Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lukemisen opissa

Jyrki Vainonen (kuva: Marjaana Malkamäki), 17.4.2015

Istun tuolilla ja luen keksittyjen ihmisten sepitetyistä asioista, puhuvien eläinten tekemisistä. En huomaa ajankulua. Mutta opettaja huomaa: kirjasto suljetaan kohta, koulun ovet lukitaan siltä päivältä. Minä puolestani suljen kirjan ja työnnän sen reppuuni. Siellä lymyävät jo lainaamani opukset. Kotona kaivan ne esiin ja asettelen pinoksi lattialle: Pekka Töpöhännät, etsivä- ja seikkailukirjat, lintu- ja jalkapallokirjat.

Varhaisimmat lukemiseen liittyvät muistoni juontuvat kansakouluvuosilta 1970-luvun alusta. Olen kahdeksan tai yhdeksän vanha. Istun pienen kyläkoulun kirjastossa Kymenlaaksossa. Luokkahuoneet ja piha ovat tyhjentyneet, kevätaurinko viisto. Ei enää laskentoa eikä biologiaa, ei käsitöitä eikä liikuntaa sinä päivänä. Nyt voi keskittyä vain yhteen asiaan: lukemiseen.

Siinä pinossa riittäisi lukemista. Siinä riittäisi ystäviä, jännitystä ja lohtua pitkäksi aikaa.

Suuren osan siitä, mitä olen oppinut, olen oppinut lukemalla.

Kyläkoulun kirjastosta alkanut lukumatkani jatkuu yhä. Vuosien varrella minulla on lukijana ollut monta kannustajaa: opettajia, koulutovereita, ystäviä, kirjailijakollegoita. Olen saanut lukuvinkkejä, vaihtanut kokemuksia kirjojen maailmoista, henkilöistä ja tapahtumista.

Lukiessa elämä ja kirjallisuus ovat kohdanneet, asettuneet milloin sopuisasti vierekkäin ja milloin vastakkain, törmäyskurssille. Lukeminen ja luetusta keskusteleminen ovat kasvattaneet minua eettisenä ja moraalisena olentona, herättäneet uteliaisuuteni elämää kohtaan. Ne ovat avartaneet katsantoa, auttaneet ymmärtämään ja arvostamaan toiseutta ja erilaisuutta.

Suuren osan siitä, mitä olen oppinut, olen oppinut lukemalla.

Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa, lukemalla oppiminen? Mitä ja miten silloin opitaan?

Ainakin asioita, jotka halutaan oppia. Minäkin olen lukenut valtavan määrän sivuja tavoitteellisesti ja päämäärähakuisesti. Lukeminen on ollut väline johonkin muuhun: kokeesta selviämiseen, oikeaan vastaukseen, todistuksen saamiseen, arvostukseen. Muistan opiskeluajoilta tenttikirjojen lukuohjeen: riittää, kun lukee kappaleiden ensimmäisen ja viimeisen virkkeen. Myönnän usein noudattaneeni ohjetta ja päässeeni tentistä läpi. Opin sen, mitä piti oppia, mutta en tullut oppineeksi mitään. Suunnistin tiedon luo oikoreittiä mutten sivistynyt, koska matka jäi minulta taittamatta ja kokematta.

Useimmiten se, mitä olen tullut oppineeksi, on liittynyt itseni etsimiseen ja löytämiseen, itseni sivistämiseen – kaunokirjallisuuden lukemiseen. Silloin lukeminen ei ole tavoitteellista eikä nopeaa, pikemminkin hidasta matkantekoa vailla tiettyä päämäärää. Se on seikkailu, joka puhuttelee älyä, tunteita ja aisteja. Se houkuttelee mielikuvittelemaan ja eläytymään, kokemaan. Kaunokirjallisuudesta ammennettu tieto rakentuu harvoin faktoista. Silloinkin, kun niitä on mukana (esimerkiksi historiallisessa romaanissa), kyse on sepitteestä. Kaunokirjallisuuden lukeminen muistuttaa, ettei kaikki oppimisen arvoinen tieto koostu pelkistä tosiasioista.

Lukemalla oppiminen onkin parhaimmillaan sekä tavoitteellista että seikkailevaa. Mutta vain, mikäli siihen käytetään aikaa.

Yksi suurimmista lukemiseen liittyvistä huolista liittyy nykyisin siihen, miten luemme. Lukutottumuksiamme ovat nopeasti muokanneet teknologian kehitys (äly- ja lukulaitteet) sekä tiedonhankinnan helpottuminen (Internet).

Tiedon pikatiellä palkinnot lukemisesta ovat ulkoisia.

Samaan aikaan kun täsmätiedon hankkimiseen tähtäävä lukeminen on nyt tehokkaampaa ja nopeampaa kuin koskaan, seikkaileva (viitseliäs) lukeminen on käynyt aiempaa harvinaisemmaksi. Maailmasta on tullut otsikoiden, ensimmäisten ja viimeisten lauseiden temmellyskenttä, oppimisesta silmäilyä ja surffailua. Matkustaminen on vaihtunut nopeaksi siirtymiseksi paikasta toiseen. Meistä on tullut kärsimättömiä – myös lukijoina.

Yhteiskunta arvostaa tavoitteellista lukemista enemmän kuin koskaan. Elämme todeksi vanhoja elämänohjeita, jotka tapasivat opastaa niin sanotulla lukupäällä siunattua ihmistä suorinta reittiä ja mahdollisimman nopeasti arvostettuun ja hyvin palkattuun ammattiin, tuottavaksi veronmaksajaksi.

Tuolla tiedon pikatiellä palkinnot lukemisesta ovat ulkoisia. Monet uhraavat niille koko sisäisen maailmansa – sen, jota kaunokirjallisuus parhaimmillaan vahvistaa.

Mielenkiintoisin ja antoisin reitti kahden paikan välillä ei aina välttämättä ole lyhyin eikä suorin. Tämän tietää seikkailija-lukija. Hän ei vilkuile kelloa. Seikkailijan vauhti saa kärsimättömät hermostumaan. Se saa heidät, jotka tietävät kaiken hinnan muttei minkään arvoa, esittämään laskelmia ja numeroita. Monesti heidän sivistyksensä ei ulotukaan numeroita pidemmälle.

Seikkailijan elintila on kaventunut. Sääli, sillä monien tapauksessa juuri seikkaileminen on pitänyt sielun elossa. Niin minunkin.

Mitä teemme kaikella sillä ajalla, jonka säästämme, kun kuljemme suoraan ja täsmällisesti tarvitsemamme tiedon luo? Mitä jos käyttäisimme sen seikkailevaan lukemiseen ja syventyisimme kaunokirjallisuuteen. Rauhoittuisimme, keskittyisimme, uppoutuisimme. Vahvistaisimme sisäistä maailmaamme. Hankkisimme sivistystä kulkemalla koko matkan matkan ensimmäisestä virkkeestä viimeiseen.

Sivistysihanteesta on toki helppo luopua. Helpompaa se on kuin pitää sivistyksestä kiinni. Luopuminen tulee myös halvemmaksi – varsinkin, jos katse tulevaisuuteen ulottuu vain muutaman vuoden päähän. Numeronikkareilla ovat epäilemättä jo laskelmat valmiina. Muttei silmäillä niitä vielä. Mietitään sen sijaan, mihin sivistyksestä luopuminen johtaa, millaiseen yhteiskuntaan silloin päädytään.

Tuossa yhteiskunnassa lukutaito rapautuu nopeasti, vaatiihan sen ylläpito viitseliäisyyttä. Siellä mielikuvittelua pidetään haihatteluna ja ajanhukkana. Kirjoja hyljeksitään, koska ne ovat esineitä, joihin on lyöty menneen ajan leima – ajan, jolloin kaikki oli hankalaa ja hidasta. Kaikkinainen sivistymättömyys ja henkinen laiskuus kukoistavat. Niillä jopa ylpeillään ja rehennellään, ehkä siten pääsee otsikoihin ja saa julkisuutta. Vaaleissa keräävät ääniä ehdokkaat, jotka puhuvat sivistyksestä halveksuvaan sävyyn.

Onneksi kuvaus ei sovi 2010-luvun Suomeen, eihän?

Jyrki Vainonen

Kirjoittaja on kirjailija ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja