Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Slaavimelankolian korkea veisu

Jani Saxell, 18.9.2017
Marina Tsvetajeva: Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912–1939 228 s., Siltala 2017 Kääntäjä(t): Marja-Leena Mikkola

Marina Tsvetajeva (1892–1941) tunnetaan venäläisen runouden hopeakauden suurena yksinäisenä.  Tämä avantgardisti ja klassisti, elämäntavoiltaan epäsovinnainen hengen aristokraatti,  tuli toden teolla suomalaisen lukevan yleisön tietoisuuteen vasta vuonna 2013.

Traagisesti eläneen runoilijan kohdalla jäädään helposti katsomaan vain elämää.

Riikka Pelon (s. 1972) muhkea taiteilijaromaani Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) vuorottelee 1920-luvun Prahan ja 1930-luvun lopun Moskovan välillä. Polttopisteessä ovat Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin (1912–75) äärimmäisen kimurantti suhde, valkokaartilaisten emigranttiupseerien piireissä liikkuvan miehen Sergei Efronin (1893–1941) poliittiset intrigit – ja tietenkin Marinan rakkaudet, joita ilman maailmankirjallisuudesta puuttuisivat sellaiset klassikot kuin ”Runoelma vuoresta”, ”Runoelma lopusta” ja ”Uuden vuoden tervehdys”.

Hurjan ja traagisen elämän eläneen, katastrofaalisia vaiheita läpikäyneen runoilijan kohdalla jäädään liiankin helposti katsomaan vain sitä elämää.

Ilmiö ei tietenkään rajoitu venäläisiin, kaikkensa antaneisiin naisrunoilijoihin. Suomessakin tapaa kirjallisuudenopiskelijoita, joita innostaa Pentti Saarikoski (1937–83), mutta enemmän päiväkirjojensa, elämäkertojensa ja tietoisesti rakennetun taiteilijamyyttinsä kautta. Ne runot ovat jääneet vähemmälle.

Suomalaisten Tsvetajeva-harrastusta on vielä rajoittanut runojen hankala saatavuus. Aiempia käännöksiä ovat Neuvostolyriikkaa 3 -antologiassa (Tammi 1978) julkaistu parinkymmen runon kooste, jonka Aila Meriluoto suomensi Natalia Baschmakoffin raakakäännösten pohjalta ja Hannu Helinin oman pienkustantamonsa Pulvis & Umbran kautta vuonna 1997 julkaisemat Valitut runot. Molemmat kuuluvat antikvariaattien aarteisiin.

Niinpä vuosina 2013–14 elettiin absurdissa tilanteessa: Pelo pokkasi Finlandian ja oli Runeberg-ehdokkaana, hänen romaaninsa löysi kymmeniä tuhansia lukijoita. Jos jollekulle heräsi siinä sivussa kiinnostus Tsvetajevan runoihin, edessä olivat divareissa ravaaminen tai venäjän opinnot.

Peruskurssi ei olisi riittänyt. Siksi omintakeista, samaan aikaan kansanlaulumaisen melodista, ekspressionistisen räiskyvää, oikukasta ja katkelmallista ja tajunnanvirtamaisen vastustamattomana vyöryvää kieltä Tsvetajeva käyttää.

”Me joudumme kadotukseen, hurjat sisareni!”

Marja-Leenan Mikkolan valikoimaa Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912–1939 voikin tervehtiä suurella ilolla ja hartaudella. 228-sivuinen valikoima sisältää lisäksi Mikkolan pitkän, taustoittavan esseen ja Tsvetajevan omaisten myöhempiä kohtaloita taustoittavat jälkisanat.

Jos juuri pääsin sanomasta jotain runoilijoista, jotka jäävät myyttinsä ja elämänvaiheidensa vangiksi, Ylistys, hiljaa! ei välttämättä avautuisi läheskään yhtä hyvin, jos sulkeistaisi Tsvetajevan äärimmäisyydestä toiseen vieneen elämäkerran ja Venäjä-Neuvostoliiton omat lapsensa syöneen vallankumoushistorian runojen ulkopuolelle.

Kun ympärillä kumottiin tsaarinvaltaa, kautta elämänsä melko epäpoliittinen ja massaliikkeitä vieroksunut Tsvetajeva teki oman kumouksensa runouden keinoin. Romukoppaan jouti erityisesti perinteinen naiskuva.

Tsvetajeva teki oman kumouksensa runouden keinoin.

”Pajaritar Marina” oli edelläkävijä oman itsensä likoon laittajana, joka suhtautui suuriin rakkauksiinsa, niin miehiin kuin naisiin, pikemminkin tasaveroisina taistelupareina, kanssavalapattoina ja rikoskumppaneina.

”Me joudumme kadotukseen, hurjat sisareni”, Tsvetajeva huudahtaa vuoden 1915 sapfolaisen elämän- ja kokemuksennälän ja taivasosuuksien tuhlailun täyteisessä runossaan.

Silti hän saattoi nähdä itsensä ja miehensä kuten edellisenä vuonna, parikymppisenä vastanaineena ja lapsiperheellisenä kirjoittamassaan runossa.

”Olen valittu, kannan hänen sormustaan/ – vaimo ikuisuudessa, ei paperilla./ Hänen kasvonsa, ylettömän kapeat,/ kuin miekan terä kalparitarilla./ (…) Kun olen hänen, olen ritareille uskollinen,/  – pelotta elivät, pelotta kuolivat./ Hänen kaltaisensa sepittivät stanzoja/ – tai kohti mestauslavaa kulkivat.” (s. 83)

Ja hehän pysyivät yhdessä, tavallaan pelottavan uskollisina toisilleen loppuun asti. Rakkaus jos joku vaatii soturimentaliteettia.

Viulunsoittajia ja sipulikirkkoja

Väliin tuli vain muutamia asioita: vallankumous, bolševikkien ja valkokaartilaisten välinen sisällissota, maanpakolaisuus Berliinissä, Prahassa ja Pariisissa, sisäkköjen, kotiopettajattarien, palvelijoiden ja keittäjättärien vaihtuminen puiden ja veden kantoon Euroopan suurkaupunkien laitamilla.

Varsinkin Prahan aikoina näkyy juuri se äidin ja tyttären arkisen karhea elämäntaiteilu ja kädestä suuhun eläminen, jota Pelo romaanissaan niin antaumuksellisesti kuvaa.

Ennen ensimmäistä maailmanpaloa ja vallankumousta Tsvetajeva oli tutustunut rakastamaansa klassiseen eurooppalaiseen – erityisesti saksalaiseen – kulttuuriin yksityiskoulujen, täysihoitoloiden, äitinsä tarvitsemien tuberkuloosiparantoloiden ja Sorbonnen yliopiston luentojen kautta.

1920-luvulla täytyi tutustua tyystin toisenlaiseen, vuokrakasarmien, tehtaanpiippujen, rautatiekiskojen ja lennätinjohtojen Eurooppaan.

Synnintekijät ja tautien lyömät ovat yhtä lailla pyhän koskettamia.

Silti olisi täysin väärin ja liioiteltua kutsua Tsvetajevaa joksikin valtikkansa menettäneeksi salonkien ja tanssiaiskutsujen valtiattareksi. Tsvetajeva oli pakkomielteisen kiinnostunut äidinpuoleisen sukunsa puolalais-saksalaisista ja miehensä venäjänjuutalaisista juurista. Ja ylipäätään aateliskartanoiden ulkopuolisesta, musikoiden, pakkotyövankien, karkurien ja Kristuksen tähden houkkien monikulttuurisesta Venäjästä. Samaa haltioitumista ja puškinilais-dostojevskilaista samastumista kärsiviin, ulkopuolisiin ihmisiin henkii myös varhainen, sukuselvityksen omainen runo.

”Esi-isistäni muuan oli viulunsoittaja,/ hevosmies ja vielä varaskin./ Siksikö olen luonnoltani vaeltelija/ ja hiuksissani tuulen tuoksua?// Eikö hän vankkureista varastanutkin/ minun kädelläni aprikooseja,/ se kohtalooni syyllinen, kyömynenäinen,/ tummakulmainen viulunsoittaja?// Hampaissaan pyöritteli villiruusua/ ja kummasteli kyntömiehen työtä./ Ei ollut hyvä toveri, ei luotettava,/ mutta rakastaja – hellä, kiihkeä!//
Rakasti kuuta ja helminauhoja/ ja piippuaan – se esi-isäni/ jokaista naapuruston naista rakasti./ Luulen, että hän oli – pelkuri.// Kolikosta oli pirulle myynyt sielunsa,/ ei siksi kirkkomaalla öisin liikkunut.”(s. 87)

Tsvetajevan melankolis-romanttiseen, raadolliseen ja samalla sadunomaiseen Venäjään kuuluu, että synnintekijät ja tautien lyömät ovat yhtä lailla pyhän koskettamia. Kapakasta ei ole koskaan pitkä matka kullattujen kupolien ja ylimaallisen kellonsoiton äärelle.

”Moskova – mikä suunnaton/ yömaja oletkaan!/ Venäjällä on jokainen koditon./ Siksi luoksesi vaelletaan -// harteilla häpeän poltinmerkki,/ veitsi saappaanvarressa –/ sinä kutsut meitä etäältä,/ missä kuljemmekaan.” (s. 106)

Veitsi saappaanvarressa

Hopeakauden runoilijoista liikkui veitsi saappaanvarressa erityisesti Sergei Jesenin (1895-1925), sipulikirkkojen ja musikkakylien talonpoikaisen elämäntavan saattohoitaja.

Valkoisen, monarkistisen, uskonnollisesti konservatiivisen sivistysperheen tyttären kasvatuksen saanut Tsvetajeva oli kotoisin pikemminkin Krimin Koktebelin huvilasta ja Moskovan kullattujen kupolien ja kirkonkellojen ylimaallisen soiton maailmasta.

Silti Tsvetajeva ikävöi maanpakolaisvuosinaan Euroopassa myös jeseniniläistä, edistyksen, sähköistämisen ja teollistamisen jalkoihin jäävää talonpoikais-Venäjää.

Suomenruotsalaisista tulee mieleen Edith Södergran (1892–1923), jonka lapsuus ja nuoruus ennustivat suurta luovaa uraa ranskalaisen symbolismin, venäläisen futurismin ja saksalaisen ekspressionismin ristitulessa. Vallankumouksen myötä edessä olikin köyhtymisen ja sairauksien kierre, yhteyksien katkeaminen kaikkiin suuntiin. Eikä kansalaissodan jälkeisessä kyräily-Suomessa oltu valmiita palavan kutsumustietoisen, runous- ja sukupuolikäsityksiltään radikaalin runoilijattaren julistukseen.

He törmäyttivät 1920-luvun avantgardea, eurooppalaista kulttuuriperintöä, antiikin myyttejä ja Raamattua.

Eihän se Edithiä pidätellyt, ja jotenkin Marina on helppo nähdä hänen hengenheimolaisenaan. He törmäyttivät 1920-luvun avantgardea, eurooppalaista 1700–1800-lukujen kulttuuriperintöä, antiikin myyttejä ja Raamattua. Ja loivat omaa samaan aikaan sadunomaista keijukaistodellisuuttaan.

Niinpä Prahastakin tulee Tsvetajevan käsissä Lethejoen halkoma, raukea, uneksuva ritarien ja linnanneitojen kaupunki. Ja vuoresta sen kyljessä vulkaaninen kyttyrä ulvovan Atlas-jätin seassa.

Rakkauden taivasasukkaat

Vuori – kenties Prahan laitamilla kohoava Petršinin kukkula – on myös runon ´minän´ ja hänen rakkaansa kohtauspaikka. ”Pajaritar Marinan” ja Sergei Efronin puolalaissyntyisen ystävän Konstantin Rodževitšin suhde ei kestänyt kauan, mutta synnytti kaksi rakkaus- ja eroottisen lyriikan klassikkoa, ”Runoelman vuoresta” ja ”Runoelman lopusta”. Molemmat on päivätty vuodella 1924.

Tsvetajevalaisuuteen kuuluu ”slaavilainen omatunto”, synnintekijän ikävä ja surutyö. Ja samalla häikäilemätön, ketään väistämätön tai kumartamaton elämisen passio, henkisen aristokraatin ja vapaaherrattaren positio.

Suhde ei kestänyt kauan, mutta synnytti kaksi rakkauslyriikan klassikkoa

”Runoelmassa vuoresta” ”isketään elämää kuin korttia”, ”halutaan vain olla olematta”. Ja ollaan ”rakkauden taivasasukkaita”, jotka on heitetty tunnottomaan maailmaan.

”Huultemme sukulaisuus – / vastaansanomaton -/ ja ystävyytemme sai vuoren suremaan./ Ja vuori puhui: ´Täällä jokaiselle/ hänen kyyneltensä mukaan annetaan.// Elämä on kuin yhtä leiriä,/ kuin torikojuissa täällä sydämiä/ kaupataan. Kunpa Hagar lapsineen/ olisi edes päässyt vapauteen!// Paholainen on arvan heittäjä,/ pelissä ei ole mitään järkeä.´” (s. 174)

Tsvetajevan runous on tulivuorenpurkausta kaikkiin suuntiin, laavan kostoa ymmärtämättömille aikalaisille. Jäljelle jää ikuinen poltetun maan muistomerkki, ja kirous jälkipolvien niskaan. Niille, jotka kehtaavat tulla pystyttämään pikkuporvarillisia huviloitaan ja viininviljelmiään rakkauden hiillokselle, vuoren kokoiselle hautakivelle.

”Tyttäristänne tulkoon lutkia,/ ja pojistanne – runoniekkoja!// Tytär – lehtolapsi synnytä!/ Poika, mustalaisnaiseen yhdy!/ Suotuisaa paikkaa ei teille löydy täällä,/ te ruumiit – kulkemassa vereni päällä!// Kovempi kulmakiveä/ olkoon kirous kuolinvuoteeltani:/ teidän onnenne ei ole kestävä,/ te muurahaiset minun vuorellani!” (s. 178-9)

Komeettojen tiellä

Seesteisyys ja tasaisuus eivät taida olla Tsvetajevan maailmassa mahdollisia, ainakaan ihmissuhteiden saralla.

”Onni – talossa? Rakkaus – arkista,/ ei ulvontaa, ei suonten tykytystä!/ Nainen on oltava – ja kestettävä!/ (Melkein onni jo oli tullakseen -// talooni, kun hän kulki täällä.)/ Rakkaus – ilman eroja ja veistä.” (s. 177)

”Tee syntiä, kun kerran vielä voit”, kuuluu Tsvetajevan maksiimin samassa runossa.

Lienee selvää, ettei näissä uhmakkaissa runoissa tulla laskeneeksi sivusuhteen inhimillistä hintaa – omalle mielenterveydelle, jo valmiiksi kiikkerälle avio-onnelle tai lapsille.

Porvaristo pitäköön sovinnaisuutensa, kaksinaismoralistiset siveyskäsityksensä ja ahtaat ennakkoluulonsa. Runoilijan osana on olla yhtäältä turha, kaluttu, mykistetty, syrjään sysätty, spitaalinen ja Jobin hahmoinen. Ja toisaalta jumalten kaltainen olento, ikuisen heimon tai salaseuran jäsen.

Olen yksi niistä, joista Tsvetajeva niin hienosti kirjoittaa.

Kuuluisa teksti ”Runoilijat” vuodelta 1923 kuvaa juuri tällaista taivaan ja helvetin avioliittoa, Södergraniltakin tuttua palavaa kutsumustietoisuutta, planetaarista jylyä ja pyrstötähtien pauhinaa.

”(…) sillä runoilijan tie on komeettojen tie -/ ei lämmitä vaan polttaa, ei kasvata vaan repii – / räjähtää ja murtuu – sen kiertopolkua/ ei ole ennustettu kalenterissa!” (s. 145)

Silti se, mikä polttaa, repii, räjähtää ja murtuu, voi tarkoittaa sielunsukulaisuuden, lohdun ja hoivaamisen sanoja jossain vuosikymmenten ja kulttuuripiirien takana.

Olen yksi niistä, joiden ihmissuhteet eivät ole aina menneet oppikirjojen mukaan, jotka ovat joutuneet kohtaamaan oman slaavilaisen omatuntonsa ja vuorten ja vuosituhansien kokoisen kosmisen yksinäisyyden, joista Tsvetajeva niin hienosti kirjoittaa.

Platonisuuden hedelmällisyys

Runoilijan lihallisen täyttymyksen saaneet suhteet eivät yleensä kestäneet kauan. Vähintään yhtä intensiivisiä olivat vuosikausia kestäneet, kirje- ja runomuotoiset rakkaudet Boris Pasternakiin (1890–1960) ja Rainer Maria Rilkeen (1875-1926).

Kun Tsvetajeva on kyseessä, ihmiset, jotka eivät välttämättä koskaan tapaa ja joiden välillä on 1920–30-lukujen kaikki rajavartioasemat, ymmärtämättömyyden muurit ja ideologinen piikkilanka, voivat silti kokea mustasukkaisuutta ja kolmiodraama-asetelman. Ja silti ylimaallisen sielunsukulaisuuden.

Eihän Tsvetajeva tarvinnut Pasternakia ja Rilkeä saadakseen lapsia, vaan tehdäkseen kirjoja. Ja toisinpäin. Tällaisessa kuviossa kukaan ei ole toisen muusa, tai sitten kaikki ovat.

Suomessa vastaavasta kirjojen tai runojen muodossa täyttymyksensä saavasta suhteesta tulee mieleen Eino Leino ja Aino Kallas. Molemmat pystyivät elämään tahoillaan ja liikoja tapaamatta – mutta kirjoittivat toisistaan ja toisilleen sellaisia merkkiteoksia kuin Leinon Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1919) tai Kallaksen Sudenmorsian (1928).

Kirjoitettaisiinpa nykymaailmassa samanlaisia rakkaudentunnustuksia.

Samaan sarjaan kuuluu Tsvetajevan samaan aikaan traaginen ja ylimaallisen lohdullinen ”Uuden vuoden tervehdys”. Se on omistettu sveitsiläisessä parantolassa neljä päivää aiemmin leukemiaan menehtyneelle Rilkelle.

”(…) Jokainen ajatus, Du Lieber, rakkaani,/ jokainen tavu johtaa sinun luoksesi -/ oli puhe mistä tahansa (olkoon saksa/ minulle venäjääkin kotoisempi, silti/ kaikkein kotoisin on enkelien kieli!)/ – ei ole paikkaa, jossa sinua ei olisi,/ yhtä lukuun ottamatta: hautaasi.” (s. 218)

Kirjoitettaisiinpa nykymaailmassa samanlaisia rakkaudentunnustuksia.

Runossaan elämän ja kuoleman lainausmerkkeihin pistänyt Tsvetajeva kyselee kiihkeästi Rilkeltä tuonpuoleisen olosuhteista, ruohon ja marmorin maasta ilman alkua ja loppua, toisesta sfääristä tuhannen metrin korkeudella meidän kaupungeistamme ja meristämme.

Sieltä näkee paremmin tähtiin. Ja maalliset rakennelmamme osoittavat naurettavuutensa.

Eurasianismin pitkät varjot

Tsvetajeva kammosi 1900-luvun alun massaideologioita, vanhan jyräämistä, lennätinjohtoja, rautatiekiskoja, köyhäinsairaaloita, tehtaiden parakkeja ja armeijan kasarmeja.

Hän eli antiikin myyttien ja venäläisten kansansatujen maailmassa, ja mullisti siinä sivussa aikansa lyriikan muotokielen. Kaikessa mahtipontisuudessaan ja kakofonisessa sähkösanomatyylissään, kiihkeässä kyselevyydessään ja etsinnässään, sarkasmissaan ja mustassa huumorissaan.

Tsvetajevan ja Efronin aikana emigraation lähteminen merkitsi elinkautista, totaalista eroa heidät molemmat synnyttäneestä kielestä, kulttuurista ja elämäntavasta.

Silti Venäjää on mahdoton päästä pakoon.

Efron kuului 1920–30-luvuilla valkoemigranttien sisäpiiriin, siihen Prahan, Pariisin ja Berliinin intelligentsiaan ja upseerikuntaan, jonka mennyt maailma oli jäänyt tsaarin Venäjälle.

Kaikkiin ideologioihin ja muihin patologioihin pisteliäästi suhtautunut Tsvetajeva halusi silti pitää yhteyttä rajan toiselle puolelle jääneisiin kollegoihinsa. Tätä eivät kiivaimmat antikommunistit hyväksyneet. Tsvetajevan tulisieluisen aatteen dynamon ja agit prop -miehen Vladimir Majakovskin (1893–1930) kuoleman jälkeen kirjoittama muistoruno johti välien katkeiluun.

Sergei Efron oli aktiivinen Kotiinpaluun liitossa, valkoemigranttijärjestössä, joka ajoi liennytystä Stalinin Neuvostoliiton ja kapitalistisen lännen välillä. Vihollinen oli yhteinen: Espanjan ja Tsvetajevalle rakkaan Tšekinmaan nielaissut fasismi.

Mikkolan suomennosvalikoiman ja Pelon romaanin hyödyllisenä oheislukemistona voi tutustua Charles Cloverin tutkimukseen Black Wind, White Snow – The Rise of Russia ̉ s New Nationalism (Yale University Press 2016).

Cloverin mukaan keskenään riitaisat emigranttijärjestöt olivat NKVD:n perusteellisesti soluttamia ja toistensa kimppuun lietsomia.

Eurasianismi on kokenut melkoisen arvonnousun ja kunnianpalautuksen.

Juuri Prahan ja Pariisin emigranttitaiteilijoiden, historioitsijoiden ja kielitieteilijöiden keskuudessa alkoi itää ideologia eurasianismista eli Venäjän erityistiestä. Siihen kuului slavofiilisiä ja monarkistishenkisiä ajatuksia Venäjän luontaisesta suurvalta-asemasta.

Nyttemmin eurasianismi on kokenut melkoisen arvonnousun ja kunnianpalautuksen. Esimerkiksi ”Putinin Rasputiniksi” ja ”Kremlin pääideologiksi” kutsuttu äärikansallismielinen Aleksandr Dugin (s. 1962) ammentaa Tsvetajevan miehen ja hänen aikalaisten luomasta eurasianismista omiin, läntisen liberalismin vastaisiin salaliittoteorioihinsa.

Maailman proletariaatin isänmaassa

Kun Efron alkoi tuntea huonoa omatuntoa maansa pettämisestä, hän ajautui syvemmälle neuvostotiedustelun verkostoihin. Edessä oli aivan käsittämätön hyppy suden suuhun, siis muuttaminen suuret puhdistukset juuri kokeneeseen Neuvostoliittoon.

Oli Yleisliittolainen maatalousnäyttely eli myöhemmältä nimeltään Kansantalouden saavutusten näyttely, Moskova, johon rakennettiin pilvenpiirtäjiä kovemmalla tahdilla kuin mihinkään Amerikan kaupunkiin, tehtaat ja lentokoneet, sosialistisen realismin mukainen tulevaisuusoptimismi ja koneromantiikka.

”Maailman proletariaatin isänmaassa” ei voinut olla mitenkään sijaa Tsvetajevan ja Efronin kaltaisille kaksinkertaisille loikkareille. Tsvetajeva menetti miehensä ja tyttärensä NKVD:n vankiloihin, runoilija häivytettiin virallisesta neuvostokirjallisuudesta.

Edessä oli myös Anna Ahmatovan (1889–1966) elämästä tuttu tavallinen tarina: se, että tuntien jonottamisen jälkeen vastaanotetun vaate- ja ruokapaketit yleensä otettiin vastaan, oli häilyvä ja epäsuora merkki siitä, että omaiset olivat hengissä.

Tsvetajeva päätyi Tatarstanin Jelabugassa itsemurhaan elokuussa 1941. ”Vakoilusta” ja ”valtionvastaisesta toiminnasta” niin lännessä kuin idässä syytetyn Sergei Efronin kohtalona oli teloituskumppania muutamaa kuukautta myöhemmin.

”Käsikirjoitukset eivät pala”

Yhdelle asialle hirmuhallinnot eivät vain voi yhtään mitään. Runoilijat eivät koskaan kuole. Tai kuten Tsvetajevan prosaistikollega Mihail Bulgakov (1891–1940) asian kiteytti: ”Käsikirjoitukset eivät pala.”

Tsvetajevaa alettiin julkaista jälleen 1960-luvun alussa, puoluejohtaja Nikita Hruštšovin suojasään myötä. Aktiivisena äitinsä, isänsä ja lähipiirinsä kunnianpalauttajana ja arkistojen säilyttäjänä toimi tytär Ariadna Efron.

Tsvetajevan varhainen rakkausruno vuodelta 1915 on saavuttanut ehdottoman neuvostoikivihreän aseman. Se kertoo kaikessa ambivalenssissaan, sarkasmissaan ja hiljaisessa haikeudessaan rakkaudesta, joka olisi voinut olla, mutta ei voinut ikinä toteutua. Siis samankaltaisesta tilanteesta, joka olisi lietsonut myöhemmän Tsvetajevan Sturm und Drang -tilaan.

”Pidän siitä, että ette ole sairas minusta,/ pidän siitä, etten ole sairas teistä,/ ettei maapallo jalkojemme alta/ koskaan luiskahda, loitonnu meistä./ Pidän siitä, että voi olla kuriton -/ sanoilla pelaamatta – hullutella,/ ettei kuuma aalto kasvoja saa hehkumaan,/ kun hihamme hipaisevat toisiaan.” (s. 89)

Edellä siteerattu on ensimmäinen säkeistö yhdestä varmaan kaikkien aikojen tunnetuimpiin slaavirunoihin kuuluvasta teoksesta, joka tuli vastaani venäjän kielen peruskurssilla.

Runo on esiintynyt muun muassa, Alla Pugatšovan esittämänä lauluna, Eldar Rjazanovin elokuvassa Kohtalon ivaa (1975). Suosittu neuvostoliittolainen draamakomedia on tullut tavaksi esittää jokainen uusi vuosi uudestaan Venäjän TV:ssä.

Slaavilaisen kulttuurin tunnetuksi tekijät voisivat tukea toistensa työtä.

Muutenkin vähän ihmettelen sitä, että Mikkolan esipuheessa murehditaan Tsvetajevan oman äänen kuulumattomuutta moniin 1920–30-lukujen aikalaisiin verrattuna. Kun samaan aikaan ei mainita vaikkapa Helinin 1990-luvun käännöksiä ja Pelon romaania. Pienessä maassa ja omalla tavallaan ahtaina aikoina slaavilaisen kulttuurin tunnetuksi tekijät voisivat tukea toistensa työtä.

Tsvetajevan räiskyvän tyylin, hyppelehtivän assosioinnin ja ajatuksenjuoksun perässä pysymistä ei helpota se, että joistain alun perin numeroiduista ja yhdeksi kokonaisuudeksi tarkoitetuista sikermistä on suomennettu vain osa. Yksinkertaisesti laajempi valikoima olisi ollut paikallaan, vaikka jo käsillä olevat 228 sivua ovat tässä ajassa jo paljon.

Muilta osin olen valmis julistamaan Ylistys, hiljaa! -valikoiman jo nyt 2010-luvun käännöslyriikan huippukamaksi. Mikkola jatkaa pitkää päivätyötään venäläisen hopeakauden runoilijoiden parissa. Aiemmin ovat ilmestyneet valikoimat Anna Ahmatovalta, Osip Mandelstamilta ja Boris Pasternakilta.

Kun joukkoon lisää Mikkolan valikoimat Sylvia Plathilta ja Dylan Thomasilta, niin siinähän se alkaa 1900-luvun oleellinen maailmanlyriikka jo olla.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto