Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Surutyötä ja mustia sulkia

Päivi Koivisto, 20.5.2018
Max Porter: Surulla on sulkapeite 119 s., Gummerus 2018 Kääntäjä(t): Irmeli Ruuska

Vietin halloweenin Lontoossa puolitoista vuotta sitten. Kirjakaupoissa mainostettiin kauhuteemaan sopivia kirjoja. Yksi muiden joukossa oli Max Porterin pieni kirja Grief Is The Thing With Feathers. Kansi oli harmaa ja siinä oli suuri musta lintu, josta mieleeni tuli painajaisten päivän tienoilla Edgar Allan Poen runo ”The Raven”, Korppi. Lähemmäksi sukulaiseksi Porterin linnulle paljastui pian Ted Hughesin Varis, sillä britit kauppasivat Crow-kokoelmaa Porterin kirjan imussa. Ostin molemmat. Nyt niiden rinnalle tähän pöydälleni on ilmestynyt Irmeli Ruuskan käännös Surulla on sulkapeite.

Katkelmallisesti kerrottu tarina käsittelee isän ja kahden pojan selviämistä äidin kuolemasta.

Lontoon metroissa ja junissa körötellessäni olisin voinut lukea teemaan sopivaa kirjaa Nainen junassa, mutta se jäi laukkuun ja Porterin kirja eteni. Katkelmallisesti kerrottu tarina isästä ja kahdesta pojasta selviämässä äidin äkillisestä kuolemasta oli surumielisestä aiheesta huolimatta täydellistä junalukemista. Äänessä kirjassa olivat pojat, heidän isänsä ja Varis. Näkökulmat vaihtelevat tiuhaan lyhyissä luvuissa, jotka joskus ovat monologeja, joskus dialogia, kerrontaa, listoja, kuvitteellinen koulutehtävä, runoa.

Varis on lempeä lapsenvahti

Juna pysähtyy asemalla, kiihdyttää taas, jarruttaa, jatkaa. Paljastuu, ettei kirja ole lopulta kovin surullinen. Siinä on paljon huumoria, ja kirjan suurin klovni on Varis. Se käy selväksi jo heti, kun Varis määrittelee tehtävänsä perheessä: ”Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.” (s. 22) Varis väittää tulleensa paikalle pelkkää verenhimoaan –  ”Äidittömät lapset ovat silkkaa varista! Herkkätunteisen linnun mielestä on kypsää, väkevän nautinnollista ja ihastuttavaa hyökätä sellaiseen pesään” (s. 23) – mutta todellisuudessa Varis on lempeä ja tomera lapsenvahti, joka pakottaa viinasta ja surusta sammuneen isän jalkeille ja toimintaan, huolehtimaan jäljelle jääneestä perheestään.

Varis tuo kirjaan runoutta: sen puhunta on paikoin suoraa pastissia Hughesin Varis-runoista. Se vetää puheessaan tekstiin myös koko mustiin lintuihin liittyvän perinteen. Sieltä tulevat korpitkin, joita olin näkevinäni kirjakaupassa (ja joita sinä samana iltana näin elävinä lennähtelemässä hautakiven päältä toiselle Bromptonin villiintyneellä hautausmaalla). Läheskään kaikkia viittauksia en tunnista. Joku tiedonjanoinen voisikin kirjoittaa tiiviin tutkielman varis- ja korppi-motiivista Porterin teoksessa.

Pienoisromaanille on ilman muuta hyväksi, jos lukijan mieleen jää kysymyksiä, joihin ei ole vastausta.

Varis sopii ilmestymään perheen elämään siksi, että isä on kirjoittamassa kirjaa nimeltä ”Ted Hughesin Varis terapeutin sohvalla: villi analyysi”. Kustantajan kanssa sovitaan, että tässä kirjassa ei käsiteltäisi Tediä ja Sylviaa. Tarkoittaako se sitä, että Surulla on sulkapeite -kirjan lukijankaan ei pitäisi ajatella Sylviaa ja itsemurhaa? Mutta voiko lukija ohittaa Sylvian, jos kirjassa puhutaan Ted Hughesista, tämän Variksesta – ja samaan aikaan miehestä, jolta vaimo on äkillisesti kuollut? Merkityksellisintä lienee se, että aivan kuten Hughes kirjoitti Crow-runoelmaansa vaimonsa kuoleman jälkeen, kirjoittaa myös Porterin kirjan mies tutkielmaansa sekavassa tilassa vaimonsa kuoleman jälkeen. Ehkä hänkin tuntee huonoa omatuntoa vaimonsa kuolemasta, niin kuin moni onnettomuuden sattuessa tuntee, vaikkei ketään oikeasti voidakaan syyttää.

Pienoisromaanille on ilman muuta hyväksi, jos sen lukemisen jälkeen lukijan mieleen jää kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Näin ei tarvitse käydä Porterin kirjan jälkeen, sillä isän, Variksen ja kahden pikkupojan tarina sulkeutuu kirjan lopussa, surutyö saa koskettavan päätöksensä. Monelle tämä riittää.

Intertekstien leikkiä

Kirjan viiteviidakkoon eksynyt voi kuitenkin jäädä mietteliääksi. Varis-myytistön lisäksi mieltä voi vaivata Emily Dickinsonin merkitys teokselle. Vai onko hänen runonsa ”Hope Is The Thing With Feathers”, josta kirjan nimi on väännös, vain sattunut hauskasti taipumaan Variksen valtaaman romaanin nimeksi? Dickinsonin runous jatkuu vielä kirjan moton ”Rakkaus on kaikki mitä on” -runossa, jossa joka säkeestä yksi sana korvataan sanalla ”varis”. Siinä lukijalle annetaan suoraan mallia, millaisia sanaleikkejä kirjan nimenkin kanssa voi harjoittaa.

Taustatyötä tekeville en oikopäätä suosittelisi Ted Hughesin suomentamattoman Crow-kokoelman lukemista Surulla on sulkapeitteen rinnalla. Seurauksena Porterin kirja voi alkaa tuntua entistä kevyemmältä, kesyltäkin. Toisaalta utelias ei ehkä malta pidättäytyä vertaamasta Hughesin Varista Porterin lintuun, eikä olisi yllätys, jos taustatekstistä löytyisi jokunen lisäavain Porterin kirjan tematiikkaankin.

Toivoisin, että tämä kirja huomioitaisiin tulevien käännöspalkintojen listoilla.

Irmeli Ruuska tekee äärimmäisen hyvää työtä varsinkin Variksen vaativien monologien suomentamisessa. Hän on paikoin kuin konsanaan Merja Virolainen leikitellessään alkutekstin tavoin kielen äänteillä, riimeillä ja metonyymisillä ketjutuksilla. Rytmi alkuteoksen runo-osuuksissa ja Ruuskan suomennoksessa on hämmästyttävästi samanlainen. Ja silti merkityskin on pysynyt mukana. Kokonaisuudessaan käännös oli nautinnollista lukea, ja toivoisin, että tämä kirja pienestä koostaan huolimatta huomioitaisiin tulevien käännöspalkintojen listoilla.

Ylipäätään olen iloinen, että Surulla on sulkapeite -kirjan kaltaisia monilajisia teoksia on alettu varovasti valita keskisuurtenkin kustantamoiden ohjelmiin. Lontoossa epäilin, että voitaisiinko Suomessa ikinä innostua tällaisesta kirjasta, joka on hyvin ohut, kaikin tavoin lukuromaanin titteliä kaihtava ja lisäksi vielä kuivakan näköisen kustannustoimittaja-tekijänsä esikoinen. Nyt kirja on käännetty suomeksi ja ainakin blogistit ovat sankoin joukoin tarttuneet kirjaan pääosin kehuvin sanakääntein. Emme ehkä enää ole sitä samaa vakavahenkistä lukukansaa, joka janosi äärirealistisia sukuromaaneja ylisukupolvisista traumoista. Variksille ja muille kummituksille alkaa olla tilaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto