Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maailma avautuu toisiin ulottuvuuksiin

Marja Haapio, 18.9.2018
Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet 96 s., ntamo 2015
photo

Marja Haapio, 18.9.2018
Leena Kellosalo: Hevosenpääsumussa 60 s., ntamo 2018

Leena Kellosalo on monipuolinen taiteilija: runoilija, näyttelijä, kirjoittajakouluttaja, lausuja ja palkittu äänikirjojen lukija. Jo esikoiskokoelmassa Leonardo sai siivet hänellä on hallussaan oma maaginen maailmansa, jonka lähtökohtana on luonto kaikkineen, maa ja taivas, eliöt ja oliot, ihminen mukaan lukien.

Kellosaloa voi syystä nimittää luontorunoilijaksi, mutta hän ei ole mikään perinteinen luontolyyrikko. Aistihavainnoista lähtee liikkeelle kuvien ja ajatusten mielikuvituksellinen ketju, joka johtaa toisiin ulottuvuuksiin, tähtisumuihin ja galakseihin asti.

Ukonkorento tekee hätälaskun runoilijan polvelle.

Liike voi tapahtua myös päinvastaiseen suuntaan: “Vuoret hukkuvat tähtiin/surujen savuihin/nopean hengityksen tuuleen/pieneen vinttikamariin”. Avaruus on myös jalkojen alla. Kellosalon runous on jatkuvassa liikkeessä, kielikuvien virrassa, mikä herättää ilmavan vapauden tunnun. Lukija totisesti tempaistaan uusiin, yllättäviin mielleyhtymiin. Siksi runot pitävät kaikki aistit valppaina ja vangitsevat ensi lukemalla.

Kokoelma on omistettu renessanssinero Leonardo da Vincille. Hänet tavataan runossa, jossa ukonkorento tekee hätälaskun runoilijan polvelle. Se voi merkitä ihmisen ja hyönteisen tai helvetin ja taivaan liittoa. Kun korento tuijottaa runoilijaa silmiin, portit aukeavat ja verkkosiivet havisevat 300 000 000 vuotta. Samoin havisivat Leonardon suunnitteleman Ison linnun siivet. Runossa rakennetaan silta yli Bosporin, Leonardon suunnitelmien mukaan. Lentäminen on Kellosalolle ominainen ja rakas piirre ja esiintyy monessa runossa.

Teemana luonto ja naiseus

Muita, runoja toisiinsa kytkeviä ilmiöitä ovat syntyminen, vesi, linnut, korennot ja perhoset, tähdet ja unet. Sekä Leonardo, jonka suunnittelemalla laskuvarjolla tietenkin liidellään.

Kokoelman keskeisiä ellei keskeisin teema on naiseus. Nainen synnyttää lapsensa – missä muualla kuin luonnossa, järven sylissä.

”Metsäjärvi peilikirkas:
kellun sinisessä äärettömyydessä
veden sameassa sylissä
ja odotan syntymääni.
pienemmäksi en voi kasvaa.”

Nainen on ennakoinut lapsen syntymää alun runoista lähtien. Kiven uurteissa on suolaista sikiövettä ja tuuli tekee tilan siementen syöksyä kohtuun. Synnytettyään nainen samastuu Magdalan Mariaan. Hän on Marian sisko, pyhä ja portto, portto ja pyhä, ja hänen pimeissä suonissaan virtaa naisen tuhatvuotinen häpeä.

Miehen sanat voivat olla kylmiä iilimatoja.

Kun luontoon ja unelmiin uppoutuneesta naisesta on tullut äiti, runot muuttuvat arkisemmiksi. Rakkaussuhde ei alun hellyydestä huolimatta ole rikkumaton: miehen sanat voivat olla kylmiä iilimatoja. Kauneuteen voi sisältyä julmuutta ja kuolemaa.

Kokoelman lopulla runot myös konkretisoituvat. Luonnon mystisiin salaisuuksiin uppoutunut runoilija muuttaa muiden ihmisten pariin, kaupunkiin.  Nyt runojen ainekset muuttuvat urbaaneiksi ja haaveellisiksi:

”Mitä me odotamme
silloin oli huhtikuu
kun rakastuimme
Nyt on syyskuu:
omenat satavat tuuleen.”

Kellosalon kielen omaperäisyys ilmenee jo tässä esikoiskokoelmassa. Kielikuvien runsaus ja tuoreus melkein pökerryttää. Säkeet soljuvat vaivattomasti, keinuttavat lukijaa rytmissään eteenpäin tai tekevät tarvittaessa äkkipysähdyksen. Mittaa tai loppusointua runoilija ei käytä, rytmi riittää antamaan runolle tiiviin muodon.

Viattomuuden aika on ohi

Hevosenpääsumussa runoilijan maailma on avartunut ja konkretisoitunut. Runot seisovat vahvemmin omilla jaloillaan ja niiden merkitys on täsmentynyt. Vaikka perspektiivi on usein sama – pieni yksityiskohta avartuu korkealle ja kauas – jokin esikoiskokoelman kauneudesta ja viattomuudesta on jäänyt taakse.

Hevosenpääsumu sijaitsee Orionin tähdistössä ja sen keskellä syntyy oranssinpunaisia tähtiä. Samalla tavoin Kellosalon runojen murheesta ja kuolemasta löytyy aina elämän jatkuminen, valon ja toivon pilkahdus.

Luonnolla on yhä suuri merkitys, vaikka runot keskittyvät nyt ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa, runoilijan kotikaupunkeihin Tampereelle ja Nokialle ja niissä tapahtuneisiin onnettomuuksiin, sotiin ja kuolemaan, joskus myös hauskan hullunkurisiin sattumuksiin.

Isoäiti lentää kuumailmapallolla. Isoisä putoaa katolta ja tikapuilta

Runoilijan henkilöhahmot, kolmen sukupolven edustajat, ovat hyvin uskottavia absurdeissa elämänvaiheissaan. Huumoria on kokoelmassa paljon enemmän kuin ensimmäisessä. Lähiomaisten lisäksi tavataan Tampereen asukkaita, kuten Lauri Viitaa, jonka kanssa runoilijan äiti juttelee. Viitteitä muihin kirjailijoihin ja muusikoihin, kuvataiteilijoihin, tähtitieteilijöihin ja filosofeihin sekä antiikin myytteihin riittää. Runoilija on lukenut ja oppinut nainen, mutta arkipäivän ilmiöt eivät silti ole vieraita hänelle, 50-luvun Metrotytöt, Maximin viininpunaiset tuolit tai nykypäivän venepakolaisuus ja Intercity. Mikä aineiston, kielen ja viitteiden rikkaus!

Lennokkuus on entisellään. Runojen surrealismi muistuttaa Chagallin maalauksia. Myös Kellosalon henkilöhahmot lentävät. Isoäiti lentää kuumailmapallolla Viipurista Tampereelle, pitsihuivi pilvenä taivaalla. Isoisä putoaa katolta ja tikapuilta ja pakenee vainoojiaan juosten ratakiskoja pitkin Tampereelta Lempäälään. Äiti lukee, maalaa, veistää, tanssii, laulaa ja kiipeää Notre Damen torniin. Runoilija itse horjahtaa ajaessaan pyörällä romanien majapaikalla. Hän liukuu Vihnuksen rotkoon ja nousee mustalaisleirin kanssa taivaaseen.

Realismi törmää runoilijan fantasiaan

Kokoelman kieltä rikastuttaa puhekielen käyttö kirouksineen. Hopeapajun juuret ovat tunkeutuneet likakaivon betonirenkaiden väliin ja putkistoon. “Isoisä laskeutuu kiroten maan alle/pitkin juurien lonkeroita/kuin kyhmyisiä jäseniä/hän ärjyy kaivosta:/Hanat kiinni perkele/jehovat ja puolueen miehet juoksevat karkuun.

Toisaalta isoisän sotiin liittyvät muistot ovat yksistään traagisia. Isoäiti istuu katolla Niku-kissan kanssa odottamassa isoisää, joka on karannut Kannakselta Kaupin metsiin. Kun naapuri kavaltaa hänet rintamakarkurina, poliisit taluttavat hänet pitkin Hämeensiltaa Raatihuoneelle: “seitsemän vuotta kuritushuonetta ja armahdus/sopimus kuoleman kanssa/kunniamerkit mitätöidään ja/ etulinjaan kranaatinruoaksi/30 000 karkulaista”.

Kellosalon metaforien rikkauteen yltää harva kirjailija.

Arjen realismi ja runoilijan fantasiamaailma risteytyvät tässäkin kokoelmassa luontevasti keskenään, ja sadunomainen, maaginen tunnelma välittyy. Säkeet ovat tiiviitä ja metaforat tuoreita. Niiden rikkauteen yltää harva kirjailija.

Kellosalon runous on niin omalaatuista, että hänelle on vaikea löytää vertailukohtaa suomalaisesta runoudesta. Mieleeni tulee eräs kaukaisempi  runoilija, Libanonista Ranskaan paennut ja ranskaksi kirjoittava Vénus Khoury-Ghata. Heitä yhdistää aihepiiri ja samoin absurdi tapa käsitellä traagisia tapahtumia.

Kokoelman viimeinen runo kiteyttää Kellosalon lempeän, humaanin ja huumorintajuisen elämänkatsomuksen. Tässä sen loppusäkeet:

”Stephen Hawking oivaltaa mustan aukon kvanttikarvat
ja vapauttaa koko porukan
lähettää heidät parempaan tähdistöön
Alfa Centaurin yöhön
StarChipillä
postimerkin kokoisella avaruusaluksella.”

Molempien kokoelmien kannet ovat Juha Tammenpään käsialaa. Ne vastaavat kauniisti runojen sisältöä ja tunnelmaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto