Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Karnevaalista puuttuu naurua

Juhana Henrikki Harju, 28.8.2017
Markku Aalto: Maailmanlopun takuumies 94 s., Nordbooks 2017

Seitsemännellä runokokoelmallaan Maailmanlopun takuumies Markku Aalto jatkaa katurunoudesta ammentavalla tyylillään maailmanlopputematiikan käsittelyä, jota on ilmennyt hänen aiemmissakin kokoelmissa. Vallitseva näkökulma on miehen, joka ilmeisen tietoisesti pitää yhteiskuntaan kädenmittaista etäisyyttä. Tällainen maskuliininen, ulkopuolisen positiosta ammentava äijänäkökulma on suomalaisen katurunouden peruskauraa. Samoin transgressiivisuus, joka kuitenkin näkyy ennalta-arvattavissa muodoissa alatyylisinä ilmauksina ja suorasukaisina viittauksina seksiin ja päihteidenkäyttöön.

Goliardirunoudessa kritisoitiin aikansa yhteiskuntaa ja kirkkoa, lisäksi tyypillisinä aihepiireinä olivat juopottelu ja seksi.

Takakansitekstin mukaan teos sisältää ”21. vuosisadan goliardirunoutta ja apokalyptistä karnevalismia”. Goliardirunous onkin mielenkiintoinen konteksti Maailmanlopun takuumiehen kannalta. Goliardit olivat keskiaikaisia kierteleviä runonlaulajia, joilla oli yliopistotausta, mutta jotka olivat hylänneet pappisuran. Heidän satiirisessa runoudessa kritisoitiin aikansa yhteiskuntaa ja kirkkoa, lisäksi tyypillisinä aihepiireinä olivat juopottelu ja seksi. Samat aiheet esiintyvät Aallonkin teoksessa.

Kolkkoa mustaa huumoria kannesta kanteen

Goliardirunous toimii kuitenkin lähinnä väljänä kehyksenä, jonka avulla Aalto pystyy yhdistämään korkeasta koulutuksesta ja laajasta lukeneisuudesta (tämäkin Aallon teos vilisee viittauksia mm. klassikoihin ja populaarikulttuuriin) ponnistavaa näkökulmaa katurunouspoetiikkaan. Tekstuaalisten viittausten yhdistäminen mustaan huumoriin tuottaa toisinaan hauskoja tuloksia kuten runossa ’Rakkaudesta, osa 1’, jossa pyritään määrittelemään rakkautta ja kuolemaa: ”kuolema helppo nakki/ vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa/ aina se on kannoillani/ luotettava toveri” (s. 59).

Teoksen ensimmäisessä osassa ’Paratiisin paskahalvaus’ ivailun kohteena on utopia-ajattelu, haaveet paremmasta maailmasta. Alku virittää teokselle painostavan ja kolkon humoristisen tunnelman, jossa pysytään loppuun asti. Muissa osissa ivaillaan ja parodioidaan utopioiden lisäksi mm. rakkauspuhetta, onnellisuuspuhetta, uusliberalismia, kristillistä diskurssia ja ylipäätään ihmisen tekopyhyyttä eri muodoissaan. Ihminen näytetään kaikessa raadollisuudessaan ja ihanteet kestämättöminä, kuten runossa ’Shit Creek’: ”kun puhumme ihmisyydestä/ puhumme taudeista ja tappajaviruksista/ jotka sikisivät valistuksen/ epäpyhästä hengestä” (s. 16). Yhteiskunnan ytimessä ei vallitse muuta kuin kapitalistinen arvojärjestelmä kulutuskulttuureineen: ”me puolustamme sitä mitä terroristit vihaavat/ double cheeseburger isoilla ranskalaisilla/ tämä jokapäiväinen Black Friday jonka huumassa/ Sodoma ja Gomorrakin kuuminta hottia” (s. 42).

Lopussa ei ole luvassa katharsista, vaan ainoastaan kuvaus kuolemasta kokoelman päättävässä runossa ’Se on siinä’: ”jouduin lautoihin makasin raatona/ rupesin hiekansyöjäksi/ perseeni kasvoi koiranputkea/ en kuullut enää käen kukuntaa/ en nähnyt seuraavaa kesää” (s. 92). Päätösrunon näkökulma on ironisella tavalla humanistinen: maailmanloppu tiivistyy lopulta ihmisyksilön kokemukseen omasta kuolemastaan.

Maailmanloppu tiivistyy lopulta ihmisyksilön kokemukseen omasta kuolemastaan.

Kokoelman nimiosasto ’Maailmanlopun takuumies’ koostuu katurunoutta muistuttavista runoista, joiden puhujahahmona toimii maailmanloppupuhetta suoltava ja parodioiva mies, joka asemoi itsensä yhteiskunnan ulkopuolelle. Puhujahahmon ääni ei ratkaisevasti eroa kokoelman muiden osastojen tai ylipäätään Aallon muiden runokokoelmien vallitsevasta äänestä.

Vaihtoehtoiset äänenpainot puuttuvat

Maailmanlopun takuumies ei ole erityisen miellyttävää luettavaa. Jos teosta lukisi positiivista ”pössistä” muistuttavassa mielentilassa, lukeminen saattaisi pilata sen. Synkkyydestään huolimatta runot tuskin järkyttävät tai yllättävät ketään, joka on lukenut internetin keskustelupalstoja. Niin tuttua on näiden runojen diskurssi. Nihilistisen huumorin ystävä voi kuitenkin saada runojen kolkosta ihmiskuvasta paljonkin irti.

Vaikka runouden ei tarvitse olla siistiä, puhdasta tai miellyttävää, olisi jonkinlaista tuoretta otetta kuitenkin voinut odottaa tekijänsä seitsemänneltä kokoelmalta. Parin ensimmäisen osaston jälkeen runot alkavat tuntua saman jankkaukselta, varsinkin kun teoksessa ei ole vastakkaisia tai edes vaihtoehtoisia ääniä äijänäkökulmalle. Mitä apokalyptiseen karnevalismiin tulee, nähdäkseni teos epäonnistuu juuri siinä. Se pyrkii parodioimaan maailmanloppudiskurssia ja toisaalta myös utopiadiskurssia sekä suistamaan jalustaltaan ajattominakin pidettyjä ihanteita, muttei yksittäisistä onnistumisistaan huolimatta pysty nousemaan tematiikkansa yläpuolelle. Karnevalismin vapautunutta naurua olisi kaivannut merkittävästi enemmän.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto