaan. Tänä päivänä teosta ei luettaisi yhden aktivistin tarinana vaan siitä osattaisiin lukea vahvemmin alkuperäiskansan kollektiivinen kokemus valtarakenteista, jotka kieltävät heidän maahan ja luontoon sidotun identiteetin.

Henkilökohtaisen kokemuksen yhteiskunnallisuudesta on kyse silloinkin, kun teos pyrkii tuomaan marginalisoidun asian keskiöön. Kuten vaikkapa Sanna Hietala näytelmässään Saalistajat (2017). Saalistajat kuvaa yhteiskunnan pohjalle pudonneita ihmisiä, joiden rinnalla varhaiskeski-ikäisten cityihmisten burn outit ovat lähinnä vitsi. Miten välttää kritiikkiä puhumasta toisista ihmisistä, joistain muista, joihin verrattuna meidän elämämme on oikeastaan aika helppoa?

Se, miten määrittelemme henkilöhahmoja kritiikissä, vaikuttaa siihen, miten ihmisiin suhtaudutaan yhteiskunnassa.

Teos ehdottaa, että me kaikki elämme samassa maailmassa ja pyrkii laajentamaan kykyämme kohdata muita. Kriitikon oma häpeänsietokyky ei aina kestä katsoa vajavaisuutta, ja hänessä nousee primitiivinen reaktio, halu marginalisoida. Se on kuitenkin vain välitön kokemus, jonka yli näkeminen olisi tärkeää. Monissa Saalistajan kritiikeissä kriitikon kyky reflektoida omaa häpeäntunnettaan toteutuikin varsin hyvin.

”Missä vaiheessa teatterissa alettiin puhua spurguista? Mihin katosi myötäeläminen?” kysyi näytelmäkirjailija Taija Helminen viime syksynä, kun haastattelin häntä Lahden kaupunginteatterissa. Helmisen näytelmä Merkkipäivä (2017) käsittelee Taisto Reimaluodon alkoholisti-isän tarinaa. Kysymys on tärkeä myös kritiikin kannalta. Se, miten määrittelemme henkilöhahmoja kritiikissä, vaikuttaa siihen, miten ihmisiin suhtaudutaan yhteiskunnassa. Kritiikki voi toimia tehokkaana jarruna, jos se tyytyy vain sanallistamaan taidekokemusta eikä toimi yhteiskunnallisena tekona.

E. L . Karhun maahanmuuttopolitiikkaa käsitellyt Kuokkavieraat sai ensi-iltansa kymmenen vuotta sitten Ylioppilasteatterissa – ennen perussuomalaisten nousua ja turvapaikanhakijoiden kaltoinkohtelun nousemista otsikoihin. Kuokkavieraat olisi hyvin voinut saada ympärilleen keskustelua maahanmuuttovastaisuuden noususta, mutta tuolloin sitä ei vielä tunnistettu. Mitä jos teosta ei olisi lokeroitu aktivistin henkilökohtaiseksi kokemukseksi?

Marginalisointiin sortuvat kriitikkoja useammin julkaisujen pituuksista ja merkityksistä päättävät ihmiset. Heidän olisi syytä miettiä omaa vastuutaan. Voisiko kritiikki voimallisemmin murtaa taideteoksen, sen tekijän kokemuksen ja kriitikon oman kokemuksen henkilökohtaisuuden harhaa?

Maria Säkö
Kirjoittaja on Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja

Kuva: Riikka Laczak