Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Yksin kaikkia vastaan

Lauri Holma, 12.7.2017
Louis-Ferdinand Céline: Linnasta linnaan 389 s., Siltala 2016 Kääntäjä(t): Ville Keynäs

Toinen maailmansota on yksi 1900-luvun ranskalaisen kirjallisuuden merkittävistä vedenjakajista. Sotaa seuranneet poliittiset puhdistukset ja julkiset jälkikäsittelyt jakoivat kirjailijat karkeasti hyväksyttyihin ja kyseenalaisiin; edelliset ovat Ranskan saksalaismiehitystä vastustaneita tai ”vastustaneita” intellektuelleja, jälkimmäiset yhteistoimintaan taipuneita tai selvästi natsimielisiä. Toisen maailmansodan käännyttyä liittoutuneille suotuisaksi Ranska alkoi puhdistaa rivejään natsien kanssa yhteistoimintaan syyllistyneistä. Silloin pakoon lähti myös Louis-Ferdinand Céline.

Vielä 1930-luvun alkupuolella, Niin kauas kuin yötä riittää -romaaninsa ansiosta, Céline oli hetken aikaa laitavasemmiston suosikki (jopa niin, että Ranskan kommunistit käänsivät teoksen venäjäksi), mutta myöhemmin kirjailijan ajattelu muuttui selvästi natsimieliseksi ja hänen maineensa värittyi hänen antisemitististen pamflettiensa vuoksi. Suunnilleen tässä tilanteessa oltiin silloin, kun Céline vuoden 1944 kesäkuussa näki parhaaksi lähteä. Siitä alkoi Célinen seitsenvuotinen kulku loukosta toiseen, köyhyydestä toiseen, valituksesta toiseen – ajanjakso, josta ammennettulle katkeruudelle Céline löysi käyttöä.

Kirjailijan ajattelu muuttui selvästi natsimieliseksi ja hänen maineensa värittyi.

1950-luvun jälkipuolella Céline alkoi julkaista sota-ajan loppuun ja sotaa seuranneisiin vuosiin sijoittuvaa omaelämäkerrallista Saksa-trilogiaa, jonka ensimmäinen osa on Linnasta linnaan. Teos ei kuitenkaan noudata suoraa kronologiaa, sillä muisteluissaan kertoja nimeltä Céline hyppää ”nykyhetkeen” sijoittuvan alkujakson jälkeen ajassa taaksepäin ja alkaa sinne tänne heittelehtien kerrata viimeisen sotavuoden vaiheita.

Linnasta linnaan -romaanin harvinainen historiallinen erityislaatu perustuu teoksessa kuvattuihin suljetun piirin kokemuksiin: monet Ranskan jättäneistä karkulaisista päätyivät lounaisessa Saksassa sijaitsevan Sigmaringenin linnaan, jossa he viettivät sodan viimeiset kuukaudet vieretysten natsien kanssa. Linnasta linnaan -teoksen jälkipuoli on olennaisilta osin Sigmaringenin elämänmenon kuvailua: Céline-kertoja elää päivänsä natsien ja natsimielisten keskellä, lääkärin toimessa, tappiota odottaen, kyllästyneenä kaikkeen paitsi omaan ja läheistensä elämään ja viimeisiin vitseihin:
”Korkealla pilvien päällä piirileikki jatkui! RAF:n eskadroona toisensa perään… jotkut syöksyivät kohti Linnaa… Linna oli niiden kiintopiste!… joenmutka… siinä ne kääntyivät pohjoisesta kohti itää… Müncheniin… Wieniin… eskadroona toisensa perään… meitä ei tuhottu, huhuttiin, että Linna oli varattu Leclercin armeijalle… se oli jo Strasbourgissa… vastarintajoukkoineen ja neekereineen… siitä todisti se, että alkoi saapua karkureita, pakolaisia, silmät ymmyrkäisinä!… siitä mitä olivat nähneet!… teloituksia liukuhihnalla!… kaulojen katkomisia!… viidakkoveitsillä!… Leclercin senegalilaiset!… veri virtasi punaisina puroina!… se oli meilläkin edessä, minä hetkenä hyvänsä!… siinä oli ryysyläisille ajateltavaa, jutun juurta noille 1142 ”etsintäkuulutetulle” ullakkokomeroissaan!” (s. 158)

Poliittinen ja groteski kurjuus

Eräs moderniin kirjallisuuteen olennaisesti liittyvä piirre on politiikan estetisointi. Poliittiset ja idealistiset liikkeet, kuten kansallissosialismi, fasismi ja kommunismi, saivat monet kirjailijat näkemään omassa lipussa jotakin, jonka eetoksen pystyi ilmaisemaan taiteen kautta. Célinen varhaisessa tuotannossa ei ole vielä havaittavissa häiriintynyttä politiikkaa, vaikka esimerkiksi Yössä pettymystä ei peitetäkään. Myöhemmin 1930-luvulla kirjailijan poliittinen suhde muuttuu sekopäisemmäksi, ja hän ottaa antisemitistiset heitot osaksi nykiväksi muuttunutta ilmaisuaan.

Linnasta linnaan -teokseen mennessä Céline on kehittänyt katkeilevan tyylinsä äärimmilleen:
”Siirrytään vakavampiin asioihin!… kerroin talvesta Bellevuessa… kylmästä… lasten leikkiä!… kuulen eräiden valittavan… haluaisin nähdä ne Skandinavian oloissa… Itämeren rannalla kun myrsky tuivertaa ja tuuli puhaltaa repaleisesta olkikatosta sisään!… – – haluaisin nähdä Loukoumin hakkaamassa avantoa jäätyneeseen Itämereen… tai Achillen! ja hänen laumansa!… mutta tärkein ensin!… sulkekaa ne jeesukset kahdeksi vuodeksi koppiin, Venstreen, artikla 75 perseessä! haluaisin nähdä niiden naamat!…” (s. 11)

Suuri rooli Céline-kertojan monologissa on poliittiseksi ymmärrettävällä katkeruudella, joka on seurausta hänen asemastaan Ranskassa. Kun saksalaismiehitys romahti, se tarkoitti, että uusien lakien astuessa voimaan oli mahdollista ensi kertaa sitten vuoden 1789 vallankumouksen tuomita kirjailijoita ja julkisia ajattelijoita kuolemaan valtion vihollisina, rikoslain 75. pykälän mukaisesti (ks. edellinen sitaatti). Toisen maailmansodan jälkeen älymystöpiirien hallitsevat kommunistit joutuivat tai pääsivät jakamaan tuomioita. Linnasta linnaan -teoksen Céline-kertoja pistää historiallisen yhteyden merkille:
Siitä tulee vielä hauskaa kun joku tulevaisuuden Lenôtre rupeaa tonkimaan hautoja ja patsaita, sädekehiä ja ”aktioita”… paljonko ”puhtaat” ovat kahmineet? kuinka paljon de Beersejä? montako Rhônea? Linnoja, mimmejä, omaisuuksia, hevostalleja, lähetystöjä?… enemmän kuin vuonna 89?…” (s. 53)

Kirjailijat ja muut intellektuellit joutuivat tuomiolle ennen Saksa-mielisiä kärkipoliitikkoja.

Ei tarvitse tuntea lakia huomatakseen, että tilanne oli sodan päättyessä kyseenalainen: kirjailijat ja muut intellektuellit joutuivat tuomiolle ennen Saksa-mielisiä kärkipoliitikkoja. Monet kirjailijat joutuivat oikeuden eteen hetkellä, jolloin teloittajat käytännössä jo latasivat aseitaan. Lisäksi varsinaisen rangaistuksen päälle haluttiin lisätä henkinen kärsimys. Esimerkiksi varsin poliittinen Ranskan Kansallinen kirjailijakomitea CNE (Comité national des écrivains) kirjoitti vuonna 1944 yhteistoiminnasta epäillyistä kirjailijoista: ”Moraaliset sanktiot eivät ole sidottuja aikaan, toisin kuin juridiset tuomiot. On olemassa kirjailijoita, joita ei kuolemakaan voi [sanktioilta] pelastaa – kirjailijoita, jotka voivat sovittaa tekonsa vain oikeuden, eivät inhimillisen omantunnon edessä.” Vasemmistointellektuellit halusivat kertalauseella riistää poliittisten vastustajiensa (kuolemanjälkeisen) tulevaisuuden.

Voimme tulkita tämän myös niin, että oikeudellisten tuomioiden lisäksi joidenkin intellektuellien toivottiin kärsivän rajuja taloudellisia tappioita. Sellaisia Céline on omien sanojensa mukaan saanutkin: Linnasta linnaan -teoksen kertoja on jo ensimmäisellä sivulla ”köyhä ukkoparka”, ja siitä lähdetään liikkeelle. Raha on Célinelle tärkeää. Rahan puute ei ole pelkästään kurjuuden välitön syy, vaan köyhyytensä avulla Céline-kertoja yrittää sekoittaa nykyisen kurjuutensa ja hänen sodanaikaiset raha-asiansa keskenään: omasta yhteistoiminnastaan saksalaisten kanssa kirjailija ei ollut hyötynyt sen vertaa, että rahan muistoakaan olisi jäljellä. Hän elää kommunistityöläisen arkea: työtä oli tehtävä, eikä rahaa saanut siltikään. Kertojan rakkaus isänmaahansa on varsin katkeraa, jopa niin, että parempaa ja rikkaampaa voisi olla kommunistien rakastamassa idässä:
”Kukaan ei ole antanut minulle anteeksi Yötä Yön jälkeen pelini oli pelattu!… kunpa nimeni olisi ollut Vlazine… Vlazine Progrogrof… syntynyt Tarnopolissa Donin rannalla… enkä Courbevoiessa, Seinen rannalla!… Donin Tarnopolissa olisin saanut Nobelin ajat sitten!… […] vanhuus olisi turvattu! jos olisin syntyjäni Donin Tarnopolista tienaisin pari tonnia kuussa pelkällä Yövitšillä!” (s. 66–67)

Moraalisesti lähinnä tuomittava

Groteskeinta Célinen tuotannossa on sen moraalinen kyseenalaisuus, joka jääräpäisesti yltyy toisen maailmansodan tapahtumista huolimatta. Sodan päätyttyä kirjailija ei pudottanut juutalaisvastaisuuttaan pois, vaan pikemminkin Céline-kertoja käyttää Linnasta linnaan -teoksen edetessä useaan kertaan hyväkseen revisionistisia eli maailmansodan historiaa uudelleen ”tulkitsevia” näkemyksiä. Näille oli Ranskassa kysyntää erityisesti sotaa seuranneen vuosikymmenen aikana. Argumentit toimivat yksinkertaisesti: rinnastetaan jokin liittoutuneiden suorittama rikos, esimerkiksi atomipommit, natsien joukkomurhiin, ja toivotaan että natsien rikokset hautautuvat muiden rikosten alle.

Kaikesta politiikan ja myös natsien halveksunnastaan huolimatta Céline sitoo itsensä oikeistolaiseen ja revisionistiseen aikalaisargumentointiin:
”Gebhardt hirtettiin sotarikollisena!… ei kylläkään Bichelonnen leikkauksen takia!… kaikenmoisista intiimeistä pikku hiroshimoista… Hiroshima ei mitenkään hämmästyttänyt!… katsokaa nyt Trumania, miten onnellinen se on, itseensä tyytyväinen, soittelemassa pikku cembaloaan!… miljoonien äänestäjien palvoma!… miljoonien leskirouvien unelmaleski!…” (s. 131)

Moraaliset kysymykset uhkaavat peittää historiallisesti katsoen alleen kirjojen hyvät piirteet.

Vaikka Céline käänsikin kirjallisuuden suuntaa Yöllään, hänen myöhäinen tuotantonsa on käytännössä myrkkyä niille, jotka haluavat suuttua. Kirjallisuushistorian kannalta tämä on banaalilla tavalla kiinnostavaa, sillä moraaliset kysymykset uhkaavat peittää historiallisesti katsoen alleen kirjojen hyvät piirteet. Myös aikalaisille Céline oli sekä moraalinen että taiteellinen kysymys: tunnetuin esimerkki tästä on eksistentiaalifilosofian kehittäjänä tunnettu Jean-Paul Sartre, joka innostui Célinen Yöstä valtavasti mutta joka myöhemmin kääntyi vaatimaan ankaria, ehkä ankarimpia, tuomioita saksalaismielisille ja Célinelle. Tuomioiden vaatimuksesta Sartre ei koskaan perääntynyt, toisin kuin esimerkiksi Albert Camus. Nämä ovat kuitenkin kirjallisuushistorian poliittisia kysymyksiä, jotka eivät aina ole olennaisia kirjailijoiden teoksia tulkitessa.

Syvän muiston puhdistukset kuitenkin jättivät. Esimerkiksi Marguerite Duras on 1984 julkaistussa Rakastajassaan kommentoinut kommunisteihin ja kollaboraattoreihin liittyvää moraalista kysymystä varsin sovittelevasti: ”Ehdottomasti, kiistatta samanarvoinen ratkaisu. Kysymyksessä on sama asia, sama sääli, sama avunhuuto, sama arvostelukyvyn puute, sama taikausko niin sanoaksemme, kuvitelma siitä, että henkilökohtainen ongelma voitaisiin ratkaista poliittista tietä.” (Rakastaja, s. 74–75) Ehkä Célineä, törkimystä, ei voi kuitenkaan päästää näin helpolla.

Céline ei ole esimerkki kaikille vasemmistoa halveksuville kirjailijoille. Uhriin hakeutuva ja uhrin itsestään löytävä äänekäs nauru on Linnasta linnaan -romaanin keskeistä tyylikirjoa, ja tässä mielessä kirja on läheisempää sukua groteskeille liioittelijoille kuin vakavasti otettaville poliittisille ajattelijoille. Se riittäköön lukuohjeeksi uudelle vuosituhannelle. Célinen tyylistä ja romaaneista saattaa pitää, jos on mieltynyt groteskiin tai poliittisten (ja Célinen kaltaisten kuvitteellisten) marttyyrien rooleihin teoksissa; tai jos on muuten vain etäisen tarkkaileva lukija, jota ei häiritse heittäytyä kirjallisuushistorian erikoisiin virtoihin: vastaan tulee juutalaisvastaisuutta, 1950-luvun ranskalaisia kulttuurihahmoja, sylkyä ja sotkua ja noin 13 000 yliampuvaa huutomerkkiä. Yhdessä asiassa Céline tekee kuitenkin poikkeuksen: lääkärin työhönsä hän suhtautuu aina tosi vakavuudella. Hän tähtää siihen, mikä on henkistä.

Aihetta käsittelevää kirjallisuutta:
Beevor, Antony & Cooper, Artemis (2012/1994) Pariisi miehityksen jälkeen 1944–1949. Suom. Markku Päkkilä. Helsinki: Siltala.
Kunnas, Tarmo (2013) Fasismin lumous. Jyväskylä: Atena.
Watts, Philip (1998) Allegories of the Purge. How Literature Responded to the Postwar Trials of Writers and Intellectuals in France. Stanford, California: Stanford University Press.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto