Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kauneus ja rappio yhdistyvät uudessa tieteisfantasiasarjassa

Artemis Kelosaari, 20.5.2017
Laura Luotola: Suoja: Kaupungit ja paluu 431 s., Iris Kustannus 2016

Ollakseni rehellinen: ellei minun olisi täytynyt kriitikkona lukea Laura Luotolan esikoisteosta Kaupungit ja paluu kokonaan, olisin hyvinkin saattanut viskata sen seinään ensimmäisen kolmenkymmenen sivun aikana. Nyt olen iloinen, etten sitä tehnyt. Silloin olisin jäänyt paitsi henkeäsalpaavasta matkasta mitä viehättävimpään fantasiamaailmaan.

Tuohon maailmaan täytyy vain päästä ensin sisälle, ja Luotola ei valitettavasti tee sitä mitenkään helpoksi. Tarina imaisee nopeasti mukaansa – silloin kun se vihdoin kunnolla lähtee käyntiin, eli noin sivun 45 kohdalla. Siihen asti lukija on harhaillut keskellä omituista vierasta maailmaa, joka on vähän kuin jokin Etelä-Euroopassa tai Lähi-Idässä sijaitseva vanha kaupunki 2000-luvulla mutta ei ihan kuitenkaan. Hänen silmilleen on tykitetty vielä omituisempaa sanastoa sellaiseen tahtiin, että päänsärky alkaa vihloa ohimossa ja ajatus on suuressa vaarassa karata. Paradoksaalisesti Luotola sortuu selittämään sekä liikaa että liian vähän: jos lukija ei saakaan aluksi otetta jargonpuurosta, sen vastapainoksi tarjotaan paikoin niin kutsuttua infodumppia eli maailman ja henkilöiden alleviivaavaa selittelyä.

Yhteiskunnallista marginalisointia Luotola kuvaa taitavasti.

Toki vastaava aneemisen alun ongelma löytyy monesta muustakin fantasia- ja scifiromaanista, joka loppuaan kohden kohoaa yhä eeppisempiin sfääreihin; aina J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -klassikosta lähtien. Myös Kaupungit ja paluu on tarkoitettu trilogian – Suojan – ensimmäiseksi osaksi, ja sen kutittelevan avoin loppu saa odottamaankin jatkoa. Fantasian perinteille uskollisesti kyseessä ei taaskaan ole sen enempi tai vähempi kuin koko maailman kohtalo, ja jumaluutta lähentelevien voimien polttopisteessä tuskailee näennäisen mitätön, jopa syrjitty henkilö. Luotolan toteutustapa on kuitenkin sen verran särmikäs ja persoonallinen, että kliseistä ei voi puhuakaan.

Arkkityyppejä ja elämänmakua

Kaupungit ja paluu -romaanin päähenkilö on Tiyan Jolkai -niminen nuori nainen, joka elää juuri sellaista flegmaattista, epämääräisten haaveiden täyttämää elämää kuin monet nuoret todellisuudessakin. Substanssia elämään tuovat rakas harrastus – Tiyanin rizikesh on ilmeisesti jonkinlainen tanssin ja taistelulajin yhdistelmä – ja satunnaiset ihastumiset. Viimeksi mainittujen suhteen nostettakoon esille, että Luotola kuvaa täysin luontevasti sekä saman että eri sukupuolten välisiä jännitteitä, eikä homofobiaa tunneta romaanin maailmassa. Esiin tulee niin ikään, että Tiyan on kokenut nuorempana seksuaalista väkivaltaa, mutta asia on hänen elämässään läsnä vain toisinaan kummittelemaan nousevana traumana – ei leimaavana tai murskaavana suurtragediana. Yhteiskunnallista marginalisointia Luotola kyllä kuvaa taitavasti, kuuluuhan Tiyan syrjittyyn tvil-heimoon.

Tiyanin eli Tijan elämä saa (hänen omasta näkökulmastaan odottamattoman, lukijan näkökulmasta odotetun) käänteen, kun salaperäinen mahtimies ottaa yhteyttä häneen ja väittää tuntevansa hänen vuosia sitten kadonneen setänsä. Yhdessä ihastuksensa Cicin kanssa Tiyan matkustaa etuoikeutettujen kaupunkiin An’iin, jonne hänenlaisillaan ei ole normaalisti mitään asiaa, ja yrittää saada selville mistä todella on kyse. Mitä Tiyanin sedälle Elalle on tapahtunut, mitä kaikkea valtaapitävät kasvottomat Mahdit salaavatkaan tavalliselta kulkijalta, millä eri tavoilla vallitsevaa järjestystä voikaan haastaa, ja miten tvilit – heidän omalla kielellään saayequtai – tähän kaikkeen sopivat? Ovatko he ihmisiä lainkaan, vai jotain paljon enemmän?

[Cici] oli väittänyt olevansa kiinnostunut tvilien osuudesta menneessä maailmassa, väittänyt arvostavansa sitä kuin originalistit. Originalistien aikaan tvilit eivät kuitenkaan olleet puhuneet samaa kieltä, kun taas Cici saattoi jutella Tijan kanssa eikä hän silti ollut osannut kysyä oikealla tavalla tvileistä mitään.
Tvileistä. Cicin ajatukset jumittuivat sanaan. Sehän oli herja, kirosana. Tuskin Tijan heimo itse kutsui itseään sillä nimellä. Miten hän ei ollut koskaan tajunnut kysyä niin yksinkertaista asiaa?
(s. 305–306)

Lahjakas kirjoittaja on omaperäinen, kun taas todella lahjakas kykenee tekemään paljon käytetystä omaperäistä.

Keskeiset henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja täydentävät hyvin toisiaan. Omapäinen, rääväsuinen Tiyan on juuri sen sortin päähenkilö josta on helppo välittää: vähän ”pihalla”, hieman altis joutumaan ongelmiin, mutta pyrkii silti tekemään mitä on tehtävä eikä anna periksi. Cici on suojattua elämää eläneen ”hyvän perheen tytön” arkkityyppi, josta Luotola on kuitenkin saanut inhimillisen ja ymmärrettävän; saman kirjailija on tehnyt ”syyllisyyden riivaaman, eristäytyneen, eksentrisen tieteilijän” arkkityypille mahtimies Maxin Soudanín muodossa. Lienee totta, että lahjakas kirjoittaja on omaperäinen, kun taas todella lahjakas kykenee tekemään paljon käytetystä omaperäistä.

Kummallista kerrontaa

Kaupungit ja paluu on romaani, jota on vaikea luokitella joko fantasian tai scifin puolelle kummankaan klassisen määritelmän mukaan. Sen maailmasta löytyy toisaalta pitkälle kehittynyttä teknologiaa, toisaalta henkimaailman asioita ja jonkinlaista taikuutta. Miljöö on kaukana nykytodellisuudesta – kuten sanottua, romaanissa eletään ilmeisesti joko kaukana post-postapokalyptisessa tulevaisuudessa tai kokonaan toisella planeetalla – mutta silti se on oudolla tavalla tutun oloinen. Siinä kietoutuvat yhteen historia ja ultramodernius, nuhjuisuus ja steriiliys, ja kaikki edellä mainittu urbaanissa kontekstissa. Lopputulos on hätkähdyttävän kaunis.

Jos mies saisi heidät kiinni, hän pyytäisi anteeksi, hehän vain eksyivät, kaikki oli niin kummallista, täällä oli niin paljon outoja ihmisiä. He velloivat ihmismassan keskellä, ahtautuneina suoraan tungoksen ytimeen, kunnes puristuivat joukon mukana pylväsarkadiin, sen lävitse ja ulos ihmisten labyrintista. Cicin käsi riuhtoi Tiyanin kättä.
Yhä viistommasta lankeava valo värjäsi toriaukion, jonka poikki kojujen rivit ja ruokailukatokset muodostivat polkujaan kohti päämääriä, jotka olivat Tiyanin ja Cicin katseiden ulottumattomissa. Silmät vuotivat entistä pahemmin, Tiyan ei pystynyt paikantamaan valonlähdettä, se oli aivan toisenlainen kuin Kándun tasainen ja korkealta lankeava keinovalo, se muutti maiseman sävyjä jatkuvasti. Tiyanin katse etsi tuttuja ansareita, mutta hän tavoitti Suojan. Ensimmäistä kertaa hän näki Suojan tarunhohtoisen, läpikuultavan kalvon. Kuusikulmioiden teräsverkosto jaksotti näkymää ja valo tunki verkoston takaa, toisen maailman hehku. Maailman, joka ei ollut Mahdien luomus. (s. 83–84)

Näin Luotola osoittaa, että fantasian ja scifin raja voi olla varsin häilyvä. Tuo rajahan on perinteisesti kulkenut siinä, selitetäänkö maailman ”outoja” piirteitä taikuuden kaltaisilla yliluonnollisilla asioilla vaiko korkeasti kehittyneellä teknologialla – mutta missä kulkee puolestaan näiden kahden raja, tai mistä tietää mikä on mitäkin? Ainakaan Luotola ei anna selkeää vastausta monenkaan hänen romaanissaan vastaantulevan eriskummallisen asian suhteen. Esimerkiksi salamyhkäiset Mahdit vaikuttavat toisinaan jumalankaltaisilta, tai sitten he/ne saattavat olla yhtä hyvin jokin ei-inhimillinen, pitkälle kehittynyt laji, joka on pelastanut ihmiskunnan hallitsemansa keinorakennelman eli Suojan alle.

Luotola osoittaa, että fantasian ja scifin raja voi olla varsin häilyvä.

Paras lokero Luotolan romaanille olisi varmaankin aina monikäyttöinen ”uuskumma”. Mikäli uuskummaa halutaan edelleen luokitella samoilla ääripäillä kuin fantasiaa – ”korkea” eli mahdollisimman korkealentoinen, eeppinen ja antirealistinen, ja ”matala” eli spekulatiivisia elementtejä muutoin realistisessa maailmassa – niin Kaupungit ja paluu sijoittuu lähelle moisen spektrin korkeata päätä. Luotolan runollinen, spleneettinen tapa kuvata urbaania ja rapistuvaa maailmaa tuo monin paikoin mieleen new weirdin suuren nimen, Jeff VanderMeerin.

Hyvin mietitty maailma

Spefikirjailijana Laura Luotola on selvästi sitä koulukuntaa, joka kirjoittaa maailma edellä – ei esimerkiksi juoni- tai henkilökeskeisesti. Päällimmäisenä Kaupungit ja paluu -romaanista jää mieleen juuri sen viehättävä maailma, jonka rakentamiseen Luotola on selvästi nähnyt paljon vaivaa. Jokainen yksityiskohta on tarkkaan mietitty, niin että lopputuloksena on toimiva ja uskottava kokonaisuus. Itse asiassa juuri tuosta maailmasta ainakin minun kaltaiseni lukija haluaa kaikkein eniten tietää lisää, kun romaani loppuu ja jättää odotuksen trilogian seuraavasta osasta. Luotola jättää näet paljon sanomatta ja vihjausten varaan myös sen suhteen, todennäköisesti täysin tietoisesti. Jopa romaanin juoni tuntuu ajoittain pelkältä kiertoajelulta maailmassa, kirjailijan tekosyynä esitellä luomustaan ”hei katsokaa, täällä on tällaistakin” -tyyliin.

Eikä siinä sinänsä mitään. Onhan Kándun ja An’in kaksoiskaupunkien eri alakulttuureihin kiehtovaa tutustua, varsinkin kun ne onnistuvat sanomaan jotain hyvin olennaista erilaisten ihmisten tavoista reagoida maailmaan – myös tosielämään peilattuna. Yhdet omistautuvat uraputkeen ja sen vastavoimana eskapismin kunniallisiin muotoihin, toiset turruttavat aivonsa laittomilla ja puolilaillisilla aineilla yhteiskunnan reunoille ajettuina (saayequtai), kolmannet heittäytyvät täysin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle (Kándun villit ja An’in komeljanttarit) ja neljännet etsivät vaihtoehtoisia, oletetusti syvällisempiä ajattelutapoja epämääräisestä menneisyydestä (kollektivistit). Kaikenlaisen oman paikan ja merkityksellisyyden etsimisen voikin väittää olevan romaanin tematiikan ytimessä: mitä relevantein teema nykypäivänä. Mitä jää, jos perinteet ja tarinat katoavat?

Oli uskomatonta, että mennessä maailmassa oli ollut kokonaisia ammattikuntia, jotka olivat omistaneet elämänsä pyhien rakennusten ja artefaktien loihtimiseen, ja siten saavuttaneet luomistaidon, joka täydellisyydessään hipoi jumaluutta. Maxin oli tallettanut kuvastoa ohjaimeensa ja pyhiä figuureita ja teoksia katsellen hän vajosi lyhyeen lepoonsa, hallitsijoiden hahmot unissaan salaperäistä voima ja valtaa hehkuen.
[ – – ]
Jhil Maxinin ja hänen luomansa maailman pitäisi olla vahvempi ja väkevämpi kuin se, mitä Mahdit tarjosivat. Ja niin Mahdit tuhoaisivat itse itsensä. (s. 189)

Mitä jää, jos perinteet ja tarinat katoavat?

Ongelmia tulee vasta siinä vaiheessa, kun juoni jää polkemaan paikallaan ja kirjailija unohtaa lukijansa ikään kuin harhailemaan keskelle sinänsä koreaa kulissia. Itse olisin kiihdyttänyt kerrontaa paitsi romaanin alusta, myös sen keskivaiheilta; ainakin Tiyanin ja Cicin ajanvietosta ensin kollektivistien, sitten Maxin Soudanín luona. Turhien suvantokohtien alle hautautuvat paljon mielenkiintoisemmat – ja myös juonen kannalta merkityksellisemmät – jännitteet, kuten Tiyanin, Elan ja Maxinin keskinäiset suhteet sekä saayequtain vaiettu historia ja salaperäiset kyvyt, joita he itsekään eivät täysin ymmärrä. Tämän vastapainoksi Luotola kirjoittaa romaanin loppupuolelle irralliselta vaikuttavan juonellisen koukkauksen.

Voi tietenkin olla, että asiaan palataan Suoja-trilogian myöhemmissä osissa, mutta itse satun olemaan sitä mieltä, että sarjan osaksi tarkoitetun kirjan pitäisi toimia myös itsenäisenä teoksena… Kaikesta päätellen Luotola on eri mieltä, ja se hänelle kirjailijana toki suotakoon. Lukijat jääkööt odottamaan jatkoa tälle kiehtovalle aloitukselle ja vastauksia heränneisiin kysymyksiin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto