Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maalaisserkun lakiuudistuskommentti

Saara Tiuraniemi, Hämeen taidetoimikunnan pääsihteeri, 4.10.2010

Samalla matkalla silloinen Opetusministeriön virkamies Veikko Kunnas kysyi minulta parin viikon virkaurani jälkeen, kannatanko lääninhallitus- vai opetusministeriömallia. Vuosi oli 2005 ja keskustelu alueellisten taidetoimikuntien sijainnista kahden ministeriön ristiinohjauksessa oli toden teolla käynnistynyt.

Muistan monestakin syystä ensimmäisen virkamatkani alueellisen taidetoimikunnan pääsihteerinä parinsadan suomalaisen joukossa Venäjälle Vologdaan. Suomalais-venäläisen kulttuurifoorumin virallisuuksien ohessa käydyistä ajankohtaisista keskusteluista päätyi kotimaan lööppeihin ainoastaan kulttuuriministeri Tanja Karpelan auton kolarointi kulttuurifoorumin saattuekyydissä.

Toisessa mallissa alueelliset taidetoimikunnat aiottiin siirtää osaksi lääninhallitusta liikuntaneuvostojen kaltaisiksi toimielimiksi. Toisessa tavoiteltiin entistä yhtenäisempää taidekenttää liittämällä alueet Taiteen keskustoimikunnan yhteyteen. Alueelliset taidetoimikunnat, nuo hiirisadun maalaisserkut, haluttiin saada keskustelemaan entistä enemmän sekä toistensa että kaupunkilaisserkkujen eli valtion taidetoimikuntien kanssa.

Vuoden 2008 alusta maalaisserkut siirtyivät Taiteen keskustoimikuntaan, Opetusministeriön alaisuuteen. Lääninhallitukset muuttuivat myöhemmin aveiksi ja elyiksi. Samassa aluehallintouudistuksessa livahti alueellisten taidetoimikuntien nimittäminen Opetusministeriöltä maakuntien liitoille.

Vuoden 2008 alusta asti Suomessa on viimein ollut yhtenäinen taiteenedistämishallinto, jonka toimintoja ja työn organisoitumista on suunniteltu eteenpäin työryhmissä ja hankkeissa. Työ on käynnistynyt toiveikkaassa hengessä – nyt on kaikki mahdollisuudet voimakkaampaan, strategisesti yhtenäisempään taidehallintoon.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä on työstetty rinnalla keskeisintä ja tärkeintä yhteisen taidehallinnon takaajaa, lakiesitystä Taiteen edistämiskeskuksesta, jolla päivitetään vanha, yli neljäkymmentä vuotta toiminut järjestelmä.

Taidehallinto kaipaa remonttia

Useiden vuosien ajan ja lukuisten arviointien avulla on selvitetty erityisesti alueellisten taidetoimikuntien asemaa, sijaintia ja resursseja. Muutoksesta on keskusteltu ja osin sitä on elettykin, mutta koko järjestelmä kaipaa kunnon remonttia. Taiteen edistämisen laissa on vuosikymmenien sedimenttikerrostuma erikseen päivitettyjä pykäliä.

Vanha koneisto ei tunnista joustavasti uusia taiteen tekemisen muotoja, eikä käytännön päätös- ja strategiatyö pysty riittävästi hyödyntämään laajaa osaamista, joka asuu taidetoimikuntalaitoksen luottamushenkilöjärjestelmässä.

Suomalainen taidetoimikuntajärjestelmä perustuu 1950-luvulla Isossa-Britanniassa kehitettyyn Arts Council -instituutioon. Sain vastikään matkallani Skotlannissa käsityksen siitä, millaisessa muutostilassa tämä kaikkien taidetoimikuntajärjestelmien äiti parhaillaan on. Skotlannissa heinäkuun alusta käynnistyi uusi Creative Scotland, joka yhdistää Scottish Screen- ja Scottish Arts Council -organisaatiot. Uudistus on tulossa myös Arts Council Englandiin.

Skotlannissa tapasin myös Venu Dhupan, joka on palkattu viemään läpi Creative Scotlandin uudistusta. Taidetoimikuntalaitoksen uudistustarpeen väistämättömyyden lisäksi Dhupan puheista välittyi tärkeä asia, jonka väitän Suomessa unohtuneen: uudistukseen pitää valmistautua huolella. Muutosprosessi voi olla jopa niin kipeä, että organisaation pitää pystyä tukemaan muutosta johtaneen henkilön turvallisuus.

Scottish Arts Councilin muutospaineita kuullessani ajattelin omaa taidehallinnon uudistustamme, lakiesitystä Taiteen edistämiskeskuksesta, ja sen saamaa murskavastaanottoa taidekentältä. Lakiesitys on tärkein ja mittavin muutosesitys, mitä taidehallinnossamme on tehty sitten koko lain laatimisen. Elokuisen kuulemistilaisuuden tunteellisia taputusreaktioita ja puolustuspuheita kuunnellessa alkoi tuntua, että Opetus- ja kulttuuriministeriön olisi pitänyt valmistautua muutamaankin asiaan paremmin. Taputusten keskellä saattoi nimittäin olla vaikea nähdä, että kaikesta huolimatta uudistus on haluttu, tarpeellinen ja väistämätön asia.

Vaalikaudet ja ennakkoluulot jarruna

Taiteen ja kulttuurin pitää perustella jatkuvasti itseään luvuin ja mittarein. Oikeastaan taiteelle ominainen jatkuva itsereflektio ja olemassaolon perustelu leimaa koko taidehallintoa. Jatkuva perustelu ja varmistelu aiheuttavat välillä myös puolustamisrefleksejä, ja erityisen herkkiä ovat juuri muutostilat.

Demokratiaan perustuvassa yhteiskunnassa oman haasteensa asettavat eduskuntavaalikaudet. Neljä vuotta on lyhyt aika ajaa läpi mittavia uudistuksia, varsinkin jos niistä ei mainita halaistua sanaa hallitusohjelmassa. Lopulta liian kiireinen aikataulu tuntuikin olevan keskeinen syy myös tämän lakiuudistuksen aiheuttamaan närästykseen.

Jo lakiuudistuksen saapuminen lausunnolle juuri ennen juhannusta koettiin epäilyttävänä. Valmistelu oli jo kuitenkin taustaltaan aikapaineessa, sillä sen käynnistänyt ”Arellin paperi” valmistui pahasti myöhässä aiotusta aikataulusta, eikä se voinut olla vaikuttamatta jatkoon.

Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu keskustelun perinne, ja se näkyy myös kulttuuripolitiikassamme. Rakenteeseen kirjattuna ongelmana tuntuu olevan tiedon siirtyminen.

Kuulemistilaisuuden keskusteluruuhkassa kuului erilaista retoriikkaa, jossa välähtivät asiallisen huolen lisäksi myös ennakkoluuloihin ja yleistyksiin perustuvat kannanotot. Eniten harmia aiheuttivat kuitenkin puheenvuorot, jotka vetivät juopaa itse taidekentän sisälle.

Eräs puheenvuoro osoitti ikävällä tavalla, miten huomion kiinnittäminen toisaalle voi olla paras puolustus. Oman taiteenalansa asemasta valtion taidetoimikunnassa huolestunut henkilö kehotti leikkureita kääntämään katseensa valtion toimikunnista alueille yksinkertaistetulla lukuretoriikalla, joka ei ota huomioon millä tavalla aluetaidetoimikuntien tehtävät eroavat valtion taidetoimikunnista. Valtion taidetoimikuntien perustoiminta – apurahajaot ja lausuntotyöskentely – muodostavat vain viipaleen alueellisten taidetoimikuntien työstä.

Taidetta byrokratian sijaan

Lakiuudistuksella taidehallinnolle halutaan Suomen Akatemian tapainen itsenäinen, päätösvallaltaan ja resursseiltaan entistä vahvempi virasto. Opetus- ja kulttuuriministeriön suunnitelmissa on siirtää omia operatiivisia tehtäviään ja resursseja Taiteen edistämiskeskukselle, ja keskukselle halutaan avoimella työhaulla haettu 5-vuotiskautinen johtaja – ei ministerin poliittisella päätöksellä nimitetty henkilö. Rahat halutaan jatkossa jakaa entistä enemmän taiteelle eikä hallinnon pyörittämiseen.

Lakiesityksen ongelmallisimmiksi kohdiksi osoittautuivat valtion taidetoimikuntien määrän väheneminen yhdeksästä viiteen, valituskelpoiset valtionavustukset ja niistä seuraavat esittelijäkäytännöt, sekä se, että lakiin ei keskukselle ollut tässä vaiheessa kirjattu johtokuntaa, nykyisen Taiteen keskustoimikunnan kaltaista ylintä toimielintä. Lakiesityksen katsottiin keskittävän taidetukien päätösvaltaa vertaisarvioinnissa liian pienelle joukolle.

Esittelykäytäntöä edellyttävien valtionavustusten, kuten festivaaliavustusten, siirtyminen ministeriöstä toimikuntien jaettavaksi sekä Taiteen edistämiskeskuksen hallituksen tai johtokunnan puuttuminen laista, aiheuttivat kommenttivyöryn ”käsivarren mitan periaatteen” hukkaamisesta ja virkamiesvallan lisääntymisestä.

Sittemmin on selvinnyt, että lakiuudistus ei ainakaan toistaiseksi etene, sillä ministeriö ei saanut budjettiin rahoja, joita olisi tarvittu uudistuksen toteuttamiseksi. Muutamia osia siitä silti toteutetaan: taiteilijaprofessuurit muuttuvat maksimissaan kymmenvuotisiksi haettaviksi verottomiksi apurahoiksi ja Taideteostoimikunta siirtyy osaksi Valtion taidemuseota.

Katse eduskuntavaaleissa

Lakiuudistus odottelee tällä hetkellä eduskuntavaalien jälkeistä aikaa. Mahdollista on, että siihen palataan jo seuraavissa hallitusneuvotteluissa.

Väliin jäävää aikaa on mahdollista käyttää asian edistämiseen ja keskusteluun, niin ettei lakiuudistusta koeta sen ilmestyessä uudelleen käsittelyyn ikijäästä heränneeksi mammutiksi.

Juuri nyt olisi tärkeää saada vuoropuhelua ministeriön ja kentän välille siitä, mihin lakiuudistuksella pyritään ja mihin sen toimenpiteet tähtäävät. Tiiviiksi kirjoitetun lakikielen avaaminen esimerkiksi oheismuistiolla voisi edesauttaa asian jatkokäsittelyä.

Maailma on muuttunut muutaman kerran sitten olemassa olevan lain laatimisen, joten myös uusi laki järjestää asiat uudella tavalla. Monet käytännöt tulevat joka tapauksessa muuttumaan ilman lakiakin.

Juuri nyt meillä on ainutlaatuinen mahdollisuus päästä valmistelemaan yhtenäisen taidekentän lakia Taiteen edistämiskeskuksesta. Taidehallinnon lakiuudistuksen rinnalla valmistellaan samaan aikaan kuitenkin myös muita tempoilevia aluepoliittisia ehdotuksia, jotka saattavat tulevaisuudessa vähintäänkin vaikeuttaa taidekentän yhteen hiileen puhaltamista.

Maalaisserkkujen ja kaupunkilaisserkkujen on syytä pelata yhteen tulevaisuudessa paremmin. Nostetaan siis kissa pöydälle.

Saara Tiuraniemi

Kirjoittaja on Hämeen taidetoimikunnan pääsihteeri.